Eilen ja tänään osallistuin Finnish Oral History Networkin (FOHN) symposiumiin Private and Public Memories. Kaksipäiväinen kokoontuminen oli ihana ja toi hyvällä tunnelmallaan valoa marraskuun pimeään. Motivaatio väitöskirjaan on ollut vähän kadoksissa, eikä ihme: pian tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun aloitin työn, eikä se ole vieläkään valmis. Symposiumin hyvä henki, tavatut tutut ja ennen kaikkea monenlaiset käydyt keskustelut toivat kuitenkin motivaatiota takaisin.

Koko kaksipäiväisen tapahtuman olin jotenkin hämmästyttävän iloisella tuulella. Ehkä ero johtui lumesta: kotona oli täysin mustaa ja pimeää, mutta Helsingissä alkoi lumisade ensin varovaisesti, sitten myrskyksi yltyen. Useimpien kauhistellessa lumentuloa liikennekaaoksessa minä nauroin ääneen hyppiessäni hangessa, virnistin jäätävälle tuulelle Hakaniemessä ja kurotin kasvojani lumisadetta kohti vähemmän tuulisilla kadunpätkillä. En ollut tajunnutkaan, miten paljon kaipasin jo lunta. En ole taas vähään aikaan ollut näin täynnä energiaa ja maailmaa syleilevää onnea kuin näinä kahtena päivänä.

Onni kasaantuu, sillä myös oma työni eteni hyvin konferenssissa. Ystäväni kanssa meillä oli toisena päivänä työryhmä, jossa aiheena olivat suuret kertomukset ja niiden rakentuminen. Oma esitelmä meni miten meni, mutta tärkeää oli se, että eräs arvostamani ruotsalainen folkloristi kannusti ja totesi yhdestä ideastani, että hyvä pointti, kuulostaa hyvältä, jatka tuosta eteenpäin. Keskellä kadoksissa ollutta motivaatiota oli niin kiva kuulla jotain rohkaisevaa, että vielä muutama tunti myöhemminkin teki mieli vähän itkeä tirauttaa riemusta. Jo ekanakin päivänä pääsin keskusteluissa niin kiinni oikeasti oleellisiin asioihin, että tuntuu kuin yksi väitöskirjan isoista solmuista – suurten kertomusten määrittely – olisi viimein alkanut avautua.

Tänään sisko totesi illallisella yhdelle läheisimmistä ystävistäni, että Kikka kyllä tarvii ympärilleen ihmisiä akateemisen maailman ulkopuolelta, ihmisiä joilla on jalat maassa. Se on totta; on tervettä ja välttämätöntä pysyä yhteyksissä ”normaaliin” elämään, ja pysyn kasassa tämän kaiken pyörityksen keskellä pitkäaikaisten, muilla aloilla työskentelevien läheisteni ansiosta.

Yhtä tarpeen silti ovat myös akateemiset ystävät – ihmiset, jotka ymmärtävät mistä tämänpäiväinen onnistumisen tunne johtuu, ymmärtävät ilon ja riemun lisäksi myös paineet ja ahdistuksen, ja jotka tietävät mitä teen työkseni ja miksi se on niin tunnesidonnaista. Ihmisiä jotka osaavat kysyä konferenssin jälkeen oikeat kysymykset (No miten meni?) ja jotka puhuvat samaa kieltä kanssani. Niitä, joille tutkijat eivät ole vain joukko outoja aiheita kommentoivia, kummallisesti puhuvia, vähän friikkejä ihmisiä vaan samoista asioista kiinnostunutta, inspiroivaa porukkaa. Kollegat, niiksi niitä kutsutaan.

Toivoisin, että kaikilla olisi omissa työpaikoissaan mahdollisuus yhtä erinomaiseen joukkoon kollegoja kuin minulla. FOHNin symposium oli aivan mainio kollegiaalinen kokoontuminen, ja toinen sellainen on tiedossa myös huomenna; pienimuotoisempi, mutta sisällöltään varmasti yhtä merkityksellinen. Neljä väitöskirjaa tekevää nuorta naista kokoontuu Tiedepäivään, jonka motto on ”You’re awesome!” ja jonka neljässä sessiossa aiheena on väitöskirja-angstaus. Luulen, että huomenna tulen nauramaan ja paljon, ja avaamaan lisää solmuja keskusteluissa, joita vain toiset tutkijat jaksavat kuunnella ja ymmärtää.

Advertisements