Tietokirjakurssin eräs välitehtävä käsitteli omaa tapaa kirjoittaa: tehtävänä oli visualisoida oma kirjoitusprosessi. Askartelutehtävä! minä riemastuin ja hain esiin kaunista paperia, sakset ja liimaa.

Ensimmäisistä pohdinnoistani lähtien oli selvää, että kirjoitusprosessiani kuvaa jonkinlainen ympyrä. Olen huomannut, että kirjoittamisessani toistuvat samat vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Piirsin siis ensin hahmotelman siitä ympyrästä, jolla nimenomaan väitöskirjani kirjoittamisprosessi liikkuu, ja toteutin sen sitten vanhojen lehtien avulla askarrellen.

Siitä tuli tällainen:

Seuraavissa lähikuvissa avaan kuvaamani kirjoitusprosessin teille. Se alkaa siis siitä, että minulla on idea ja jotain sanottavaa siitä aiheesta, josta kulloinkin pitäisi alkaa syntyä tekstiä. On ehkä aiemmin tehty abstrakti tai jos on kyse väitöskirjan luvusta, minulla on sille aihe ja työotsikko.

Aloitan kirjoittamisen suunnittelemalla tulevan tekstin sisällön. Se tapahtuu yleensä mahdollisimman tarkan disposition tekemisellä. Esimerkiksi nyt olen tehnyt luvun 5 disposition ja teipannut sen työpöytääni. Kun se on koko ajan esillä, pysyy luvun punainen lanka mielessä, enkä harhaudu niin helposti. Pöydässä näkyvillä olevaan paperiin saan myös helposti merkittyä asioita, kuten tärkeimpiä luettavia kirjoja, mahdollisia järjestyksen muutoksia ja niin edelleen.

Yleensä sisällön suunnittelun jälkeen seuraa vaihe, jota nimitän tässä ”päiväuniksi riippukeinussa”. Minulla on kerrasta toiseen vaikeuksia päästä kirjoittamisessa alkuun, ja takkuava vaihe saattaa kestää aikataulusta riippuen muutamasta päivästä useaan viikkoon. Se ei suinkaan ole rentouttavaa aikaa vaan aikamoista saamattomuuden ja itsensä moittimisen kautta, sillä tunnen itseni huonoksi kirjoittajaksi tämän valkoisen paperin kammon vuoksi. Näiden päiväunien aikaan kyseenalaistan helposti koko työni tai ainakin oman osaamiseni ja motivaationi.

Usein pääsen alkuun keskittymällä tuohon sisältösuunnitelman tekemiseen ja etsimällä sieltä jonkin helpon kohdan, jossa kirjoittamisen kynnys ei ole niin korkea. Pelkään aloituksia, joten yritän aloittaa jostain keskeltä tekstiä – tärkeintä on, että sanoja alkaa valua paperille.

Kun motivaatio löytyy taas ja kirjoittaminen pääsee vauhtiin, ongelmat usein kaikkoavat nopeasti. ”Portit avautuvat” ja saatan tehdä aika tiiviistikin töitä. Kirjoittaminen on suuri nautinto. Kun se sujuu, myös ajatukset työstyvät. Kirjoittaminen on minulle myös tapa työstää tutkimukseni tuloksia – vasta kirjoittaessani saan niistä kiinni tai ne joko selkeytyvät tai osoittautuvat kupliksi.

Kirjoittaminen on työväline, josta ei ole hyötyä muuta kuin silloin kun kirjoittaa – rohkeus ilmaista itseään ja usko omaan aiheeseen on vahvimmillaan silloin kun kirjoitan. Koko ajan hion myös tekstin tyyliä, rakennetta ja oikeinkirjoitusta.

Kun suunniteltu pala tekstiä on valmis, vuorossa on sen arviointi.

Vaikka kyse on aina tekstin arvioinnista, se tuntuu silti aina henkilökohtaisen suorituksen arvionnilta. Jännitän tietysti aina palautteen saamista, mutta olen pakottanut itseni suhtautumaan siihen positiivisesti. Totuus on, että tietyn rajan jälkeen enää osaa kehittää tekstiäni itsekseni, vaan tarvitsen muiden kommentteja.

Keskustelujen ja kommenttien jälkeen timantin hiominen jatkuu. Tässä kohdin syklissäni on reitti ulos: parhaista jutuista syntyy ”uusinta tiedekirjallisuutta”, kun taas osa tekstistä palaa takaisin sykliin ja käy läpi saman rumban vähän kevennetyn version.

Tämä kirjoitusprosessin kuvaus on nyt työhuoneellani. Papun mielestä se tosin sopii lähinnä torkkualustaksi, mutta minä luulen, että prosessin pohtiminen teki hyvää. Kurssimme opettaja kehotti kaikesta hässäkästä huolimatta vaalimaan omaa kirjoittamisprosessia ja kunnioittamaan omaa kirjailijuutta. Ilman kirjoittajan tekemää alkutuotantoa ei olisi käsikirjoituksia, joiden kimppuun kustannusmaailman ihmiset voisivat sitten käydä.

Advertisements