Julmia koiria?

Vaikka lupasinkin lukea marraskuussa vain tentti- ja tietokirjallisuutta, en sentään kieltänyt itseäni kuuntelemasta kaunokirjallisuutta. Lokakuussa luin Fred Vargasin dekkarin Kuriton mies nurin (L’Homme à l’envers, 1999, suom. 2006) ja kun samoihin aikoihin näin kirjaston äänikirjahyllyssä Arthun Conan Doylen Baskervillen koiran, nappasin tietenkin sen mukaani – myös herätelläkseni kesältä kesken jäänyttä Sherlock Holmes -lukuteemaani.

Sekä Kuriton mies nurin että Baskervillen koira ovat rikostarinoita, joissa tappaja on verenhimoinen, poikkeuksellisen kookkaaksi ja pelottavaksi kuvailtu eläin. Vai voiko eläin olla murhaaja, vai ohjaako sitä aina ihminen? Kuinka lavastetaan peto syylliseksi? Kiinnostavaa molemmissa teoksissa on se kauhu, jota tappajakoiraan tai -suteen liittyvät tarinat aiheuttavat ihmisissä. Ranskalaisdekkarissa ihmisen ja suden tappava yhteistyö liitetään ihmissusitarinoihin, kun Conan Doylella myytti liittyy Baskervillen suvun ”kiroukseen”. Mytologisiin teemoihin ja vanhaan folkloristisisiin elementteihin liitetään molemmissa teoksissa yliluonnolliselta vaikuttavia, pelottavia kokemuksia ja näin syntyy uutta tarinaperinnettä, uusia kauhujuttuja – ja akuutissa tilanteessa tietenkin ihmisiä kauhistuttavia huhupuheita.

Vargasin romaanissa on alusta asti selvää, ettei huhuista huolimatta mitään ihmissutta ole, vaan murhia tekee joku todellisempi terävähammas. Dekkari ei ole jännittävä tai raakuudessaan puistattava kuten vaikkapa jotkin pohjoismaiset alan edustajat tapaavat olla. Komisario Adamsberg on hiljaisen vakuuttava, mutta ei ehkä tässä kirjassa parhaimmillaan. Baskervillen koiran taas voisin antaa kuunneltavaksi jopa äänikirjoista kovasti tykkäävälle äidilleni, sillä huolimatta nummella vallitsevasta pelottavasta tunnelmasta Sherlock Holmesin herttainen herrasmiesmäisyys on ihanan hyväntuulista.

Papun mielestä nämä ovat tietysti kamalaa roskaa; kaikki sen tapaamat koirat ovat olleet lähinnä hössöttäviä heiluhäntiä, jotka eivät osaisi suunnitella oikeaa, verenmakuista metsästystappamista vaikka jyrsijä juoksisi nenän edestä. Papun koirakäsitys on – sen onneksi – näin kivan rajoittunut.

 

Kuvassa Papu hiipii kesäaamuna – ja muutaman hetken kuluttua kuvan ottamisesta se rouskutti jyrsijää aamupalaksi. Samaan aikaan perheen koira nukkui sisällä aamu-uniaan, joista se jatkoi sujuvasti aamupäiväunille.

2 kommenttia artikkeliin ”Julmia koiria?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.