Sisko piti Antti Hyryn Uunia (2009) mahdottoman pitkäpiimäisenä kirjana. Olen tottunut luottamaan hänen kirjamakuunsa, mutta toisaalta myös tunnistamaan eromme, joista hitaan tempon sietokyky on yksi. Minä usein pidän jaarittelevimmista kirjoista kuin siskoni, joten arvelin että antisuositus voisi tällä kertaa olla käänteinen.

No eipä ollut. Uuni oli tuskastuttavin kirja mitä olen aikoihin lukenut. Se oli hidas, tylsä ja kieleltään niin outo, etten olisi jaksanut ilman itsepäistä luonnettani. Kirjassa vanha mies, Pietari, muuraa uunia. Siinäpä se. Uunin teko kuvaillaan niin tarkkaan ettei rotia, ja suurin osa tekstistä menee minulta aivan ohitse, koska en ymmärrä Pietarin sanastoa. En tiedä – vieläkään – mitään muuraamisesta. Hyryn kieli on omaperäistä ja omalla tavallaan nerokasta, paikoin jopa runollista. Kesken lukujen tai kappaleiden vaihdellaan minä-muodosta ulkopuoliseen kertojanääneen, mikä voisi sekoittaa ellei näkökulma pysyisi koko ajan Pietarissa. Parasta antia ovat Pietarin ja Hanna-vaimon yksisanaiset keskustelut, joissa Hyry on minusta tavoittanut jotain todella aitoa ja oikeaa, todenmakuista.

Muttamutta, Uuninhan piti olla ”aihettaan avarampi”, kuten takakannessa mainostetaan. Toisin sanoen kertoessaan uunin muurauksesta se kertoo mistä tahansa elämän projektista, isosta tai pienestä. Aika pian aloin lukea Pietarin tarinaa tietenkin oman projektini, v-kirjan, tarinana.

Niin että kun Pietari pohtii, meneekö häneltä elämä hukkaan kun vaan uunia muuraa, ja miten se edistyykin niin kovin hitaasti (taas meni varttitunti), niin minä tunnistin ihan samat ajatukset väitöskirjan parista.

Kun tekee jotakin, vaikka näin ajaa, ei voi tehdä muuta ja siihen menee koko aika, pelottaa että meneekö koko aika hukkaan. Meillä ei ole muuta kuin tämä yksi aika, mihin minä sen käytän, voinko siitä päättää. Häntä jotenkin pelotti, kun ajatteli että on eikä tee mitään ja aika häviää. Häviänkö sen mukana. Minä jotenkin ratsastan ajan aallolla, aallon harjalla, näin, niin kuin beeäksä keinuu kaasujousituksen varassa, keinuu ja kulkee. Sitten uppoan aaltoihin, nieleekö suuri kala ja viekö meren rannalle.

Kun Pietari ja Hanna lähtevät ystäviensä kanssa matkalle Pohjois-Ruotsiin tutustumaan kirkkourkuihin, vertasin reissaamista niihin matkoihin, joita tutkijat tekevät. Konferensseissa ja seminaareissä käydään tapaamassa muita ja tutustumassa muiden töihin. Myös omasta työstä kertominen muille on tärkeää. Sitten toisaalta on, niin kuin Pietari toteaa:

Jos jollakin on uuninmuuraus kesken, niin kuin nyt minulla, ei se ihastelemalla ja kävijöille esittelemällä miksikään muutu, ei koskaan tule valmiiksi, että pääsisi lämmittämään sitä ja paistamaan siinä leipiä. Ainoa mahdollisuus on ruveta taas muuraamaan.

Kuten siskokin, minäkin pelkäsin jossain vaiheessa, että Pietari vielä kuolee työmaansa äärelle. Mutta ei, uuni tulee valmiiksi ennen viimeistä sivua, ja itse asiassa muuraustyön jälkeen tehty huoneen lattian valu on hauskimpia kohtauksia koko kirjassa. Jos siis aloittaa, kannattaa lukea loppuun. Harkitsisin kuitenkin kahdesti koko aloittamista.

Ehkä Uuni sopii niille, jotka ovat erityisen rakastuneita suomen kieleen, sillä sitä Hyry käyttää omaperäisesti. Töksähtelevän rytmin keskellä minuun vetosivat eniten runolliset kohdat, joissa Pietari äityi epäuskottavankin syvälliseksi. Seuraava, pitkähkö lainaus pitää lukea hitaasti tai mielellään ääneen; minusta siinä on hyvä esimerkki Hyryn omasta rytmistä, sanajärjestyksestä ja sanavalinnoista.

Miten liikkuu savu, vesi, aika, ääni, ihmisen mieli.

Kun liekit roihuavat ja kynnyksen kohdalla aukko on kapea, savu kulkee joutuin, sitten yläpuolella hidastuu ja rauhoittuu. Savu nousee ilmaan, ja mihin siellä, kenen luo, pääskysten ja kotkain.

Niin liikkuu vesi, joka koskessa kuohuu ja tulee suvantoon, aivan tyventyy. Tyyntyy hitaasti liikkuvaksi peiliksi, vaikka on samaa vettä kuin juuri on äsken koskessa.

Tai niin kuin ovat päivät, on kiire, joka päivä nousee muuraus, tulee sunnuntai, aika rauhoittuu.

Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja siitä kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoja.

Tai kun koira haukkuu illalla, kaukana, sen ääni tulee ihmisen luo ja mieleen syntyy kipeä kaipaus johonkin.

Uuni herätti siis varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta inhosin sitä, nimitin tahmeuskirjaksi ja luin loppuun vain koska keskenkään ei ole tapana jättää. Toisaalta en voi olla ihailematta Hyryn taituruutta kielen käyttäjänä. Onnellisesta lopusta huolimatta ehkä kuitenkin etsin jonkin muun metaforan väitöskirjalleni.

Mainokset