marraskuu 2012


Eilen ja tänään osallistuin Finnish Oral History Networkin (FOHN) symposiumiin Private and Public Memories. Kaksipäiväinen kokoontuminen oli ihana ja toi hyvällä tunnelmallaan valoa marraskuun pimeään. Motivaatio väitöskirjaan on ollut vähän kadoksissa, eikä ihme: pian tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun aloitin työn, eikä se ole vieläkään valmis. Symposiumin hyvä henki, tavatut tutut ja ennen kaikkea monenlaiset käydyt keskustelut toivat kuitenkin motivaatiota takaisin.

Koko kaksipäiväisen tapahtuman olin jotenkin hämmästyttävän iloisella tuulella. Ehkä ero johtui lumesta: kotona oli täysin mustaa ja pimeää, mutta Helsingissä alkoi lumisade ensin varovaisesti, sitten myrskyksi yltyen. Useimpien kauhistellessa lumentuloa liikennekaaoksessa minä nauroin ääneen hyppiessäni hangessa, virnistin jäätävälle tuulelle Hakaniemessä ja kurotin kasvojani lumisadetta kohti vähemmän tuulisilla kadunpätkillä. En ollut tajunnutkaan, miten paljon kaipasin jo lunta. En ole taas vähään aikaan ollut näin täynnä energiaa ja maailmaa syleilevää onnea kuin näinä kahtena päivänä.

Onni kasaantuu, sillä myös oma työni eteni hyvin konferenssissa. Ystäväni kanssa meillä oli toisena päivänä työryhmä, jossa aiheena olivat suuret kertomukset ja niiden rakentuminen. Oma esitelmä meni miten meni, mutta tärkeää oli se, että eräs arvostamani ruotsalainen folkloristi kannusti ja totesi yhdestä ideastani, että hyvä pointti, kuulostaa hyvältä, jatka tuosta eteenpäin. Keskellä kadoksissa ollutta motivaatiota oli niin kiva kuulla jotain rohkaisevaa, että vielä muutama tunti myöhemminkin teki mieli vähän itkeä tirauttaa riemusta. Jo ekanakin päivänä pääsin keskusteluissa niin kiinni oikeasti oleellisiin asioihin, että tuntuu kuin yksi väitöskirjan isoista solmuista – suurten kertomusten määrittely – olisi viimein alkanut avautua.

Tänään sisko totesi illallisella yhdelle läheisimmistä ystävistäni, että Kikka kyllä tarvii ympärilleen ihmisiä akateemisen maailman ulkopuolelta, ihmisiä joilla on jalat maassa. Se on totta; on tervettä ja välttämätöntä pysyä yhteyksissä ”normaaliin” elämään, ja pysyn kasassa tämän kaiken pyörityksen keskellä pitkäaikaisten, muilla aloilla työskentelevien läheisteni ansiosta.

Yhtä tarpeen silti ovat myös akateemiset ystävät – ihmiset, jotka ymmärtävät mistä tämänpäiväinen onnistumisen tunne johtuu, ymmärtävät ilon ja riemun lisäksi myös paineet ja ahdistuksen, ja jotka tietävät mitä teen työkseni ja miksi se on niin tunnesidonnaista. Ihmisiä jotka osaavat kysyä konferenssin jälkeen oikeat kysymykset (No miten meni?) ja jotka puhuvat samaa kieltä kanssani. Niitä, joille tutkijat eivät ole vain joukko outoja aiheita kommentoivia, kummallisesti puhuvia, vähän friikkejä ihmisiä vaan samoista asioista kiinnostunutta, inspiroivaa porukkaa. Kollegat, niiksi niitä kutsutaan.

Toivoisin, että kaikilla olisi omissa työpaikoissaan mahdollisuus yhtä erinomaiseen joukkoon kollegoja kuin minulla. FOHNin symposium oli aivan mainio kollegiaalinen kokoontuminen, ja toinen sellainen on tiedossa myös huomenna; pienimuotoisempi, mutta sisällöltään varmasti yhtä merkityksellinen. Neljä väitöskirjaa tekevää nuorta naista kokoontuu Tiedepäivään, jonka motto on ”You’re awesome!” ja jonka neljässä sessiossa aiheena on väitöskirja-angstaus. Luulen, että huomenna tulen nauramaan ja paljon, ja avaamaan lisää solmuja keskusteluissa, joita vain toiset tutkijat jaksavat kuunnella ja ymmärtää.

Pitkästä aikaa sain taas haasteen, tällä kertaa Ankin suunnasta. Erilaisia kysymyksiä sisältäviä meemejä on kiertänyt blogeissa useita eri kysymysten määrillä ja tyyleillä. Tässä maaginen numero on 11. Tehtävä kuuluu:

  1. Kerro 11 faktaa itsestäsi
  2. Vastaa kysymyksiin jotka haasteen antaja on sinulle antanut.
  3. Tee 11 uutta kysymystä haasteen seuraaville saajille.
  4. Valitse 11 haasteen saajaa.

Tästä irtoaa siis:

  1. Olen 31-vuotias.
  2. Kirjoitan tätä matkalla Helsinkiin.
  3. Pidän syksystä ja talvesta enemmän kuin kesästä, vaikka en minä kesääkään varsinaisesti inhoa.
  4. Kodissani on 52 neliömetriä.
  5. Opiskelin Turun yliopistossa historiaa.
  6. Valmistuin vuonna 2007, jolloin olin jo (paluu)muuttanut Jyväskylään opiskelemaan etnologiaa.
  7. Niin paljon kuin Turusta pidinkin, oli muutto Jyväskylään yksi elämäni parhaita päätöksiä. Olen ollut viimeiset kuusi vuotta todella onnellinen.
  8. Haaveilen talosta maalla.
  9. Viimeksi loppuun lukemani kirja on Marjo S. Nurmisen Tiedon tyttäret.
  10. En vielä tiedä, mikä minusta tulee isona. Tai tiedän: vanha, ja se on ihan ok.
  11. Minulla on 12 ja ½-vuotias maalaiskoira nimeltä Murre ja noin nelivuotias kaupunkilaiskissa nimeltä Papu.

Ankin kysymyksissä mennäänkin sitten paljon syvällisemmäksi:

1. Onko sinulla jotain intohimoa?

Kaikilla ihmisillä on jokin tai joitakin asioita, jotka herättävät suurempia tunteita kuin arjen muut aiheet. Sen verran viilipytty olen luonteeltani, etteivät intohimoni räisky näkyvästi. Ehkä suurimmat tunteen palot liittyvät kirjoihin ja kirjoittamiseen.

2.Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä?

Monipuolisesti ja enimmäkseen radiosta.

3. Oletko optimisti vai pessimisti?

Miten tätä mitataan? Luulin aina olevani optimisti, mutta joku läheisistä purskahti kerran nauramaan kun sen sanoin. Tajusin, että ensimmäinen reaktioni uusiin asioihin on aina aika varovainen ”ehkä ei”. Mutta tulevaisuuden näen kyllä yleensä valoisana, ja toisista ihmisistä ajattelen ensimmäiseksi hyvää ennenkuin toisin todistetaan.

4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään?

Johonkin on pakko uskoa, jos ei kestä ajatusta että kaikki tämä ympärilläni olisi sattumanvaraista.

5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt?

Koska tähän tuntui vaikealta löytää vastausta, voinen todeta että olenpa päässyt elämässä helpolla! Esiintymisjännitys aiheutti hirveitä tilanteita ennen, mutta olen selättänyt pahimmat. Vaikeaa oli myös loppukesällä kun jouduin luottamustehtävässä osallistumaan päätöksentekoon, jossa yhteisten asioiden järjestämiseen oli vain huonoja vaihtoehtoja.

6. Onko marraskuussa mitään hyvää?

On, joulun odotus. ❤

7. Onko sinulla joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro!

Ei kovinkaan, olen maltillisen punaviherkeskustalainen, aika avoin monenlaisille mielipiteille ja tasaisuudessani jopa tylsä.

8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis: mielen ja kehon kanssa)?

Ja mitenkäs tätä sitten puolestaan mitataan? Näyttäkään minulle ihminen, joka on täysin sinut itsensä eri puolien kanssa kaiken aikaa, niin minä näytän teille ihmisen joka syö liikaa puuduttavia lääkkeitä.

9. Muuttaisitko itsessäsi mitään?

Montakin asiaa.

10. Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät (”kaunis” ei sitten koske pelkästään naisia!)

Johnny Depp. Vai pitääkö tuntea henkilökohtaisesti? Jos, niin sitten siskoni.

11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit.

Kauneimman laulun paikka vaihtelee, mutta esimerkiksi Vuokko Hovatan Virginia nostaa aina minut muutaman sentin verran maasta ilmaan.

Uusia kysymyksiä

  1. Minkä ikäisenä opit ajamaan polkupyörällä?
  2. Maksalaatikko: rusinoilla vai ilman?
  3. Mikä on joulupöydän kunkku?
  4. Minkä kirjan luit viimeksi loppuun?
  5. Oletko koskaan lukenut Shakespearen sonetteja?
  6. Missä haluaisit asua (jos Suomea ei lasketa)?
  7. Missä urheilulajissa olet hyvä?
  8. Onko jokin haaveesi muuttuneet elämän kulussa joksikin ihan toiseksi?
  9. Jos hankkisit autoosi oman, itselle tehdyn rekisterikilven (tai jos sinulla on sellainen), minkä kirjain-numero-yhdistelmän valitsisit?
  10. Oletko pelännyt Pelle Hermannia?
  11. Mikä saa sinut niin iloiseksi, että sukat pyörivät jaloissa?

Ja sitten loppuu matka-aika ja minun pitää kohta sulkea kone. Lähetän haasteen nyt yhdentoista sijaan vain yhdelle: kysymyksiä kaivannut ystäväni Turun Tilda, ole hyvä!

Olen syksyn mittaan opiskellut Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi -nimisellä verkkokurssilla. Eräässä tehtävässä piti pohtia oman asiantuntijuuden jakamista ja kokeilla esim. Slide Share -palvelua. Se nyt ei kauheasti virittänyt uusia ajatuksia, vaikka uuden systeemin kokeileminen tietysti on mielenkiintoista sinällään.

Asiantuntijuus ei silti ole vain sisältöjen jakamista, vaan kurssilla huomautettiin, että myös esimerkiksi oman linkkilistan jakaminen voi olla muiden mielestä kiinnostavaa. En käytä linkkilistoja kovinkaan paljon (enemmän voisi, jos ymmärtäisin), enkä ole vielä ainakaan venynyt palvelujen kuten Delicious tai Diigo opetteluun. Sen sijaan ehdotin vastauksessani tehtävään, että voisin lanseerata blogiini Linkkilauantain.

Linkkilauantai tarkoittaa sitä, että lauantaisin jaan blogissani jonkin minua kiinnostavan linkin ja esittelen sitä jollain tapaa. Pyrin pitämään linkit jollain tapaa ammatillisina, mutta ne voivat kyllä olla myös viihdyttäviä, hauskoja ja harrastuksiin liittyviä. Voi olla, että ihan joka lauantai en kerta kaikkiaan ehdi linkkejä jakamaan, mutta pyrin kuitenkin jonkinlaiseen säännöllisyyteen. Linkkejä varten avaan uuden kategorian, joten ne saa kootuksi myös ihan sivupalkista yhtä sanaa klikkaamalla.

Tänään korkkaan linkkilauantaini suosittelemalla lukijoilleni open access -julkaisua J@rgonia.Kyseessä on kulttuurien, historian ja perinteen tutkimuksen alojen tieteellinen, referoitu julkaisu. Lehteä julkaisee Helan tutkijat ry. JuFo:ssa J@rgonia on luokassa 1. Olen toiminut tämän journaalin päätoimittajan viime keväästä asti.

J@rgonian uusin numero (vol. 10, nro 20) ilmestyi tällä viikolla. Uusi numero on päätoimittajuuteni varsinainen korkkaus, sillä tämä on ensimmäinen kokonaan minun johdolla tehty lehti. Pääsisältönä on Saila Leukumaan kiinnostava artikkeli Viron 1930-luvusta. Leukumaa on käynyt läpi kolmen virolaispoliitikon julkaistuja puheita ja tutkinut niissä rakennettua myyttistä menneisyyttä. Kyseessä on esimerkki historian käytöstä kansallistunteen rakentamiseen.

Toimituskunnan kanssa päätimme kesällä, että lehden kenttää laajennetaan, ja mukana onkin nyt perustuotteen eli referoidun, tieteellisen artikkelin lisäksi myös Antti Räihän lectio osana puheenvuorot -palstaamme sekä Anna Haverisen kirjoittama kirja-arvio Facebookiin liittyvästä kirjasta.

J@rgonia ilmestyy kahdesti vuodessa. Otamme jatkuvasti vastaan abstrakteja ja artikkeliehdotuksia. Toimituskunta päättää abstraktin perusteella, otetaanko artikkeli jatkokäsittelyyn, ja varsinainen julkaisupäätös tehdään kahden anonyymin refereearvioitsijan lausuntojen perusteella. Lisätietoja toimitusprosessista ja muista asioista löytyy lehden kotisivuilta.

Tervetuloa lukemaan J@rgoniaa, ja rohkeasti vain abstrakteja tulemaan!

Tietokirjakurssin eräs välitehtävä käsitteli omaa tapaa kirjoittaa: tehtävänä oli visualisoida oma kirjoitusprosessi. Askartelutehtävä! minä riemastuin ja hain esiin kaunista paperia, sakset ja liimaa.

Ensimmäisistä pohdinnoistani lähtien oli selvää, että kirjoitusprosessiani kuvaa jonkinlainen ympyrä. Olen huomannut, että kirjoittamisessani toistuvat samat vaiheet aina uudelleen ja uudelleen. Piirsin siis ensin hahmotelman siitä ympyrästä, jolla nimenomaan väitöskirjani kirjoittamisprosessi liikkuu, ja toteutin sen sitten vanhojen lehtien avulla askarrellen.

Siitä tuli tällainen:

Seuraavissa lähikuvissa avaan kuvaamani kirjoitusprosessin teille. Se alkaa siis siitä, että minulla on idea ja jotain sanottavaa siitä aiheesta, josta kulloinkin pitäisi alkaa syntyä tekstiä. On ehkä aiemmin tehty abstrakti tai jos on kyse väitöskirjan luvusta, minulla on sille aihe ja työotsikko.

Aloitan kirjoittamisen suunnittelemalla tulevan tekstin sisällön. Se tapahtuu yleensä mahdollisimman tarkan disposition tekemisellä. Esimerkiksi nyt olen tehnyt luvun 5 disposition ja teipannut sen työpöytääni. Kun se on koko ajan esillä, pysyy luvun punainen lanka mielessä, enkä harhaudu niin helposti. Pöydässä näkyvillä olevaan paperiin saan myös helposti merkittyä asioita, kuten tärkeimpiä luettavia kirjoja, mahdollisia järjestyksen muutoksia ja niin edelleen.

Yleensä sisällön suunnittelun jälkeen seuraa vaihe, jota nimitän tässä ”päiväuniksi riippukeinussa”. Minulla on kerrasta toiseen vaikeuksia päästä kirjoittamisessa alkuun, ja takkuava vaihe saattaa kestää aikataulusta riippuen muutamasta päivästä useaan viikkoon. Se ei suinkaan ole rentouttavaa aikaa vaan aikamoista saamattomuuden ja itsensä moittimisen kautta, sillä tunnen itseni huonoksi kirjoittajaksi tämän valkoisen paperin kammon vuoksi. Näiden päiväunien aikaan kyseenalaistan helposti koko työni tai ainakin oman osaamiseni ja motivaationi.

Usein pääsen alkuun keskittymällä tuohon sisältösuunnitelman tekemiseen ja etsimällä sieltä jonkin helpon kohdan, jossa kirjoittamisen kynnys ei ole niin korkea. Pelkään aloituksia, joten yritän aloittaa jostain keskeltä tekstiä – tärkeintä on, että sanoja alkaa valua paperille.

Kun motivaatio löytyy taas ja kirjoittaminen pääsee vauhtiin, ongelmat usein kaikkoavat nopeasti. ”Portit avautuvat” ja saatan tehdä aika tiiviistikin töitä. Kirjoittaminen on suuri nautinto. Kun se sujuu, myös ajatukset työstyvät. Kirjoittaminen on minulle myös tapa työstää tutkimukseni tuloksia – vasta kirjoittaessani saan niistä kiinni tai ne joko selkeytyvät tai osoittautuvat kupliksi.

Kirjoittaminen on työväline, josta ei ole hyötyä muuta kuin silloin kun kirjoittaa – rohkeus ilmaista itseään ja usko omaan aiheeseen on vahvimmillaan silloin kun kirjoitan. Koko ajan hion myös tekstin tyyliä, rakennetta ja oikeinkirjoitusta.

Kun suunniteltu pala tekstiä on valmis, vuorossa on sen arviointi.

Vaikka kyse on aina tekstin arvioinnista, se tuntuu silti aina henkilökohtaisen suorituksen arvionnilta. Jännitän tietysti aina palautteen saamista, mutta olen pakottanut itseni suhtautumaan siihen positiivisesti. Totuus on, että tietyn rajan jälkeen enää osaa kehittää tekstiäni itsekseni, vaan tarvitsen muiden kommentteja.

Keskustelujen ja kommenttien jälkeen timantin hiominen jatkuu. Tässä kohdin syklissäni on reitti ulos: parhaista jutuista syntyy ”uusinta tiedekirjallisuutta”, kun taas osa tekstistä palaa takaisin sykliin ja käy läpi saman rumban vähän kevennetyn version.

Tämä kirjoitusprosessin kuvaus on nyt työhuoneellani. Papun mielestä se tosin sopii lähinnä torkkualustaksi, mutta minä luulen, että prosessin pohtiminen teki hyvää. Kurssimme opettaja kehotti kaikesta hässäkästä huolimatta vaalimaan omaa kirjoittamisprosessia ja kunnioittamaan omaa kirjailijuutta. Ilman kirjoittajan tekemää alkutuotantoa ei olisi käsikirjoituksia, joiden kimppuun kustannusmaailman ihmiset voisivat sitten käydä.

Vaikka lupasinkin lukea marraskuussa vain tentti- ja tietokirjallisuutta, en sentään kieltänyt itseäni kuuntelemasta kaunokirjallisuutta. Lokakuussa luin Fred Vargasin dekkarin Kuriton mies nurin (L’Homme à l’envers, 1999, suom. 2006) ja kun samoihin aikoihin näin kirjaston äänikirjahyllyssä Arthun Conan Doylen Baskervillen koiran, nappasin tietenkin sen mukaani – myös herätelläkseni kesältä kesken jäänyttä Sherlock Holmes -lukuteemaani.

Sekä Kuriton mies nurin että Baskervillen koira ovat rikostarinoita, joissa tappaja on verenhimoinen, poikkeuksellisen kookkaaksi ja pelottavaksi kuvailtu eläin. Vai voiko eläin olla murhaaja, vai ohjaako sitä aina ihminen? Kuinka lavastetaan peto syylliseksi? Kiinnostavaa molemmissa teoksissa on se kauhu, jota tappajakoiraan tai -suteen liittyvät tarinat aiheuttavat ihmisissä. Ranskalaisdekkarissa ihmisen ja suden tappava yhteistyö liitetään ihmissusitarinoihin, kun Conan Doylella myytti liittyy Baskervillen suvun ”kiroukseen”. Mytologisiin teemoihin ja vanhaan folkloristisisiin elementteihin liitetään molemmissa teoksissa yliluonnolliselta vaikuttavia, pelottavia kokemuksia ja näin syntyy uutta tarinaperinnettä, uusia kauhujuttuja – ja akuutissa tilanteessa tietenkin ihmisiä kauhistuttavia huhupuheita.

Vargasin romaanissa on alusta asti selvää, ettei huhuista huolimatta mitään ihmissutta ole, vaan murhia tekee joku todellisempi terävähammas. Dekkari ei ole jännittävä tai raakuudessaan puistattava kuten vaikkapa jotkin pohjoismaiset alan edustajat tapaavat olla. Komisario Adamsberg on hiljaisen vakuuttava, mutta ei ehkä tässä kirjassa parhaimmillaan. Baskervillen koiran taas voisin antaa kuunneltavaksi jopa äänikirjoista kovasti tykkäävälle äidilleni, sillä huolimatta nummella vallitsevasta pelottavasta tunnelmasta Sherlock Holmesin herttainen herrasmiesmäisyys on ihanan hyväntuulista.

Papun mielestä nämä ovat tietysti kamalaa roskaa; kaikki sen tapaamat koirat ovat olleet lähinnä hössöttäviä heiluhäntiä, jotka eivät osaisi suunnitella oikeaa, verenmakuista metsästystappamista vaikka jyrsijä juoksisi nenän edestä. Papun koirakäsitys on – sen onneksi – näin kivan rajoittunut.

 

Kuvassa Papu hiipii kesäaamuna – ja muutaman hetken kuluttua kuvan ottamisesta se rouskutti jyrsijää aamupalaksi. Samaan aikaan perheen koira nukkui sisällä aamu-uniaan, joista se jatkoi sujuvasti aamupäiväunille.

Viime viikonlopun väsymykselle löytyi syy: olin saamassa syysflunssan. Alkuviikko sujuikin sitten sängynpohjalla niistäen, mutta heti kun siitä vähän tokenin, kävin ostamassa vahvaa d-vitamiinia. Kahdessa päivässä mikään tuskin muuttuu, mutta ainakin oloni on paljon parempi. Tänä aamuna kävelin töihin tuntia aikaisemmin kuin yleensä koska olin menossa pitämään yhtä luentoa, ja lyhyistä yöunista huolimatta tuntui siltä, että pystyn mihin vaan. Sellaista tunnetta ei ole ollut moneen viikkoon, kun on väsyttänyt vaan. Ihan sama onko d-vitamiinipurkin vaikutus lumetta vai ei – tärkeintä että minulla on parempi olo.

Siksipä kahden viikon kuluttua Helsingissä pidettävän konferenssin esitelmäni on jo hyvässä vauhdissa eikä edes harmita yhtään, että viikonloppu tulee kulumaan ainakin osittain työasioiden äärellä – sainhan makoilla alkuviikon. Kalenteri on jouluun asti jo melkoisen täysi, mutta yhä uskon siihen, että vielä tämän vuoden puolella väikkärin viimeisestäkin luvusta on jonkinlainen käsikirjoitusversio koossa. Silloin olisin aikataulussani.

Katsotaan, miten käy! Energiaa haen muun muassa hyvistä tsemppibiiseistä, kuten tästä Jippikayjein versiosta. Energiaa antavat myös hyvät tyypit ja monet niistä tapaamisista, joita joulukuussa on tiedossa.

Viikko on taas mennyt vauhtia etsiessä. Kun työajat ovat joustavat, jää ihan liikaa mahdollisuuksia myös vain ikkunasta ulos tuijottamiseen. Sitä voi kuulkaa tehdä pitkiäkin aikoja ilman yhtäkään ajatusta. Tuntuu, ettei niistä saa kiinni, ei hyvistä eikä huonoista. Ainoa mikä kiinnostaa, on nukkuminen.

Huomenna on pakko ryhtyä töihin. Onneksi voimattomuus on jo vähän hellittänyt ja päättäväisyys luja: ensi viikolla teen, saan aikaan ja reipastun. Haen vaikka vielä jonkin lisävitamiinin aamupalan liitteeksi, kunhan energia löytyy jostain. Eihän tällaista nuupahtamista voi enää jatkua.

Eilen kansallispuistossa kävellessä kaikki oli jo vähän paremmin. Tuntui siltä, että voin taas palata alppipolulle. Lakkaan murehtimasta liikoja: kaikki järjestyy kyllä. Jotenkin saan tehtyä kaiken mitä olen luvannut ja vähän enemmän niin että kaikki järjestyy vielä.

Ja hei: joulu tulee joka tapauksessa, oli v-kirjassa riittävästi sivuja tai ei.

Seuraava sivu »