Kuntavaalit ovat vänkä sekoitus henkilö- ja puoluevaalia. Puolueella on jo vaalitavankin vuoksi merkitystä, mutta kun kyse on lähidemokratiasta, tekee mieli valita ensisijaisesti hyviä tyyppejä sinne valtuustoon.

Olen melko puolueuskollinen, mutta tällä kertaa huomasin kirvisteleväni tämän henkilö vai puolue -kysymyksen äärellä. Huomasin nimittäin, että Jyväskylässä on ehdokkaana parikin sellaista ihmistä, joiden haluaisin olevan päättämässä kaupunkini asioista. Siis juuri sellaisia hyviä tyyppejä, joille ilomielin antaisin vastuun kotikaupungin hoidosta. Mutta – ne väärät puolueet! Yksittäinen valtuutettu ei nimittäin aina voi mitään, vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, jos valtuustoryhmässä sitoudutaan yhdessä johonkin. Silloin puolueen linjauksilla on enemmän merkitystä kuin yhden valtuutetun energialla.

Nämä ehdokkaat joista pidän, eivät edustaneet puolueita minun kannatuskarttani pahimmasta päästä, joten olin valmis lisäselvityksiin. Ne kuitenkin tyssäsivät laiskuuteeni. En ole ihan varma, millaisia politiikkaa kukin puolue on tehnyt Jyväskylässä edellisellä kaudella, mutta tuntui liian työläältä lähteä selvittämään asiaa. En halua antaa ääntäni puolueelle, jos en ole varma, että se puolue rakentaa tätä kaupunkia lähtökohtaisesti samoista arvoista ponnistaen kuin minä.

Niinpä päädyin olemaan puolueuskollinen. Luin vaalilehteä ja totesin, että valinnanvaikeus ei oikeastaan helpottanut yhtään, sillä hyviä ehdokkaita kaupunginvaltuustoon on edelleen aikamoinen liuta. Kaikkia en ehdi enkä jaksa käydä jututtamassa, joten homma menee väkisinkin nettitiedon ja fiiliksen pohjalta, ja voi olla että teen lopulta päätöksen vasta äänestyskopissa.

Olen joskus kauan sitten, kun Illuusioita oli vielä vuodatuksen palvelimella, surrut täälläkin vähän sitä, että poliittinen kotini jäi Turkuun. Olen asunut nyt kuusi vuotta Jyväskylässä, ja pakko myöntää, että poliittisuuteni on laimentunut. Edelleen sytyn aina vaalien alla, mutta kun Turussa minua ympäröi jatkuva poliittinen aktiivisuus ja politiikasta kiinnostuminen oli ja puhuminen oli ihan jokapäiväistä, oli itsekin helppo seurata asioita ja oppia muilta. Nyt sellainen ei ole enää osa arkeani samalla tavalla kuin silloin, enkä vietä aikaani samalla tavalla poliittisesti aktiivisessa seurassa. Se on tehnyt minusta myös tässä asiassa passiivisemman ja ehkä jopa välttelen keskusteluja nykyään – kun olen etääntynyt asioista, tuntuu ettei sanottavaakaan ole.  Myös kahvihuonekollektiivin puuttuminen nykyään on vähentänyt arkeni poliittisia keskusteluja, vaikka ei meillä töissä ihan kauheasti ole yleensä politiikasta puhuttu.

Tänään mietin, että taidan sittenkin vähän kaivata sitä kaikkea. Onhan se jotenkin sääli, että keskustelut vaikkapa kotikaupungin asioista jäävät lähinnä vain siihen, mitä tulen kysyneeksi kävelykadulla mainoksia jakaneilta ehdokkailta. Niin ja entisen historianopettajani kanssa olen myös puhunut kaupungin koulutuspolitiikasta ja tulevasta lukioverkosta. Muutoin kyse on lähinnä valittamisesta, mitä en laske vielä keskusteluksi. Valtakunnanpolitiikkaa seuraan suunnilleen aamu-uutisten verran.

Taitaa olla aika taas tilata sanomalehti. Ja vaalikahvit olen jo tottunut keittelemään itsekseni, samoin viettämään vaalivalvojaisia.

Mainokset