lokakuu 2012


Olen jo jonkin aikaa hyräillyt Adelen Skyfall -kappaletta ja hyristellyt uuden Bond-rainan odotuksessa. Tänään odotus palkittiin ja näin mitä odotin. Kävelin kotiin lumesta pehmenneen iltamaiseman halki enkä voinut lakata hymyilemästä.

Olen varsin myöhäisherännäinen Bond-fani; vasta Daniel Craig ja hänen myötään säröisempi, inhimillisempi James Bond on saanut minut tykkäämään ilmiöstä. Onhan James Bond tietenkin kummallinen ja epätodellinen hahmo, jos häntä oikeasti ajattelee, mutta parasta näissä viimeisimmissä leffoissa on, että juuri tätä Bondin kertakaikkista outoutta käytetään leffan aineksina. On traumoja, on alkoholiongelma, on särkyneen sydämen vuoksi sitoumisvaikeuksia. Ja Daniel Craig on kaiken räiskinnän keskellä jotenkin ihmismäinen 007 niin, että suoritukset eivät näytä helpoilta – kaikkea muuta – ja juuri siksi tykkään Bondista vielä enemmän.

Skyfall palautti mieleen myös mukavimman Bond-muistoni. Opiskeluaikoina Turussa järjestimme kerran mahtavat Bond-bileet ystäväni L:n synttäreiden kunniaksi. Varasimme yökerhon kabinettitilan, teimme leffahenkiset kutsukortit joilla baariin pääsi sinä iltana sisälle ja jaioimme niitä ihan kaikille ketä tunsimme. Kaverit auttoivat koristelemaan paikan Bond-henkisesti. Paikan dj oli tuttumme ja hän hoiti teemamusiikit, ja baarimikko valmistautui martiniaineksilla. Pukeutumisen kannalta James Bond on juhlateemana kivan helppo. Miehillä oli kaikilla tummat puvut ja naiset koristautuivat Bond-tytöiksi kuka mitenkin. Niitä juhlia varten hommasin vaalean Moneypenny-peruukkini (jota käytin myös monta vuotta myöhemmin esittäessäni eräissä juhlissa republikaania).Leivoin ison syntymäpäiväkakun mukasalaa ja kiikutin sen baarin jääkaappiin. Yökerhon henkilökunta oli mukavasti avuliasta koko ajan. Jossain vaiheessa iltaa kakku sitten haettiin ja kaikki lauloivat synttärisankarille.

Parhaiten muistan aivan juhlien alun. Asuin keskustassa ja osa vieraista tuli minun luokseni etkoille. L ja minä lähdimme juhlapaikalle hieman ennen kutsukorttiin merkittyä aikaa, että olisimme siellä sitten odottamassa kun vieraat saapuivat. Juhlapaikka oli koristeltu, odotti vain vieraita. Me tilasimme komealta baarimikoltamme martinit ja jännitimme juuri niin täristen kuin juhlia odottaessa vain voi olla: Voi ei tuleeko tänne ketään? Entä jos ketään ei tule? Voi varmasti ei tule ketään, tämä on ihan floppi! Ja sitten kaikki saapuivat paikalle ja loppuilta meni juhlahumussa.

Bond-bileistä on jäänyt vain hyviä muistoja. En muista järjestelystressiä enkä sitä, oliko siellä oikeasti kivaa – muistan vaan miten mahtavat juhlat ne olivat! Nostalgiaa, nostalgiaa. Siihen aikaan valokuvat otettiin vielä paperikuviksi, joten minulla ei valitettavasti ole mitään linkitettäväksi tähän.

Paljon on vettä virrannut Aura-joessa sen jälkeen… Sellaisia synttäreitä en ole järjestänyt kenellekään sitä ennen enkä sen jälkeen. Voisi alkaa vähitellen olla aika. Toisaalta, jos nyt haluaisin saada yhtä paljon ystäviäni kokoon samaan aikaan, täytyisi minun järjestää tilaisuuteen myös lapsiparkki. Niin ne vaan elämäntilanteet muuttuvat, ja niin pitääkin olla.

Tietysti, jos kaikki hyvin menee, ehkä vuoden päästä juhlitaan vielä isommin. Ei ehkä Bond-teemalla, mutta kuitenkin. Juhlien odottaminen motivoi ehkä myös tekemään töitä kovemmin sen eteen, etteivät aikataulut petä. Niin että varatkaa vaan jo ne lapsenvahdit.

Mainokset

Viime viikolla sain lähettämisvalmiuteen tutkijaseminaaria varten v-kirjan aineisto- ja menetelmäluvun ekan version. Vaikka tämä kirjoitusrutistus ei tällä kertaa erityisesti ahdistanut, olin kuitenkin tehnyt tiiviisti töitä tekstin kanssa ehtimättä juurikaan ajatella ulkomaailmaa. Kun olin päättänyt, että nyt riitti tältä erää, tuntui helpottavalta. Oli ihanaa vain olla rauhassa hetki ilman, että ajatus paperista takoi mielessä.

Sinä aamuna heräsin tavallista aikaisemmin ehtiäkseni laitoksen jokaviikkoiseen aamukahvikeskustelutilaisuuteen, jossa ei tällä kertaa ollut kahvia eikä teetä. Saatuani asiani hoidettua siellä hain kahvilasta teemukin mukaani ja kävelin hitaasti kohti keskustaa. Vietin hemmottelevan parituntisen vierailemalla pienissä erikoisliikkeissä.

Ensimmäinen oli yksi lempikaupoistani, Harjun Paperi. Olin ohikulkiessani nähnyt korttikaupan ikkunassa ihania syyskortteja, mutta sisällä olikin jo osittain joulu. Ostin vinon pinon kauniita kortteja ja tulin samalla tehneeksi joulukalenterien hankinnat kerrankin ajoissa! Usein ehdin ostoksille vasta, kun parhaat on jo myyty.

Jutusteltuani korttikauppiaan kanssa jonkin aikaa jatkoin matkaa Poppeliin, tuohon langanostajan paratiisiin. Parasta Jyväskylän Poppelissa ovat värikkäiden lankahyllyjen lisäksi hyvä ja iloinen palvelu. Esimerkiksi ravintolapäivien aikaan ja muutoin yleensä perjantaisin Poppelista saa myös herkkuja.

Lankavaraston täydennyksen jälkeen piipahdin vielä Katriinan kauppaan Kirkkopuiston laidalla. Etsin ystävälle synttärilahjaa ja ostin samalla itselleni korun. Niin tuntuu käyvän aina Katriinan kaupassa: jotain ihanaa ja kaunista löytyy joka kerta. Tällä kertaa ostin myös luomuhunajaa, mutta en hankkinut mukaan muita elintarvikkeita.

Kolmen pikkukaupan kierroksen jälkeen olin luovuttanut lompakostani melko tukun rahaa, mutta ainakin ne menivät paikallisille pienyrittäjänaisille noissa kolmessa liikkeessä. Tietysti turha kuluttaminen on turhaa, mutta tunsin ansainneeni kiireettömän kaupunki- ja shoppailuretkeni. Ja paljon huonomminkin olisin voinut rahani käyttää. Ostostelua parempaa oli kuitenkin se nautinnollisen hidas ja venyttelevä tunnelma. Kävelyretkeni aikana en vilkaissutkaan kelloa, vaan kuljin omassa tahdissani, asia kerrallaan.

Mattilanniemeen päästyäni oli varsin levännyt ja hyvä olo. Juuri tätä tarvitsin. En muista, paistoiko silloin aurinko, mutta minun maailmassani ainakin oli mitä kaunein syyspäivä.

Kuntavaalit ovat vänkä sekoitus henkilö- ja puoluevaalia. Puolueella on jo vaalitavankin vuoksi merkitystä, mutta kun kyse on lähidemokratiasta, tekee mieli valita ensisijaisesti hyviä tyyppejä sinne valtuustoon.

Olen melko puolueuskollinen, mutta tällä kertaa huomasin kirvisteleväni tämän henkilö vai puolue -kysymyksen äärellä. Huomasin nimittäin, että Jyväskylässä on ehdokkaana parikin sellaista ihmistä, joiden haluaisin olevan päättämässä kaupunkini asioista. Siis juuri sellaisia hyviä tyyppejä, joille ilomielin antaisin vastuun kotikaupungin hoidosta. Mutta – ne väärät puolueet! Yksittäinen valtuutettu ei nimittäin aina voi mitään, vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, jos valtuustoryhmässä sitoudutaan yhdessä johonkin. Silloin puolueen linjauksilla on enemmän merkitystä kuin yhden valtuutetun energialla.

Nämä ehdokkaat joista pidän, eivät edustaneet puolueita minun kannatuskarttani pahimmasta päästä, joten olin valmis lisäselvityksiin. Ne kuitenkin tyssäsivät laiskuuteeni. En ole ihan varma, millaisia politiikkaa kukin puolue on tehnyt Jyväskylässä edellisellä kaudella, mutta tuntui liian työläältä lähteä selvittämään asiaa. En halua antaa ääntäni puolueelle, jos en ole varma, että se puolue rakentaa tätä kaupunkia lähtökohtaisesti samoista arvoista ponnistaen kuin minä.

Niinpä päädyin olemaan puolueuskollinen. Luin vaalilehteä ja totesin, että valinnanvaikeus ei oikeastaan helpottanut yhtään, sillä hyviä ehdokkaita kaupunginvaltuustoon on edelleen aikamoinen liuta. Kaikkia en ehdi enkä jaksa käydä jututtamassa, joten homma menee väkisinkin nettitiedon ja fiiliksen pohjalta, ja voi olla että teen lopulta päätöksen vasta äänestyskopissa.

Olen joskus kauan sitten, kun Illuusioita oli vielä vuodatuksen palvelimella, surrut täälläkin vähän sitä, että poliittinen kotini jäi Turkuun. Olen asunut nyt kuusi vuotta Jyväskylässä, ja pakko myöntää, että poliittisuuteni on laimentunut. Edelleen sytyn aina vaalien alla, mutta kun Turussa minua ympäröi jatkuva poliittinen aktiivisuus ja politiikasta kiinnostuminen oli ja puhuminen oli ihan jokapäiväistä, oli itsekin helppo seurata asioita ja oppia muilta. Nyt sellainen ei ole enää osa arkeani samalla tavalla kuin silloin, enkä vietä aikaani samalla tavalla poliittisesti aktiivisessa seurassa. Se on tehnyt minusta myös tässä asiassa passiivisemman ja ehkä jopa välttelen keskusteluja nykyään – kun olen etääntynyt asioista, tuntuu ettei sanottavaakaan ole.  Myös kahvihuonekollektiivin puuttuminen nykyään on vähentänyt arkeni poliittisia keskusteluja, vaikka ei meillä töissä ihan kauheasti ole yleensä politiikasta puhuttu.

Tänään mietin, että taidan sittenkin vähän kaivata sitä kaikkea. Onhan se jotenkin sääli, että keskustelut vaikkapa kotikaupungin asioista jäävät lähinnä vain siihen, mitä tulen kysyneeksi kävelykadulla mainoksia jakaneilta ehdokkailta. Niin ja entisen historianopettajani kanssa olen myös puhunut kaupungin koulutuspolitiikasta ja tulevasta lukioverkosta. Muutoin kyse on lähinnä valittamisesta, mitä en laske vielä keskusteluksi. Valtakunnanpolitiikkaa seuraan suunnilleen aamu-uutisten verran.

Taitaa olla aika taas tilata sanomalehti. Ja vaalikahvit olen jo tottunut keittelemään itsekseni, samoin viettämään vaalivalvojaisia.

Satupäivää vietettiin jo pari päivää sitten, mutta hei, ehtiihän satuja lukea muutenkin, eikös? Satupäivän kunniaksi katsoin kuitenkin tulleen oikean hetken lukea J.K. Rowlingin Potter-tarinoihin kiinteästi liittyvän satukirjan Siuntio Silosäkeen tarinat (The Tales of the Beedle the Bard, 2008, suom. 2009).

Siuntio Silosäkeen tarinat on ihastuttavan kerroksellinen lukukokemus. Koko kirjahan on fiktiota, sitä ei periaatteessa pitäisi edes olla olemassa, koska koko satukokoelma on keksitty. Se on tärkeässä osassa Potter-sarjan viimeisessä osassa, jossa ratkotaan kuoleman varjelusten salaisuutta. Siinä Rowling kohottaa folkloren arvoon arvaamattomaan osoittaessaan, että ikivanha lastensatu voi kätkeä sisäänsä todellisia asioita – ainakin jos niihin uskoo.

Esineenä tämä kirja on siis satua itsekin, mutta se sisältää viisi 1400-luvulta peräisin olevaa satua, jotka ovat tuttuja kaikille velhoille ja noidille. Kirjan on kääntänyt alkuperäisistä riimuista englanniksi Hermione Granger. Jottei kerroksellisuus olisi niin yksinkertaista, on kirjassa lisäksi Albus Dumbledoren kommenttiosuus, joka on ilmeisesti kirjoitettu vain pari vuotta ennen hänen kuolemaansa. Jonkinlaisena jästiversion toimittajana, johdannon kirjoittajana ja tarkentavien alaviitteiden tekijänä toimii kirjailija J.K. Rowling. Puhujaääniä on siis useita.

Luin kirjan iltalukemiseksi yhdellä kerralla, ja täytyy tunnustaa: nauroin makeasti monta kertaa. Harvoin satujen lukeminen on ollut näin hauskaa, tai sitten luen niitä liian harvoin. Nyt tiedän ainakin, mitä eräs Pikkutyttö saa joululahjaksi, ja omakin hylly selvästi on puutteellinen niin kauan kunnes voi lukea Kolmen veljeksen tarinan omasta hyllystä.

Niin, ne kolme veljestä. Siuntio Silosäkeen tarinoiden saduista kolme on hauskoja ja opettavaisia, yksi julma (ja opettavainen) ja sitten on se kuulusin, siis satu kolmesta veljeksestä, joka on jotenkin tyyliltään ihan toisenlainen. Aivan kuten leffaversion upea animaatiokohtaus, joka keskeytti seikkailun hetkeksi ihan toiseen tunnelmaan.

Kolmen veljeksen tarina kaipaa tulla luetuksi ääneen, toistetuksi uudelleen ja uudelleen, iltasaduksi, nuotiolla, isoäidin sylissä istuen. Se on kuin luotu tarinaksi, jota kerrotaan sukupolvesta toiseen, suullisena perinteenä, sillä rakenne, rytmi ja juoni ovat kaikki helposti toistettavia. Itse asiassa satujen tutkijat voisivat varmasti osoittaa siitä montakin piirrettä, joilla se asettuu osaksi eurooppalaista ja myös maailmanlaajuista satugenreä. Tarina kolmesta veljeksestä on silti kauneimmillaan juuri tästä luettuna, sillä tässä sadussa Rowling (tai Siuntio Silosäe tai kääntäjä Hermione Granger tai suomentaja Jaana Kapari-Jatta) on onnistunut kielellisesti parhaiten.

Niille, joille tarina ei ole tuttu, suosittelen tätä kolmen minuutin animaatiota – ja niille jotka tuntevat sen jo ennestään, suosittelen silti, sillä tämä on kuin ihanaa karkkia, ja kolme minuuttia sadulle tänään ei ole liikaa. Video löytyy youtubesta, mutta sen upottaminen tekstiin oli estetty, joten klikkaahan tästä linkistä.

Kirjajulkkareita ei ole koskaan liikaa, ei etenkään sellaisen kirjan, jonka valmistumista on itse ollut edistämässä. Siksi tänään on hyvä päivä, juhlava päivä.

Lapsi matkalla maailmaan -kirjan kansikuva on Keski-Suomen Muistiarkiston kokoelmista.

Tänä syksynä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut teoksen Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään, jonka kolmesta toimittajasta minä olen yksi. Kirjaa on tehty hitaasti ja huolella usean vuoden ajan, ja sekä toimitus- että refereeprosessi on vaatinut sitkeyttä ja kärsivällisyyttä niin toimittaijlta kuin kirjoittajiltakin. Mutta nyt se on valmis – ja myynnissä.

Kirja sisältää johdantoartikkelin ja päätännön lisäksi yhdeksän artikkelia, joissa lapsen syntymään liittyviin aiheisiin perehdytään aikakaarella keskiajalta nykypäivään. Kirjoittajat ovat historian, etnologian, folkloristiikan ja uskontotieteen tutkijoita ja käytetty lähdemateriaali sen mukaisesti laajaa. Johdantoartikkelissa kartoitetaan syntymään liittyvää lähdemateriaalia ja luodaan katsausta aihetta käsittelevään tutkimukseen Suomessa.

Yhteistä kaikille artikkeleille on, että syntymä nähdään prosessina, joka ei ole vain lasta ja äitiä koskeva, vaan vaikuttaa moniin ihmisiin ympärillä, yleensä koko yhteisöön. Oltiin sitten keskiajan Ranskassa, 1990-luvun Suomessa tai jossain siinä välillä, syntyvän lapsen suojelu nousee esiin; se miltä ja miten suojellaan, vaihtelee ajan ja tapojen muuttuessa.

Tämän kirjan toimittaminen on ollut tähänastisen toimituskokemukseni suurin ja pitkäkestoisin projekti. Olen onnellinen, että se on viimein päätöksessä (markkinointiosuutta lukuunottamatta), mutta olen myös tyytyväinen että tämä projekti tuli käytyä läpi. Olen oppinut paljon syntymän kulttuurihistorian lisäksi myös itsestäni toimijana ja työntekijänä, tiimityöskentelystä sekä tietenkin toimitusprosessista.

Kiitokset vielä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, että ottivat kirjan julkaisuohjelmaansa ja vieläpä asettivat sen arvostettuun Historiallinen Arkisto -sarjaan. Kustannustoimittajalle lämpimät kiitokset yhteistyöstä!

Kiitokset ystäville ja kollegoille, jotka ovat näinä vuosina jaksaneet juttujani, jotka usein tavalla tai toisella ovat alkaneet sanoilla ”Lapsi-kirja” sitä tätä ja tuota…

Ja suurimmat kiitokset kirjoittajille, joiden tekstit ovat tämän kirjan parasta antia, sen sydän ja sielu.

Aiheita olisi, mutta kaikki kirjoittamisenergia on tällä viikolla upotettu väitöskirjaan sekä muihin pakollisiin kirjoitustöihin. Ja homma jatkuu samanlaisena vielä jonkin aikaa, mutta ensi viikon loppupuolella aion kyllä ehtiä tännekin taas. Ja viikon puolivälissä jo olisi ehkä ihan oikeaakin asiaa, katsotaan miten ehdin.

Olen pitkään leikkinyt ajatuksella, että avaisin kakkosblogin ja siirtäisin tämän sisällöstä työasiat muualle. No nyt avasin toisen blogin, mutta en ihan alkuperäisellä suunnitelmalla vaan vähän niinkuin lennosta sen tarkemmin asiaa miettimättä. Olen nimittäin humanistisen tiedekunnan tarjoamalla verkkokurssilla Sosiaalinen media ja oman osaamisen markkinointi, ja verkkokurssin toteutuksena kaikki kurssilaiset pitävät blogia. Niinpä minullakin on nyt sitten työkalu erilaisia kursseja ja muuta lyhytaikaista käyttöä varten – nimitän sitä sähköiseksi kouluvihkoksi, eli oletan sen täyttyvän monenlaisesta muistiinpanosta ja sälästä ilman sen suurempaa juonta. Sivujuonia ja lyhyitä pyrähdyksiä löytyy myös wordpressin alta ja samalla nimimerkillä kirjoitettuna. Verkkokurssin lisäksi ehdin jo kitistä siellä valokuvauskurssin tehtävien vaikeuttakin, heh.

Kirjoittamisen lisäksi olen viime päivinä ihastellut syksyä: lehtien kahinaa kun löytää paikan missä niitä kahlaamiseen asti ja Köyhälammen pinnan tummuutta. Rakastan syysiltojeni kotimatkoja ja väreistä ja valoista tulevaa tunnelmaa. Keltaiset puut ja katulamppujen lämmin loiste yhdistettynä sateesta tummaan tiehen ja vielä vihreään nurmikkoon; eikä ole kylmä, vaikka onkin ilta ja pimeää (minulla on lämmin syystakki) ja poskilla tuntuu kevyt tuuli. Olen lähtenyt monena iltana väsyneenä työhuoneelta, mutta syysillan tunnelma on muuttanut mielialan iloiseksi ja tyytyväiseksi joka kerta.

Yksi suosikkikohdistani kotimatkalla on tämän puun luona. Vilkasliikenteinen, kesällä lähinnä tukahduttavan likainen katuosuus muuttuu hetkeksi puistomaiseksi tällaisina syysiltoina.

Valokuvauskurssi tuottaa jo vähän jotain tulosta: onnistuin säätämään kameraa niin, että myös illalla otettu kuva onnistui, vaikkei se vielä täysin tarkka olekaan. Taputapu!

Kodin kuvalehdessä oli juttu arjen perustaidoista, jotka ovat katoamassa tässä valmiissa maailmassamme. Juttu käsitteli kolmea teemaa: ruoanlaittoa, käsitöitä ja siivousta. Ruoan kohdalla mainittiin muun muassa, että harva enää tekee lihapullia itse.

Sitä lukiessani tajusin, että lihapullat ovat juuri sitä mitä nyt tarvitsen. Olen keskellä aikamoista kirjoitusurakkaa (deadline viikon kuluttua) ja tarvitsen ruokaisia lounaseväitä ja säännöllisen ruokarytmin, että pysyn voimissani. Kuitenkin olen iltaisin aika pitkään työhuoneella, eikä ruoanlaittoon ole paljoa aikaa. Lihapullat ovat ratkaisu! Itse tehtyinä ne ovat hyviä kylmänäkin, ja sopivat siis salaattini proteiinilisäksi erinomaisesti. Lisäksi ne ovat niin helppoja ja nopeita tehdä, että ehdin illallakin – niinkuin tänään, vaikka tulin kotiin vasta puoli kahdeksan maissa.

Osaan tehdä hyviä lihapullia. Lihapullat ovat myös perusruokaa, joka on niin helppoa valmistaa, että kuka tahansa onnistuu. Vain yksi vaihe on kriittinen – palaan siihen kohta. Ainekset saa valmiiksi mitattuina, joten minäkin mittaan vain korppujauhojen määrän – ja senkin voisi arvioida. Sekoitan siis purkin kermaviiliä desilitraan korppujauhoja ja jätän ne hetkeksi turpoamaan. Sillä aikaa silppuan yhden sipulin ja vähän valkosipulia (paitsi tänään, koska valkosipuli oli homehtunut – teen selvästi liian harvoin ruokaa). Sekoitan korppujauho-kermaviiliseokseen paketillisen jauhelihaa ja silputun sipulin, lisää yhden kananmunan ja sekoitan taikinaa. Välillä lisäilen mausteita: yleensä suolaa (tänään valkosipulisuolaa), paprikajauhetta ja valkopippuria. Sitten tulee se yök-kohta, jonka useimmat kokit jättävät väliin: taikinan maistaminen. Kyllä, sitä voi maistaa jo ennen kuin se paistetaan.

En koskaan paista pullia pannulla vaan uunissa. Uunipannulle vain leivinpaperi ja sitten kylmällä vedellä kostutetuilla käsillä muovailemaan pullia. Uunissa 225 astetta ja valmista on kun pullat ovat nätin ruskeita. Tässä tullaan siihen kohtaan, jossa olen munannut. Minä kun olen unohtelevaa sorttia, olen pari kertaa unohtanut lihapullat uuniin ja saanut lopputulokseksi jotain vähemmän mehukasta. Minunlaiselleni harvapäälle on onneksi olemassa esine nimeltä munakello – siinä se nytkin tikittää ja soi kohta, että muistan ottaa satsin uunista.

Yhdestä jauhelihapaketista tulee sen verran lihapullia, että yhden hengen taloudessani syödään siitä monta kertaa. Paitsi jos innostunkin napostelemaan…

Jos tilanne vaatii erikoista, sekoitan taikinaan esimerkiksi sinihopeaa, oliiveja tai vaikka aurinkokuivattua tomaattia silputtuna. Peruspullat toimivat minusta kuitenkin ihan hyvin sellaisenaankin. Alle tunnissa minulla on eväitä moneen ateriaan.

Olen vienyt mikroni ainakin väliaikaisesti vinttikomeroon. Keittiöelämä ilman sitä on vielä vähän totuttelua, ja tänäänkin meinasi tulla ongelma. Mitä tehdä, jos jauhelihapaketti ei olekaan ehtinyt sulaa päivän aikana jääkaapissa, ja pitäisi alkaa ruoanlaittoon? Selvisin, koska se oli sulaneempi kuin aluksi luulin, mutta samanlaisia tilanteita voi tulla vastaan jatkossakin. Vesihaudeko toimii mikron korvikkeena vai miten pitäisi toimia?

Seuraava sivu »