Muutaman päivän ajan olen pyöritellyt jälleen mielessäni vanhaa haavettani päästä tutkimaan nykypäivän sirkuslaisuutta työnä, ruumiillisena ammattina ja nykypäivän siirtotyöläisyytenä. Olen miettinyt teorioita, suunnitellut kenttätöitä ja etsinyt kansainvälisiä kontakteja. Vähitellen paperille alkaa hahmottua jotain jossa on järjen hiven, vaikka pakko myöntää, että ajatus sirkuslaisuuden tutkimuksestani tuntuu edelleen etäiseltä haaveelta. Minun on vaikea nähdä tämän toteutuvan konkreettisesti, mutta ehkä suunnitelma on sitten sitäkin lennokkaampi.

Vaikka ajatus pyörii performatiivisuuden tutkimuksessa, jokin osa minusta on ollut tänään jälleen tähtikupolin alla. Niin paljon kuin olenkin miettinyt mahdollisuutta tutkia sirkuslaisuutta etnografisin menetelmin ja suunnitellut kenttätöiden budjettia, olen samalla myös palannut jälleen sirkustelttaan. Muistan jälleen äänet, tuoksut, värit, tunnelman… Esiintyjät, avustajat, eläimet, värikkäät vaunut, karavaani ja asuntoautojen pihalla jonglööraavat lapset – melkein olen kesässä taas ja kuljen sirkuksen liepeillä toivoen, että voisin ymmärtää sitä elämäntapaa paremmin.

Ehkä joskus, jonain päivänä, kun olen vähän kokeneempi ja osaan perustella asian paremmin. Jos jotain niin tämä suunnittelu on vahvistanut sen, että sellainen tutkimus on ihan mahdollinen. Se olisi minulle aikamoinen haaste, mutta huh – tämän haasteen ottaisin vastaan sen suuruudesta huolimatta.

Toistaiseksi portti on kuitenkin kiinni, joten tyydyn vain muistelemaan tähtiteltan tuoksua.

 

Advertisements