syyskuu 2012


Kun keväällä kuulin, että Jyväskylän kaupunginteatteriin tulee tänä syksynä musikaali Myrskyluodon Maija, luin Anni Blomqvistin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa siskon hyllystä. Nyt syyskuussa lainasin vielä kaksi viimeistä osaa, Meren voimia vastaan ja Hyvästi Myrskyluoto, jälkimmäisen toimiessa yhteisniteen otsikkona. Olen lukenut sarjan joskus kauan sitten ja teki kyllä hyvää kerrata se, joskin musikaalin olisi voinut kokea ilmankin. Tarina oli kuitenkin mielessä niin, että jo ennen esityksen alkua tunteet olivat pinnassa näyttämölle katsellessani. Yleisön etsiytyessä paikoilleen oli näyttämöllä kaksi hahmo. Oikeassa reunassa istui nuori Maija, suoraselkäisenä, paksu letti niskassa, ryhdikkäänä ja voimaa täynnä. Vasemmassa reunassa istui vanha Maija, valkotukkaisena, huivi harteilla. Kumpikin istui rantakivillä kaislojen lomassa, ja aaltojen loiske ja meren kohina kuului taustalta hiljaa. Kun tiesin mitä oli tulossa, alkoivat jo vähän silmät kostua Maijan tarinan voimakkuuden vuoksi.

Myrskyluodon Maija on yksi suomalaisen kirjallisuuden vahvoja naishahmoja, ja Maijan ja Jannen rakkaustarina yksi kirjallisuutemme tunnetuimmista, vähän sellainen Akselin ja Elinan kaltainen. Tai näin ajattelin, mutta itse asiassa en ole varma kuinka moni lopulta nykyään on Blomqvistin kirjoja lukenut. Kuuluisa tv-sarjakin on tehty jo 1970-luvulla, enkä minäkään ole sitä nähnyt. Lasse Mårtensonin sävellys on ainakin hyvin tunnettu (ks. esim. video täältä).

Musikaaliversio ei kuitenkaan ole Mårtensonin kynästä, vaan Matti Puurtisen säveltämä ja Jussi Helmisen dramatisoima Anni Blomqvistin kirjojen pohjalta. Tarina sijoittuu Ahvenanmaan saaristoon 1800-luvulla. Maija on talollisen tytär, joka naitetaan nuorelle kalastajalle, Jannelle, juurikaan tytön mielipidettä kysymättä. Maija ja Janne perustavat torpan kauas Myrskyluodolle. Elämä yksinäisellä luodolla on kovaa, mutta yhdessä he selviävät niin synnytyksestä, tulipalosta kuin lapsen hukkumisestakin. Maija oppii nopeasti rakastamaan Jannea, ja vuosien mittaan keskinäinen rakkaus vain lujittuu – ja kestää, kestää. Elämä on kovaa, mutta onnellista. Vaikeudet eivät väistä Myrskyluotoa, mutta Maija selviää tekemällä kovasti työtä ja luottamalla Janneen. Kovin paikka Maijan elämässä tuleekin silloin, kun hän äkkiä menettää Jannensa.

Kirjoissa Maijan nöyryys ja sokea luottavaisuus melkein ärsyttää: ottaisi nyt itseään niskasta kiinni eikä ajattelisi vain, mikä on sopivaa ja mikä ei. Tekee mieli ravistaa Maijaa ja kiljua, että kyllä nainenkin voi!  Blomqvist on kuitenkin oikeassa ja tiesi mitä kirjoitti. Kirjoja on kehuttu saariston arjen kuvauksesta ja naisen rooli, uskomukset, uskonnollisuus ja työnteon vuotuisrytmi on todenmakuinen. Lopulta Blomqvist kääntää Maijan nöyryyden vahvuudeksi ja antaa nykylukijankin nähdä, että vaikka nainen oli miehensä alamainen, saattoi hänessä silti olla itsellisyyttä ja voimaa. Pieni naisasianainen Blomqvistissakin asui: Maijan ja Jannen lapsista vanhin, Maria, on kaikkein paras lukija ja kirjoittaja, selvästi veljiään parempi. Maija itse on äärimmäisen vahva selvitessään pystyssä, vaikka Myrskyluodon tuuli painaa kaikin voimin alas. Ehkä Maijalta sittenkin voisi oppia jotain?

Niin, Myrskyluodon tuuli. Luonto on Blomqvistin kirjoissa alati läsnä, aivan kuten tuuli saaristossa. Myös näytelmäversiossa luonto on  keskeinen elämää jäsentävä tekijä: luonto määrittelee mitä voidaan tehdä ja milloin; meri antaa ja meri ottaa. ”Mitä aika on?” Maija pohti jossain kohdalla näytelmää ja vastasi itse: ”Aika on talvi, kevät, kesä ja syksy.” Viisaasti ajateltu, minusta, etenkin luonnon rytmissä elävälle kalastajanakalle, jonka työt kulkevat vuotuista kiertoaan.

Kirjojen perusteella Maija oli minusta hiljainen ja arka, alati nöyrä ja muiden mielipidettä kunnioittava. Kaupunginteatterin versiossa Maijan luonteen perusiloisuus ja herkkyys nauttia pienistä asioista tuotiin korostetummin esiin, ja olen kiitollinen tästä tulkinnasta. Minullekin teki hyvää nähdä Maijan toinen, naurava puoli. Toinen näytelmän keskeinen teema on Maijan ja Jannen rakkaustarina. Maija on tarinan päähenkilö ja jättää väistämättä Jannen taustalle. Kirjoissa Janne nähdään Maijan silmien läpi, ja hän on melkoisen lähellä täydellistä miestä, selvästi rakastuneen naisen näkökulmasta kirjoitettu.

Siinä missä näytelmän Janne ja Maija suutelevat ja kuhertelevat lastenkin nähden, että katsoja varmasti ymmärtää heidän suhteensa voiman, tuo Janne kirjoissa rakkautensa näkyviin pienillä teoilla: kantamalla polttopuut, sipaisemalla tukkaa ohikulkiessaan, pujottamalla käden Maijan niskan alle illalla kun vaimo tulee viimeisenä nukkumaan. Sanoja ei tarvita. Jannen hukkumisen jälkeen Maija tuntee hänet vierellään – kättä ei vain voi ojentaa, ettei Janne katoa. Nopeasti Maija kuitenkin oppii, ettei muille saa puhua siitä että Janne on paikalla vieläkin, sillä muut leimaavat hänet hulluksi. Parempi kun pitää Jannen vain itsellään.

Itkin näytelmän aikana paljon, mutta en pelkästään surusta, vaan myös ilosta ja ylipäätään näytelmän herättämästä liikutuksesta. Maijaa näyttelevä Maiju Saarinen oli nuorena Maijana huikean hyvä, samoin Taina Reponen vanhana Maijana. Kaksi Maijaa ovat näyttämöllä koko ajan yhdessä, ja heidän keskinäinen kemiansa ja kommunikointinsa toimii ja pitää tarinaa yllä. Lähes kolmituntinen rupeama täytyy olla pääosanesittäjille raskas, sillä laulujen lisäksi näytelmässä eletään koko tunteiden kirjo. Vieläkin kaikuu korvissani Maijan sydäntäsärkevä huuto lapsensa hukkuessa…

Musiikki on kaunista, ja olen hyräillyt laulunpätkiä mielessäni nyt jo päiväkausia. Haluaisin lainata cd:n tai nuotit kirjastosta, mutta niin tuntuu haluavan puoli Jyväskylää juuri nyt. Youtubesta olen kuunnellut vain tätä Maijan ja Jannen häävalssia, joka oli ennestään vähän tuttukin, mutta en tiennyt että se on nimenomaan Maijan ja Jannen, siis näytelmää varten kirjoitettu. Valssi on aika suosittu häävalssi, ja kaunis kuin mikä.

Samoin olen katsonut kaupunginteatterin traileria näytelmästä. Harmittaa, ettei teatterilla ole varaa tehdä parempaa traileria, sillä tässä on jotenkin tosi huono ääni. Mutta onpa tyhjää parempi. Ainakin voin vakuuttaa kaikille, että livenä kaikki on tuhat kertaa parempaa. Ja kuulin tällä viikolla, että Maijan syksy on käytännössä jo myyty, kevään näytöksiä myydään jo täyttä häkää.

Terveisiä lahjalippuni antaneelle: tämä synttärilahja oli ihana elämys, ja on kannatellut minua koko viikon! Kiitos!

Pidin viime viikonloppuna synttärijuhlat. Olipa kivaa kutsua pitkästä aikaa kavereita koti täyteen – ja täyteen se tulikin, pelkistä työkavereista. Loman jälkeen pudotus töihin oli niin kiireinen, että minulle jäi aikaa juhlien valmisteluun vain kolme ja puoli tuntia. Onneksi olin siivonnut ennen lomaa niin, että livistin nyt vain kevyellä imuroinnilla ja paikkojen järjestelyllä päällisin puolin. Eikä kukaan valittanut, heh.

Tarjoilujen suhteenkin oli mentävät vähemmällä kuin yleensä. Lisäksi annoin periksi eineksettömyysperiaatteille. Joskus vaan on lupa oikaista, kun tilanne oli mikä oli sen ajan kanssa. Noloa, mutta minkäs teet: siinä kolmessa ja puolessa tunnissa ei ehtinyt paljoa. Itse tein vain vadelma-suklaakuppikakut, nekin kyllä Pirkan ohjeella korvaten marenkikuorrutuksen vaniljakastikkeella. Kun ei ehdi silittää pöytäliinaa, on parasta peittää se tarjottavilla! Niinpä pöydässä oli monenlaista paistovalmista tai muuten vaan pakastealtaasta löydettyä, ja lisäksi lomalta tuotuja juustoja. Ja popcorneja ja suklaata ja keksejä.

Varsinainen synttäreiden ruokajuttu tuli kuitenkin vierailta. Kutsussa olin esittänyt lahjatoiveen, että jokainen toisi mukanaan jonkin oman suosikkilounasreseptinsä. Taustalla on se, että haluaisin syödä vähemmän ruokalaruokaa (jonka hinta-laatusuhde ei ole kovin hyvä), mutta työhuoneellani ei ole mitään sosiaalitiloja. Eväiden pitää siis säilyä ilman jääkaappia ja olla syötävissä ilman mikrolämmitystä. Lisäksi ruoka-ainerajoitukset: en syö kalaa enkä raakaa tomaattia tai sipulia.

Ja kas, nyt minulla on ihana lounasreseptikansio! Joka resepti kirjoitettu kivasti paperille, antajansa mukaan. On salaatteja, keittoja, täytettyjä leipiä, piirasta. Namnam! Näistä saan paljon piristettä lounaisiini, joiden kanssa oma mielikuvitus jo loppui. Lisäksi saan pontta käydä viimeinkin ostamassa keittotermarin – läheisellä SPR:n kirpparilla olen nähnyt niitä usein ja suunnitellut hankintaa, mutta unohtanut koko asian.

Näiden reseptien kanssa minulla on synttärit läpi pimeän talven. Ihania työkavereita minulla!

Parasta Lontoossa oli musikaali Sweeney Todd sekä se hetki, kun pääsin leikkimään laiturille 9 ja 3/4 King’s Crossin asemalla. Parasta Lontoossa oli nauraminen Sherlock Holmes -museossa ja ihanasti flirttaileva myyjä patonkikaupassa.

Parasta Lontoossa oli päästä sieltä pois. Kaupungissa on paljon ihanaa nähtävää, mutta se oli liian täysi, ruuhkainen ja kiireinen minun makuuni. Maalaishiiri kun olen, en oikein kyennyt lepäämään suurkaupungissa, vaan loman rentouttava osuus alkoi vasta kun saavuimme Bathiin. Pienen kaupungin hiljaiset kadut sunnuntai-illan kävelyllä, kauniit, ihanat vanhat rakennukset, Avon-joki ja sillat – siinä alkoi pulssi tasaantua ja sielu levätä.

Bath tuntui nopeasti omalta ja tutulta. Vaikka en ole lukenut kuin kaksi Bathiin sijoittuvaa kirjaa, Persuasionin ja Northanger Abbeyn, tuntui kuin tuntisin paikan jo ennalta. Keskeisimmät nähtävyydet ja rakennukset sekä monien katujen nimet olivat tuttuja sekä kirjoista että matkalukemisena olleesta Jane Austeniin liittyvästä matkaoppaasta – kuin olisi tavannut vanhan ystävän.

Sisko lähti päiväksi Oxfordiin ja minä pidin oman Austen-henkisen pyhiinvaelluspäiväni Bathissa. Ensimmäisenä piti tietysti nähdä Royal Crescent, joka on varmaan Bathin tunnetuin rakennus roomalaisen kylpylän lisäksi.

Royal Crescentiltä kuljin upean Circusin kautta Jane Austen Centreen, ja vierailun jälkeen jatkoin kävelyreittien kautta roomalaisten kylpylään ja Pump roomiin, Bathin kaupungin sydämeen. Kaupunki on perustettu maan sisästä pulppuavan kuuman lähteen ympärille jo roomalaisten aikana. Lähteen mineraalipitoista vettä ja kuumia kylpyjä on käytetty hoitomenetelminä vuosisatojen ajan. Myös Austenin aikana Bathiin tultiin hoitamaan terveyttä muun viihtymisen ohessa. Pump roomissa käyskenneltiin elegantisti, tavattiin ihmisiä ja juotiin päivittäin lasillinen lähdevettä.

Pump roomin sali on nykyään ravintola, mutta kävin silti tutkimassa tunnelmaa. Ja todella: sain terveysveden samalla tavoin kuin aikanaan. (Tosin museokierroksella oli jo juonut vettä kaksi lasillista ja kolmas alkoi jo olla liikaa – vesi on melkoisen pahanmakuista ja lämmintä. Yök.)

Terveysveden lipittämisen ja pitkän roomalaisaiheisen museokierroksen jälkeen olin jo kovasti toisenlaisen virkistyksen tarpeessa, joten palasin Queen’s Placelle ja nautiskelin iltapäiväteen Regency Tea Roomissa. Pieniä voileipiä, suklaakakkua, pannullinen ihanaa teetä ja Jane Austenin Persuasion – täydellinen iltapäivähetki!

Teen jälkeen jaksoin kävellä taas vähän lisää, ja etsin muun muassa Edgar’s Buildingsin jossa Thorpet asuivat Northanger Abbeyssä. Vain kivenheiton päässä siitä on Assembly Rooms, jonka kolme salia olivat aikanaan sosiaalisen elämän keskus, ja ovat edelleen erilaisten juhlien näyttämönä.

Assembly Roomsissa tiivistyi se jatkuva todellisuuden ja fiktion rajapinnalla kulku, joka leimasi koko Bath-päivääni. Samalla kun paikat ja kadut ovat tuttuja romaaneista ja fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien ympäristöjä, ne ovat myös mitä suurimmassa määrin totta. Jane Austen ei ole fiktiivinen henkilö eivätkä hänen romaaniensa ympäristöt tai elämäntapa ole kuviteltuja. Tunnen Assembly Roomin tanssiaiset ja konsertit kuviteltujen tarinoiden kautta, mutta niitä juhlia oli silti myös oikeasti – ja muun muassa Jane Austen perheineen ja ystävineen vierailivat Assembly Roomissa varmasti viikoittain silloin kuin asuivat Bathissa.

On vaikea selittää tunnelmaa, joka sai ihon kananlihalle näissä tyhjissä saleissa. Se liittyy vähän överiksi menneeseen (?) Austen-faniuteeni ja eläytymiseeni kirjoihin. Oli helppo kuvitella nämä loisteliaat salit täyteen ihmisiä, musiikkia,  sosiaalisia sääntöjä ja niihin kompastelua. Välillä tekisi mieli sanoa, että kaikki on vain mielikuvitusta, mutta kun se ei ole – tämä kaikki on myös totta, tai siis on ainakin ollut. Kadotanko nykyhetken kiintyessäni liikaa toiseen ajanjaksoon ja elämäntapaan? Ehkä en ainakaan kokonaan, sillä koko päivääni leimasi nimenomaan tästä hetkestä nauttiminen, vaikkakin vahvasti historian ja kirjallisuuden kautta.

Tanssiaistunnelman jälkeen kiipesin vielä Camden Placelle, jota nykyään Camden Crescentiksi kutsutaan. Sen lähistöllä olevassa puistossa luin loppuun Persuasionin, ja lukuhetken jälkeen tuntuikin melkoisen hienolta nähdä Camden Crescent ja maisema sen luona. Rakennus on korkealla ja sieltä avautuu upea näkymä yli koko kaupungin. Osoite oli ehdottomasti parhaasta päästä, ja kelpasi siksi sir Walter Elliotille, joka oli miehistä turhamaisin ja tarkka omasta arvostaan – ja vaikka sir Walter siis on fiktiivinen henkilö, hän voisi pääosin olla tottakin, tosin Austenin terävä kieli on saattanut lipsahtaa sen verran parodian puolelle hänessä(kin), ettei kukaan ottaisi oikeaa sir Walteria todesta, heh.

Odotin lomalta kahta asiaa: päästä Janen Austenin jalanjäljille Bathissa ja lukea hiljaa rauhallisessa puistossa hänen kirjaansa ilman kiirettä minnekään. Kuten Edinburghin jälkeen totesin: vähemmän matkaoppaita, enemmän romaaneja. Molemmat tavoitteeni toteutuivat: sain kirjahetkeni ja näin Bathissa Janen entisiä asuintaloja. Vaikka suorittaminen meinasikin leimata loman Lontoo-osuutta, Bathissa vietetty aika oli kuin suoraan haaveistani. Kiitos matkaseuralle joustavuudesta ja mahdollisuudesta tähän!

Toivottavasti palaan Bathiin vielä joskus.

Tätä päivää olen odottanut kauan. Päivämäärä ruksattiin kalenteriin jo puolisen vuotta sitten, ja kesä meni hujauksessa suunnitelmia tehden ja tästä päivästä haaveillen. Olen puhunut tästä ihan kaikille, intoillut ja hehkuttanut. Jo on siis aikakin.

Tänään nimittäin alkaa loma, ja edessä on perinteinen syysmatka siskon kanssa. Viime vuonna olimme Kilpisjärvellä ja Levillä, sitä ennen Edinburghissa. Kolme vuotta sitten tämä reissuperinne aloitettiin Kolilla, mutta silloin kuljin suru sydämessä.

Lomalle lähtö on toisinaan vähän vaikeaa. Tuntuu, että kaikki jää kesken: väitöskirja, uudet hakemukset, ohjauskeskustelut, toimitustyöt, suunnitelmat ja juhlat, talon piharemonttikin mokoma. Monesta asiasta hössöttävänä ihmisenä unohdan aina välillä, että useimmat asiat jatkuvat ja menevät eteenpäin myös ilman minun (välillä ehkä haitaksikin olevaa) myötävaikuttamistani. Lähdön vaikeus on minussa itsessäni. Onneksi vaikeus oli tänään enimmäkseen selätetty – eilen tuntui paljon pahemmalta ja keskeneräisemmältä.

Urakoin asioita illalla ettei tänä aamuna tarvitsisi enää paljoa työasioita ajatella. Ja todella: vaikka eilen vielä näytti huonolta, sain kuin sainkin tehtyä loman aloituspäivästä ihanan leppoisan. Kun kaivinkone alkoi möykän aamulla, minä pysyinkin peiton alla ja jatkoin illalla kesken jääneen Northanger Abbeyn loppuun. Aamupalaksi katsoin parhaat palat saman kirjan vanhasta filmatisoinnista ja ulvoin naurusta itsekseni. Siivosin kodin, mitä yleensä en ikinä ehdi tehdä ennen reissuja. Nyt tuntuu ihanalta ajatella, että pääsen palaamaan siistiin kotiin. Silitin, pakkasin, pyykkäsin; kuuntelin samalla äänikirjaa. Iltapäivällä ehdin vielä katsoa Persuasionin vanhan elokuvaversion, sen jossa ovat Ciarán Hinds ja Amanda Root.

Nyt olen junassa. Asemalle tulin taksilla, sillä bussimatkaan varattu aika tuhraantui siihen, että piti kääntyä pysäkiltä takaisin kotiin hakemaan passia, heh. Onneksi aloin hokea mielessäni vanhaa listaa kolmesta P:stä jotka pitää tarkistaa lähtiessä: ”passi, pussi ja piletti”. Matkalukemisena huomiseen asti minulla on kolme tiiliskivenkokoista matkaopasta, joita en ole ehtinyt juurikaan selailla. Nyt ehdin, sillä nyt on niiden aika. Nyt on loma. Lontoo ja Bath, unelmaloma, täältä tullaan!

P.S. En ole kauaa poissa. ❤ Paitsi mitä jos eksyn Mrs Lovettin puotiin..?

Päätin lujasti, että viimeiset pari viikkoa ennen lomaa luen vain rästiin jäänyttä Lontoo-Bath -kirjallisuutta. Sain kuitenkin kaveriltani lainaksi C.J. Sansomin Luostarin varjot (Dissolution, 2003, suom. 2011), enkä malttanut olla tekemättä sivupolkua lukuhaasteeseeni. Tarkalleen ottaen mitään sivupolkua ei edes tullut, sillä tämä Shardlake-sarjan ensimmäinen osa sijoittuu kuitenkin Britanniaan ja välillä jopa Lontooseen.

Luostarin varjoista puhuttaessa mainitaan väistämättä Ruusun nimi. Rinnastus on niin väistämätön, että kirjailija on taatusti ollut siitä tietoinen. Vaatii itse asiassa aikamoista itseluottamusta kirjoittaa dekkari, joka sijoittuu keskiaikaiseen luostariin, kun esikuva on niinkin kuuluisa. Sansom on kuitenkin tehnyt minusta ihan hyvän ja viihdyttävän rikosromaanin, ja jatkoakin on siis tosiaan tullut. En ole varma, montako Shardlakea on suomennettu, mutta ainakin kaksi.

Luostarin varjot sijoittuu 1500-luvun Englantiin, jota repivät kireät poliittis-uskonnolliset kiistat. Kuningas vaihtaa vaimoja kuin hansikkaita ja reformaatiota tehdään samalla. Matthew Shardlake on lakimies, jonka vilpitön luottamus uskonpuhdistukseen ja Cromwelliin on ihailtavan naiivia – mutta saa toki kolauksen ennen pitkää. Cromwell lähettää Shardlaken tutkimaan eräässä suljettavien listalla olevassa luostarissa tapahtunutta kuninkaan valtuutetun kuolemaa. Benediktiinimunkkien keskellä Shardlake ei tunnu löytävän aluksi mitään järkevää johtolankaa, kunnes ruumiita alkaa tipahdella syliin vähän sieltä täältä. Luostarissa vuodatetaan verta vielä monta kertaa, ennen kuin mysteeri on ratkennut.

Shardlake on kyttyräselkäinen, ja ulkomuotonsa takia jatkuvasti ulkopuolinen. Fyysinen vamma aiheuttaa kipua, mutta suurimmat arvet tuntuvat olevan henkistä laatua. Shardlaken tunnetta omasta vajavaisuudestaan korostaa hänen nuori apulaisensa Mark, joka on niin komea ja täydellinen kuin vain nuori mies voi olla. Komean nuorukaisen saapuminen luostariin herättää huomiota myös luostarin asukkaissa, sillä tässä(kin)  luostarissa on vain muutama vuosi sitten tuomittu munkkeja saman sukupuolen suhteista.

Vielä sata sivua ennen loppua minulla ei ollut tietoa murhaajasta. Lopulta arvasin osittain oikein, mutta joissain asioissa Sansom kyllä onnistui myös hämäämään minua ja yllättämään käänteillä. Kirjan lopetuksesta henkii myös ensiosan tunnelma, ja lukija jätetään nälkäisenä odottamaan päähenkilöiden uusia seikkailuja. Perustiedot reformaatiosta, Thomas Cromwellista ja muutenkin Henri VII:n ajoista ja vaimoista voivat auttaa ymmärtämään kirjan kontekstia, mutta en minä niitä vaimoja ainakaan ole oikeasti koskaan muistanut, ja hyvin luin tämän silti.

C.J. Sansomilta on käännetty myös 1940-luvun Madridiin sijoittuva romaani, joka kuulostaa kiinnostavalta. Onko kukaan lukenut sitä? Entä muita Shardlake-sarjan kirjoja? Esimerkiksi Morre on lukenut Luostarin varjot, ja huomauttaa oikeutetusti suomentajan laiskuudesta monien uskonnollisten termien kanssa. Kyllä reformaation olisi välillä voinut uskonpuhdistukseksi kääntää, ja käännöstä olisivat kaivanneet muutkin termit, joihin suomenkielinen sana on olemassa.

Muutaman päivän ajan olen pyöritellyt jälleen mielessäni vanhaa haavettani päästä tutkimaan nykypäivän sirkuslaisuutta työnä, ruumiillisena ammattina ja nykypäivän siirtotyöläisyytenä. Olen miettinyt teorioita, suunnitellut kenttätöitä ja etsinyt kansainvälisiä kontakteja. Vähitellen paperille alkaa hahmottua jotain jossa on järjen hiven, vaikka pakko myöntää, että ajatus sirkuslaisuuden tutkimuksestani tuntuu edelleen etäiseltä haaveelta. Minun on vaikea nähdä tämän toteutuvan konkreettisesti, mutta ehkä suunnitelma on sitten sitäkin lennokkaampi.

Vaikka ajatus pyörii performatiivisuuden tutkimuksessa, jokin osa minusta on ollut tänään jälleen tähtikupolin alla. Niin paljon kuin olenkin miettinyt mahdollisuutta tutkia sirkuslaisuutta etnografisin menetelmin ja suunnitellut kenttätöiden budjettia, olen samalla myös palannut jälleen sirkustelttaan. Muistan jälleen äänet, tuoksut, värit, tunnelman… Esiintyjät, avustajat, eläimet, värikkäät vaunut, karavaani ja asuntoautojen pihalla jonglööraavat lapset – melkein olen kesässä taas ja kuljen sirkuksen liepeillä toivoen, että voisin ymmärtää sitä elämäntapaa paremmin.

Ehkä joskus, jonain päivänä, kun olen vähän kokeneempi ja osaan perustella asian paremmin. Jos jotain niin tämä suunnittelu on vahvistanut sen, että sellainen tutkimus on ihan mahdollinen. Se olisi minulle aikamoinen haaste, mutta huh – tämän haasteen ottaisin vastaan sen suuruudesta huolimatta.

Toistaiseksi portti on kuitenkin kiinni, joten tyydyn vain muistelemaan tähtiteltan tuoksua.