Kollega kehotti lukemaan Theodor Kallifatidesin kirjan Uusi maa ikkunani takana (Ett nytt land utanför mitt fönster, 2001, suom. 2005). Heinäkuussa luin sen viimein ja jälleen kerran sain huomata, että fiksujen ihmisten tosissaan antamista suosituksista kannattaa ottaa onkeensa. En ymmärtäänyt Kallifatidesin kirjasta kaikkea, enkä kyennyt lukemaan riittävän hitaasti, mutta ajatuksia se herätti silti. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa kreikkalaissyntyinen filosofi ja kirjailija pohtii vierautta, toiseutta ja loputonta maahanmuuttajuutta. Muukalaisuus on hänessä aina, sillä vuosikymmentenkään jälkeen hän ei ole ruotsalainen, vaan aina maahanmuuttaja. Kreikassa hän kuitenkin on ruotsalainen.

Sitten kirjastossa tuli vastaan Marjaneh Bakhtiarin toinen kirja Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008, suom. 2010). Olen lukenut aiemmin Bakhtiarin esikoisen Mistään kotosin, ja pidin siitä, ja tietenkin halusin lukea myös tämän. Olin työntänyt Kallifatidesin kauas mielestäni.

Toista maata kertoo malmöläisesta perheestä, jonka vanhemmat ovat paenneet Iranista vallankumouksen aikaan. Teini-ikäiset tyttäret ovat siis toisen polven maahanmuuttajia, jotka puhuvat kotona farsia yhtä sujuvasti kuin ruotsia. Vanhempi tytöistä, Parisa, haluaa matkustaa Iraniin, ja peloistaan huolimatta vanhemmat suostuvat, kunhan matkaan lähtee myös toinen sisko Baran. Tätinsä ja serkkunsa luota tytöt löytävät Iranin, joka on aivan toisenlainen kuin heidän vanhempiensa pelkäämä maa, ja myös erilainen kuin uutiskuvissa nähty. Tätä Irania on vaikea tunnistaa.

Samaan aikaan perheen isä Mehrdad ja äiti Noushin kipuilevat omien rooliensa kanssa Ruotsissa. Noushinissa Bakhtiari kuvaa maahanmuuttajaperheille tyypillistä tilannetta, jossa lähtömaassaan koulutettu, ammatissatoimiva perheen äiti jumittuu lopulta uudessa maassa kotiin, jää vaille muun perheen kielitaitoa ja sen kautta sopeutuu huonommin. Mehrdad taas on opettaja, intellektuelli ja äänekäs mielipidevaikuttaja, joka tuo esiin omaa näkemystään maahanmuuttajuudesta. Hän onnistuu siinä huonosti ja saa monien vihat niskaansa.

Ehkä viikko sen jälkeen, kun olin lukenut Toista maata, ja mietin mitä kirjoittaisin siitä, tajusin että sekoitin nämä kaksi kirjaa keskenään. Olin täysin tiedostamattani tehnyt Mehrdadin hahmosta Kallifatidesin ja sekoittanut nämä kaksi ajattelijaa niin, etten enää pysty sanomaan, mitkä ajatukset ovat oikean filosofin ja mitkä Bakhtiarin kirjan henkilön. Itse asiassa epäilen, etten ole ainoa. Ajattelin jopa, että Bakhtiari on saattanut pitää Kallifatidesiä Mehrdadin esikuvana.

En tunne ruotsalaista maahanmuuttokeskustelua, joten en tiedä mitkä argumentit siellä ovat tavallisia. Silti molemmissa kirjoissa viitataan siihen, että maahanmuuttajien pitäisi lukea Strindbergiä – ehkä Suomessa sanottaisiin, että lukekaa Eino Leinoa, en tiedä. Molemmat miehet puhuvat siitä, miten heistä ei tule ruotsalaisia vaikka kuinka haluaisivat, vaikka kuinka yrittäisivät. Aina tulee joku joka kysyy, että mistä olet kotoisin? miten olet viihtynyt? Vaikka puhuisi parempaa ruotsia kuin kysyjä, täyttäisi kotinsa Ikean huonekaluilla ja siteeraisi Strindbergia aamiaisella, on ikuisesti muukalainen. Mehrdadissa ja Kallifatidesissa on paljon samaa, mutta koska olen sekoittanut heidät niin pahasti ajatuksissani, en pysty analysoimaan eroja.

Kallifatidesin kirjassa on enemmän asiaa kuin pienestä kirjasesta ensi näkemältä uskoisi. Bakhtiari puolestaan tuo esiin monta maahanmuuttajuuteen liittyvää piirrettä, joiden analysointiin minulla eri riitä rahkeet. Minä tunnen ja tunnistan näistä enemmän kuin pystyn järkeilemään.

Lukiessani näitä kahta kirjaa ymmärsin nimittäin ainakin yhden asian kirkkaasti: minä en tiedä aiheesta mitään. Tuttavapiiriini kuuluu vain yksi maahanmuuttajaperhe ja hekin tutusti ja turvallisesti Kanadasta Suomeen työn perässä muuttaneita. Bakhtiarin kuvaamien perheiden tilanteesta en tiedä mitään. Tunnen ihmisiä, jotka työskentelevät näiden kysymysten parissa, mutta minulle ne ovat lähinnä ideologisia, ajatusten tason asioita, eivät konkretiaa. Jos tarkkaan katsotaan, minä en tiedä millaisia heidän kokemuksensa ovat. Voin vain aavistaa, ja siinäkin on paljon.

Advertisements