elokuu 2012


Olen ollut elokuussa paljon tien päällä, ja se näkyy loppuun saatettujen kirjaseikkailujen määrässä. Seminaarireissuilla ei vain ole mahdollisuutta lukea niinkuin arjessa kotona, vaikka romaani aina laukussa kulkeekin. Hidasta kirjakuukautta on aiheuttanut myös monena iltana tekemäni valinta: olen katsonut ehkä tavallista enemmän elokuvia ja Areenan tarjontaa sen sijaan, että olisin iltaisin asettunut lukunurkkaan. Kolmas syy elokuun muita pienemmälle luettujen määrälle on jälleen kirjavalinnoissa: minulla on edelleen kesken puolentoistatuhannen sivun Sherlock-kokoelma, joka etenee tarina kerrallaan. Tykkään siitä, mutta kovin nopeasti en kokoelmassa etene.

Tunnistin lukemisen vähyyden jo ennenkuin aloin tehdä tätä listausta – jotenkin sen vaan tuntee, kun tarinoita ei ole mielessä normaalissa tahdissa – mutta nyt olen silti vähän yllättynyt niteiden lukumäärän pienuudesta. Tilanne tuskin tasoittuu syyskuussa, kun edessä on lomareissu, ja myös Sherlock tulee viemään vielä pari viikkoa.

Onneksi voin sanoa lukeneeni varsin hyviä kirjoja, vaikka niitä ei montaa kertynytkään. Lisäksi kaikki lukemani kirjat olivat uusia tuttavuuksia. Luen aika usein kirjoja toiseen tai useampaan kertaan, mutta nyt kaikki olivat omalta kohdaltani esikoisia. Kirjailijoista Baktiari, Neruda ja Hemingway olivat ennestään tuttuja.

Tässä siis elokuun päivinä luetut:

Mainokset

Tein heinäkuussa ensimmäisen englanninkielisen artikkelini  väitöskirjan tiimoilta. Se liittyy nostalgiaan ja syntyi kohtuullisen helpohkosti, sillä suurin osa työstä oli tehty jo kun kirjoitin aiheesta konferenssipaperin Glasgow’n konffaa varten. Paperia piti vain täydentää.

Sain esitellä artikkelikäsikirjoitustani 1950-lukuhankkeen seminaarissa Sarka-museossa Loimaalla viime viikolla. Opponentikseni nimetty advisory boardin jäsen Ruth oli nähnyt paljon vaivaa ja kommentoi kässäriäni ihanan huolellisesti, rakentavasti ja todella haluten tehdä siitä paremman. Keskustelimme seminaarissa ja sain kommentit myös kirjallisena. Olen lukenut kommentit läpi; niissä ei ole mitään pelättävää.

Deadline lähestyy, kielentarkastajakin odottaa tekstiä uudelle tarkistuskierrokselle, mutta minä en silti ole pystynyt aloittamaan tekstin uudelleen muokkaamista. Mitään pelättävää ei pitäisi olla, mutta olen aivan jumissa. Olen keksinyt nyt viikon verran mahdollisimman paljon kaikkea muuta tekemistä, ettei vain tarvitsisi tarttua kässäriin. Hyvin on onnistunut.

Näin ensin konferenssipaperin ja sen jälkeen heinäkuussa artikkelin kanssa jo niin paljon vaivaa, etten enää jaksaisi purkaa kaikkea ja aloittaa alusta. Eikö se voisi jo olla valmis? Sitähän se ei ole – harvoin teksti tulee kerralla valmiiksi. Jopa nopeasti tekaisemiani blogitekstejä täytyy muokata, jos ei muun niin kielivirheiden takia, joten totta kai akateeminen teksti vaatii moninkertaisen hionnan. On siis luonnollinen osa prosessia, että tekstiä kehitetään monta kertaa. Ruthin kommentit ovat kivoja ja kilttejä, ja minun pitäisi olla iloinen saadessani muokata sellaisten pohjalta, kun edessä on sitten vielä ne luultavasti vähemmän kiltit refereet. Ja olenhan minä iloinen ja kiitollinen Ruthille, mutta silti – en vaan pysty avaamaan sitä tiedostoa.

Huomenna on pakko, sillä se on viikon ainoa kokonainen työpäivä. Olen onnistunut buukkaamaan tämän deadlineviikon täyteen kaikkea muuta kuin työpöydän ääressä istumista. Toisinaan vain kaikki tapahtuu yhtä aikaa! Eilen ja tänään oli seuran kesäseminaari ja lauantaina on Työväenkirjallisuuden päivä. Välissä tulen ehtimään myös kummityttönikin luokse. Emme ole tavanneet yli puoleen vuoteen, ja tällä välin F on oppinut jo kävelemään ja juoksemaan. Kiireestä huolimatta en vaihtaisi tätä parin päivän vierailuani ystävien luokse mistään hinnasta pois.

Huomenna siis palaan artikkelini alkujuurille ja teen kuin teenkin sen valmiiksi. Piste.

”Äiti lähti lomalle.” Tällä lauseella oli mukava järkyttää tilapuodin tuttuja asiakkaita, jotka eivät voineet uskoa superahkeran äitini edes tuntevan sellaista sanaa. Minun hommani oli tuurata serkkutapaamiseen lähtenyttä emäntää kahden päivän ajan. Omia töitä oli rästissä, joten istuin sovitusti tietokoneen ääressä suurimman osan aikaa. Tilapuodin sesonki oli jo ohitse, joten aikaa kirjoitustöille löytyi helposti, mutta pääsin myös hipaisemaan tehtäviä, jotka olivat ennen vanhaan arkipäivää minullekin.

Liharotuiseksi muuttuneessa lehmälaumassa on yksi vasikka, joka juotetaan maitojuomalla aamuin illoin, toisin kuin muut jotka hankkivat elantonsa itse. Äiti sanoi, ettei juottaminen ole jo isohkolle vasikalle enää välttämätöntä, jos en halua sitä tehdä, mutta hemmotteluun tottunut elikko huutaa kyllä juomansa perään. Juottamisen piti olla helppoa: maitojauhe löytyy navetasta ja vasikka tulee luokse kutsusta. Vähän epäilin, josko selviäisin hommasta kunnialla, mutta niin vain kävi. Sekoitin maitojauhetta veteen ja menin ämpärin kanssa aidan vierelle, huutelin vasikkaa juomaan ja kas – valkoruskea nupopää jätti salamana lauman ja juoksi ämpärinsä luokse. Jotenkin suloinen se oli, vaikka sitten veikin ämpärin mukanaan kuralätäkköön.

Maitojauheen tuoksu toimi kuin madeleine-leivos konsanaan: se toi valtavan määrän muistoja mieleen. Aikanaan äiti kasvatti minusta navetta-apulaisen itselleen, ja monen monituiset kerrat lapsuudesta aikuisvuosiin olen lantrannut maitojauheesta juomaa vasikoille. Aluksi olin vain pikkupiika ja tein kaikkia aputöitä, että äiti sai keskittyä lypsämiseen, mutta vähitellen käsivoimat ja taidot kasvoivat ja sain opetella lypsykoneenkin käyttöä. Minulla on edelleen tallessa nukke, jonka äiti osti minulle palkinnoksi, kun olin ensimmäistä kertaa lypsänyt alusta loppuun asti viisi lehmää ilman äidin apua. Silloin oli jo ohittanut nukkeiän ja pehmonukke jäi hyllyyn lähes koskemattomaksi. Tänä päivänä Molla-Maija on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että osaan tehdä muutakin kuin analysoida tai tuottaa tieteellistä jargoniaa. Ja että harjoittelemalla oppii.

Viikonloppuna tein vähän, oman valinnan mukaan, muitakin emännän töitä: ruokin perheen miesväen, muistutin isää ottamaan lääkkeensä, maalasin vähän uudisrakennuksen seinää, poimin mustaviinimarjoja, paistoin ahvenia (vaikka en itse niitä syökään), siivosin, tiskasin, etsin metsästä sinne eksynyttä vasikkaa, pesin pyykkiä ja lämmitin saunan. Kun mitään ei ollut pakko, vaan kaikki oli vapaaehtoista ja väliaikaista ja saatoin koko ajan palata turvallisesti tietokoneen ääreen, tuntuivat muut työt kivoilta ja helpoilta. Mitenköhän olisi, jos näitä töitä saisi tehdä jatkuvasti, päivästä toiseen? Epäilen omaa jaksamistani, vaikka nyt tuntuikin siltä, että kirjoitustyöt  olivat väärässä paikassa väärään aikaan, ja syksyn aurinkoiset päivät pitäisi viettää ulkona tehden työtä, jossa kädet voivat myös likaantua.

Facebookissa törmäsin valokuvaan, josta tuli hetkessä tämänhetkinen elämänohjeeni. Kuvassa käsi pitelee paperinpalaa, jossa lukee:

”If ’Plan A’ didn’t work, the alphabet has 25 more letters! Stay cool.”

Eilen todella tarvitsin tuota ajatusta.

Olen aika velvollisuudentuntoinen, ja jos lupaan jotain, haluan myös hoitaa sen kunnolla. Muutama päivä sitten aloin vähitellen tajuta, että olen luvannut liikaa. Ensi talvesta ja erityisesti keväästä on tulossa raskas jo pelkästään väitöskirjankin kanssa, mutta sen lisäksi olin luvannut hoitaa yhden kirjan toimittamisen ja yhden englanninkielisen artikkelin, joiden lisäksi arkityöhöni kuuluu peruskauraa seuran THPT-seuran sihteerinä ja J@rgonian päätoimittajana. Maanantaina ja tiistaina olin 1950-lukuhankkeemme seminaarissa, jossa minulle selvisi aikataulustani pari yksityiskohtaa. Tajusin kirkkaasti, etten pysty kaikkeen mitä olen luvannut.

Suunnitelma A ei siis tulisi toimimaan, mutta minulla ei ollut varasuunnitelmaa. Hetkeksi menin lukkoon ja kykenin vain nieleskelemään itkua. Yön yli nukkuminen auttoi, niinkuin se yleensä aina tekee. Tänään näen jo kirkkaammin ja rohkeammin. Otin yhteyttä hankkeen johtajaan, selitin tilanteeni ja osoitin, että olen tehnyt jo hankkeelle aika paljon – johtaja oli samaa mieltä ja totesi, että ihan ok, jos jätän artikkelin kirjoittamatta. Se helpotti jo aika paljon. Lopuista selviän kyllä, luultavasti. Tämä on siis aikataulusuunnitelma B. Katsotaan sitten, pitääkö kaivaa jostain vaihtehto C. Jos pitää, niin ei se mitään – aakkosia riittää!

Aakkosten loppumattomuutta eli vaihtoehtojen runsautta täytyisi muistaa soveltaa myös silloin, kun väikkärin kanssa tuntuu ajautuvan umpikujaan. Harvoin umpikujat todellisia ’dead endejä’ ovat; kunhan ovat vain harmillisen synkkiä hetkiä, joista ulospääsytien löytäminen on hankalaa. Vaihtoehtoisia tapoja hoitaa tilanteet on kuitenkin yleensä aina. Jos toinen ja kolmas vaihtoehto ovat vielä huonompia kuin se ensimmäinen, on sitten varmaan vain parempi pysyä suunnitelmassa A.

Juuri nyt kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Edessä oleva työmäärä painostaa, mutta parempi kun en ajattele sitä liikaa, vaan teen vain pala kerrallaan, mahdollisimman nopeasti ja ahkerasti. Asiat ovat kuitenkin järjestyksessä enkä ole katastrofaalisen myöhässä mistään. Ainakaan muistaakseni, heh.

Houkutteleva kansi ja hyvä nimi – siinä jo kaksi hyvää syytä lukea tämä kirja. Lisää syitä aukeaa, kun käy ilmi että kirja on herättänyt kohua muutama vuosi sitten ilmestyessään (aihe on siis kiinnostava) ja että kirjailija on hollantilainen (en juuri ikinä lue hollantilaista kirjallisuutta). Eilen suosittelen tätä painokkaasti ystävälleni ja koetin vakuuttaa, että se kannattaisi lukea, koska se naurattaa vaikka ei tee mieli nauraa.

Renate Dorresteinin romaani Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor, 2006, suom. 2009) kertoo eräästä tabuaiheesta, vaihdevuosista ja niin sanotusta kolmannesta elämästä. Kolmas elämä alkaa, kun lapset ovat riittävän vanhoja tarvitakseen aktiivisesti enää vanhempiaan, ja omat vanhemmat tulevat ikään jolloin he alkavat tarvita lapsiaan jatkuvasti. Hoivasuhde siirtyy ja kääntyy nurinpäin myös kirjan päähenkilön Heleenin elämässä, kun hänen äitinsä saa aivoinfarktin. Äiti ei tunnista ketään eikä mikään, ja mikä surullisinta, unohtaa yhteydet sanojen ja niiden merkitysten välillä. Heleen on vaihdevuosien oireissa kiemurteleva yrittäjä, jonka ennestään kiireiseen elämään vastuu äidin hoidosta on viimeinen pisara: Heleen rajat tulevat vastaan, ja hän katkeaa voimien loppuessa.

Kirjassa on kaksi minua puhuttelevaa teemaa. Dorrestein kuvaa vanhenemista ja vaihdevuosioireita niin hersyen, ettei sille voi kuin nauraa. Kirja on hyvin ruumiillinen: vanhenevan naisen ruumis on tarkastelussa joka suunnasta ja yhtä aikaa armottomasti ja rakkaudella. Jokaisen kolmekymppisen, ruumiinsa tunnossa vielä olevan naisen olisi hyvä lukea tämä ja samalla muistaa, etteivät kiinteät käsivarret tai kiiltävät hiukset ole loppuiäksi annettu itsestäänselvyys, vaikka nyt oma ruumis tuntuisikin tutulta ja omalta. Heleenille vanhenemisen tuska liittyy juuri siihen, että oma ruumis muuttuu niin nopeasti vieraaksi, melkein tunnistamattomaksi. Luettuani Katrin ajatuksia kirjasta tuli mieleen, että parikymppisen on ehkä vaikea vielä nähdä mitään mieltä vaihdevuositarinassa. Parikymppiselle se kaikki on vielä kaukana, mutta kolmekymppisen on syytä jo tietää mitä on tulossa…

Toinen minua puhutellut teema on äidin sairastuminen. Kirjan suomentaja Titia Schuurman on tehnyt hienoa työtä kääntäessään äidin kadonneet sanat ja uudet ilmaisut. Vaikka Dorrestein on tehnyt kirjastaan komedian, takertui nauru kurkkuun monta kertaa. Kuinka voisin nauraa äidin kauhulle, kun hän ei tunnista paikkaa eikä ihmisiä ja pelkää kuollakseen? Tai kohtaukselle, jolloin Heleenille valkenee, että äiti on muovaillut omasta ulosteestaan tuhkakupin?

Tietenkin luen mielelläni tätä myös kehityskertomuksena: Heleenin kautta Dorrestein kuvaa ylikuormittumista ja sitä, millaiseksi hermoheikoksi hysteerikoksi se ihmisen tekee. Heleen alkaa tulkita ihmisten viestejä väärin, hermostuu, alkaa vaatia itseltään enemmän ja enemmän, kunnes spiraali kiertyy tiukaksi ja hän napsahtaa katki väsymyksestä. Kirjassa pelastus tulee täydellisen ihanan aviomiehen suunnasta. Onneksi niitä on todellisessakin elämässä, tai muita ratkaisuja tilanteisiin, joissa ratkaisuja vain on tehtävä.

Sisko muisteli aikoja sitten lukemaansa kirjaa melko latteana ja sanoi, että sen lopetus taisi olla aika heppoinen. Minusta lopetus toimi, sillä se oli realistinen. Asiasta selvitään ilman sen suurempia ratkaisuja. Heleen ja hänen miehensä sopeutuvat, kunhan draamaa vähän vähennetään ja asiaan otetaan hetkeksi etäisyyttä, sillä heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki järjestyy tai asiat järjestetään niin kuin todellisessakin elämässä, sillä suljetulle osastolle loppuiäkseen joutuva äiti tarvitsee Heleeniä edelleen, jaksoi tytär hoitaa häntä tai ei. Äidin tilanne jatkuu, yrityksessä jatkuu kiire ja Heleenin lapsilla on edelleen enemmän seksielämää kuin hänellä itsellään, luultavasti. Mutta pointti onkin, että hän löytää keinoja selvitä sen kaiken keskellä.

Kirjasta on kirjoitettu blogeissa paljon. Suosittelen lukemaan myös HS:n kaksi juttua: kirja-arvion ja Renate Dorresteinin haastattelun.

Laitoksella vierailee folkloristipariskunta Amerikasta, Ohiosta. Ihania ihmisiä – älykkäitä, sosiaalisia, kilttejä ja kivoja. Ilokseni he tulivat eilen luokseni kylään, ja sain suunnitella herkkuja tarjolle. Oli hauskaa kattaa pöytää kun tiesin, että pariskunnan rouva ihailee Iittalan ja Arabian astioita ja tykkää Marimekosta, ja käytinkin koko arsenaalin sekä vanhaa että uutta suomalaista arkea kaunistavaa designia mitä keittiöstäni löytyy: lautaset, lasit, ruokailuvälineet, kahvikupit, servetit ja niin paljon tarjoiluastioista kuin onnistuin. Niitä minulla on vähemmän, mutta toisaalta tarjoilutkin olivat varsin yksinkertaiset.

Ruuissa hain vuodenajan makuja. Siksipä tein elämäni ensimmäisen kantarellipiirakan. Nyt en malta olla vähän kehumatta, kun itsekin koen että aihetta on: piirakka onnistui loistavasti. Se oli pehmeää, riittävän rasvaista ja mauiltaan herkullista. Pohja oli voi-juusto-yhdistelmä Maku-lehden reseptin mukaan, ja täytteen taas tein HS:n ruokasivujen mallilla (reseptissä muuten on virhe: kananmunaa ei lisätä täytteeseen kuin kerran, siis loppuvaiheessa jäähdyttämisen jälkeen).

Kantarellipiirakan kanssa tarjosin yksinkertaisen kirpeää salaattia: jäävuorisalaattia, vähän tavallista vihreää parvekkeelta, rucolaa (jonka makua amerikkalaisrouva erityisesti ihaili) ja hunajamelonia. Ruokajuomana oli jäävettä ja vieraiden tuomaa ranskalaista, kuivaa omenasiideriä, jonka vahva omenantuoksu sopi hyvin syksyiseen sieniateriaan.

Jälkiruoaksi tarjosin kotimaisten pienjuustoloiden juustoja. Kotoa Leivonmäeltä hain leipäjuustoa  – tietenkin, eksoottisuuspisteiden vuoksi – sekä sen kanssa tuoreita lakkoja ja ystävän mukanaan tuomia tyrnimarjoja. Kotoa tietysti oli myös oma suokkarijuustoni NatuStella -cheddar. Mouhijärveläisen Herkkujuustolan Väinö-valkohomejuusto ja Vilho appenzeller täydensivät juustotarjottimen.

Aiemmin päivällä lounaalla eräs tiimipelaaja sanoi, että ihmisten takiahan me asioita teemme. Ihmiset merkitsevät eniten. Olen miettinyt sitä paljon sen jälkeen ja jotenkin luulen, että siinä ollaan totuudessa aika monen elämän osa-alueen suhteen. Toiset ihmiset merkitsevät enemmän kuin rakenteet, tittelit, raha tai puheet. Ihmisten kanssa ja ihmisten vuoksi tehty työ tuntuu parhaalta. Ja niin hyviä kuin ruoat olivatkin eilen, illan pointti oli pöydän ääreen kokoontuneissa ihmisissä. Luottoystävä sekä kaksi hurmaavan ihanaa vierasta tekivät eilisillasta sellaisen, jota en hetkessä unohda – ei vähiten puheenaiheena olleiden tulevaisuuden mahdollisuuksien vuoksi. Vanhempi pariskunta olivat mitä mahtavimpia sparraajia, ja elokuun illan pimentyessä tuntui että mahdollisten tulevaisuuksien listaan syttyi taas lisää valoa. Parhaat pienet kutsut mitä olen aikoihin järjestänyt – koska ihmiset ovat niin ihania.

Kollega kehotti lukemaan Theodor Kallifatidesin kirjan Uusi maa ikkunani takana (Ett nytt land utanför mitt fönster, 2001, suom. 2005). Heinäkuussa luin sen viimein ja jälleen kerran sain huomata, että fiksujen ihmisten tosissaan antamista suosituksista kannattaa ottaa onkeensa. En ymmärtäänyt Kallifatidesin kirjasta kaikkea, enkä kyennyt lukemaan riittävän hitaasti, mutta ajatuksia se herätti silti. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa kreikkalaissyntyinen filosofi ja kirjailija pohtii vierautta, toiseutta ja loputonta maahanmuuttajuutta. Muukalaisuus on hänessä aina, sillä vuosikymmentenkään jälkeen hän ei ole ruotsalainen, vaan aina maahanmuuttaja. Kreikassa hän kuitenkin on ruotsalainen.

Sitten kirjastossa tuli vastaan Marjaneh Bakhtiarin toinen kirja Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008, suom. 2010). Olen lukenut aiemmin Bakhtiarin esikoisen Mistään kotosin, ja pidin siitä, ja tietenkin halusin lukea myös tämän. Olin työntänyt Kallifatidesin kauas mielestäni.

Toista maata kertoo malmöläisesta perheestä, jonka vanhemmat ovat paenneet Iranista vallankumouksen aikaan. Teini-ikäiset tyttäret ovat siis toisen polven maahanmuuttajia, jotka puhuvat kotona farsia yhtä sujuvasti kuin ruotsia. Vanhempi tytöistä, Parisa, haluaa matkustaa Iraniin, ja peloistaan huolimatta vanhemmat suostuvat, kunhan matkaan lähtee myös toinen sisko Baran. Tätinsä ja serkkunsa luota tytöt löytävät Iranin, joka on aivan toisenlainen kuin heidän vanhempiensa pelkäämä maa, ja myös erilainen kuin uutiskuvissa nähty. Tätä Irania on vaikea tunnistaa.

Samaan aikaan perheen isä Mehrdad ja äiti Noushin kipuilevat omien rooliensa kanssa Ruotsissa. Noushinissa Bakhtiari kuvaa maahanmuuttajaperheille tyypillistä tilannetta, jossa lähtömaassaan koulutettu, ammatissatoimiva perheen äiti jumittuu lopulta uudessa maassa kotiin, jää vaille muun perheen kielitaitoa ja sen kautta sopeutuu huonommin. Mehrdad taas on opettaja, intellektuelli ja äänekäs mielipidevaikuttaja, joka tuo esiin omaa näkemystään maahanmuuttajuudesta. Hän onnistuu siinä huonosti ja saa monien vihat niskaansa.

Ehkä viikko sen jälkeen, kun olin lukenut Toista maata, ja mietin mitä kirjoittaisin siitä, tajusin että sekoitin nämä kaksi kirjaa keskenään. Olin täysin tiedostamattani tehnyt Mehrdadin hahmosta Kallifatidesin ja sekoittanut nämä kaksi ajattelijaa niin, etten enää pysty sanomaan, mitkä ajatukset ovat oikean filosofin ja mitkä Bakhtiarin kirjan henkilön. Itse asiassa epäilen, etten ole ainoa. Ajattelin jopa, että Bakhtiari on saattanut pitää Kallifatidesiä Mehrdadin esikuvana.

En tunne ruotsalaista maahanmuuttokeskustelua, joten en tiedä mitkä argumentit siellä ovat tavallisia. Silti molemmissa kirjoissa viitataan siihen, että maahanmuuttajien pitäisi lukea Strindbergiä – ehkä Suomessa sanottaisiin, että lukekaa Eino Leinoa, en tiedä. Molemmat miehet puhuvat siitä, miten heistä ei tule ruotsalaisia vaikka kuinka haluaisivat, vaikka kuinka yrittäisivät. Aina tulee joku joka kysyy, että mistä olet kotoisin? miten olet viihtynyt? Vaikka puhuisi parempaa ruotsia kuin kysyjä, täyttäisi kotinsa Ikean huonekaluilla ja siteeraisi Strindbergia aamiaisella, on ikuisesti muukalainen. Mehrdadissa ja Kallifatidesissa on paljon samaa, mutta koska olen sekoittanut heidät niin pahasti ajatuksissani, en pysty analysoimaan eroja.

Kallifatidesin kirjassa on enemmän asiaa kuin pienestä kirjasesta ensi näkemältä uskoisi. Bakhtiari puolestaan tuo esiin monta maahanmuuttajuuteen liittyvää piirrettä, joiden analysointiin minulla eri riitä rahkeet. Minä tunnen ja tunnistan näistä enemmän kuin pystyn järkeilemään.

Lukiessani näitä kahta kirjaa ymmärsin nimittäin ainakin yhden asian kirkkaasti: minä en tiedä aiheesta mitään. Tuttavapiiriini kuuluu vain yksi maahanmuuttajaperhe ja hekin tutusti ja turvallisesti Kanadasta Suomeen työn perässä muuttaneita. Bakhtiarin kuvaamien perheiden tilanteesta en tiedä mitään. Tunnen ihmisiä, jotka työskentelevät näiden kysymysten parissa, mutta minulle ne ovat lähinnä ideologisia, ajatusten tason asioita, eivät konkretiaa. Jos tarkkaan katsotaan, minä en tiedä millaisia heidän kokemuksensa ovat. Voin vain aavistaa, ja siinäkin on paljon.

Seuraava sivu »