heinäkuu 2012


Työt jöksähtivät jumiin eikä olympialaisissakaan tapahdu juuri mitään jännää juuri nyt, mutta onneksi hoksasin, että on kuukauden viimeinen päivä, joten voin listata heinäkuun lukupäiväkirjan. Joistakin näistä on kyllä ollut tarkoitukseni kirjoittaa pidempiäkin postauksia, mutta ehtiväthän ne hyvin elokuussakin, jos vain saan aikaiseksi.

Heinäkuussa en ole lukenut yhtään tietokirjaa tai elämäkertaa. Sen sijaan, jos kategoriointiin ryhdytään oikein kunnolla, voidaan kirjallista heinäkuutani luonnehtia nuortenkirjojen osalta runsaaksi. Nuortenkirjoiksi voi laskea ainakin kolme, ehkä neljäkin koko listasta. Tässä kuussa olen myös lukenut poikkeuksellisen vähän kotimaista kirjallisuutta, eli peräti en ainoatakaan. Yleensä luen kotimaista kuitenkin ihan yhtä paljon kuin käännöskirjallisuuttakin.

Tässä siis heinäkuun luetut siinä järjestyksessä kuin ne seikkailin:

  • Lucy Maud Montgomery: Sininen linna
  • Doris Lessing: Muutoksen aika
  • Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan
  • George R.R. Martin: The Clash of Kings
  • Samuel Pepys: Päiväkirja
  • Theodor Kallifatides: Uusi maa ikkunani takana
  • Lucy Maud Montgomery: Sara ja Kultainen tie
  • Pablo Neruda: Kysymysten kirja
  • Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna
  • Jane Austen ja eräs toinen: Tavat ja tunteet
  • Antonio Skármeta: Nerudan postinkantaja

Suurimman vaikutuksen tässä kuussa taisivat tehdä Sininen linna, Kysymysten kirja sekä tietysti Clash of Kings. Chboskyn Elämäni seinäruusuna (The Perks of Being a Wallflower) sen sijaan oli ehkä kuukauden löytö. En ollut moisesta nuoruuskuvauksesta kuullutkaan, mutta etsin kirjan käsiini kun satuin näkemään trailerin syksyllä ensi iltaan tulevasta elokuvasta. Toivottavasti tämä leffa nähdään Suomessakin, sillä kirja oli kiinnostava ja haluan nähdä myös leffan – toki myös siksi, että ihanainen Emma Watson näyttelee naispääosaa.

Traileri tässä teillekin makupaloiksi:

Edit 1.8. Huomasin unohtaneeni listasta Samuel Pepysin päiväkirjan – korjasin sen vielä mukaan.

Mainokset

Kollega kutsui minut ja erään toisen luokseen kesäiselle kirjoitusleirille. Perhe oli hätistetty mummolaan, ja meidän tapaamisemme tarkoituksena oli puhua paljon työasioista ja tehdä niitä töitä myös – sekä syödä hyvin, käydä ulkoilemassa, saunoa ja viettää hyvää aikaa yhdessä. ”Kirjoitusleirimme” onnistui hyvin, sillä teimme kaikkea mitä pitikin.

Oli kivaa nähdä kollegan uudehko talo, viimeinkin, ja oli kivaa olla yökyläilemässä maalla. Viime aikoina olen koettanut vältellä työasioista puhumista kavereille, kun kaikki ovat lomalla eikä tee mieli pilata heidän lomaansa, joten teki erinomaisen hyvää nyt  oikein luvan kanssa puhua ja puhua ja puhua kaikesta työhön liittyvästä ja myös työn ohi monesta ihanasta ja vähemmän ihanasta asiasta – naurua ja puhetta riitti! Kyllä me sitten vähän vellottiin suossakin, ehkä turhankin paljon, eli enemmän olisi voinut myös keskittyä positiivisiin asioihin. Keskustelusta, rentoutumisesta, nauramisesta ja yhdessäolosta seurasi hyviä asioita: dispositioni meni uusiksi ja ymmärsin sen kautta väikkärini tarinasta paljon enemmän. Uutta dispoa en esittele vielä julkisesti, kun siihen pitänee ensin hakea kommentteja ohjaajilta, mutta itse ilahduin tästä ideasta ihan tosi paljon.

Ystäväni taloa ympäröivät ihanan mustikkaiset metsät. Kävimme tietysti niitäkin poimimassa, vaikka emme varsinaisesti säilöntämielessä vaan ihan vain pienten purkkien kera. Sadekin alkoi juuri silloin niin ettemme kauaa metsässä viihtyneet.

Elokuvassa Melukylän lapset on ihana kohtaus, tai montakin, mutta erityisesti tänään mielessä on ollut yksi. Kesäloman ensimmäisenä iltana Melukylän lapsikatras kaivaa matoja maasta ja lähtee Ylätalon järvelle ongelle. Saku sanoo sitä ”suureksi onkimisillaksi”. Anna ja Liisa istuvat rantakivellä onget kädessään ja laskevat hyttysenpistoja sääristään siinä muun juttelun lomassa, naureskellen niinkuin vain kesäloman aloittaneet pikkutytöt voivat nauraa. Annalla on neljätoista hyttysenpistoa oikeassa jalassa ja neljä vasemmassa, Liisalla kahdeksan molemmissa. Tämän kisan voittajaa tytöt eivät jaksa selvittää, sillä kesälomalla ei jaksa laskea tuon enempää, ja hyttyset unohtuvat sen jälkeen.

Vakaasti pyrin samanlaiseen tyyneyteen suhteessa hyttysiin lähtiessäni mustikoita poimimaan, mutta ehei, toisin kävi. Kankaan läpikin itikat purivat niin, että kiljuin ja kiukkusin – kollegani etenivät metsässä jutellen omia juttujaan ja naureskelivat välillä karjahteluilleni. Metsäreissun jälkeen jalat punoittivat monesta kohdin, ja vielä tänään saatoin laskea pääseväni ainakin tuollaisiin Melukylän Liisan lukuihin pistojen määrässä. Onneksi jäljet näyttävät pahemmalta kuin tuntuvat, eivätkä öttiäiset saaneet samanlaista hyökkäystä aikaan esimerkiksi kasvoihin.

Viime sunnuntaina kävin sydänystävien ja siskon kanssa ympäristöjärjestö Dodon kaupunkiviljelypuutarhassa Kääntöpöydällä syömässä ihanan brunssin. Kääntöpöytä sijaitsee Pasilan ratapihalla vanhoissa rakenteissa, käytöstä poistetuilla raiteilla, vanhalla veturien kääntöpöydälla ja ratamontussa. Upea kasvihuone on rakennettu paikalla olleisiin teräsrakenteisiin.

Omien viherpeukalokokeilujeni jäätyä tuloksiltaan melko vaatimattomiksi tämän kesän osalta, en voinut kuin ihailla paikan vihreyttä. Keskellä asfalttipihaa kukoisti ihana keidas.

Näitä kasvatuspusseja kahdehdin, ja ehkäpä otin opikseni ensi kesää ajatellen omaankin parvekepuutarhaani.

Brunssi oli ruokaisa ja monipuolinen, mutta ei ylitsepursuava valikoimassaan. Kaikkea tuli maistettua, koska kaikkea oli juuri sopivasti. Ihastuin erityisesti härkäpapusalaattiin sekä keltaiseen kikherneistä tehtyyn hummukseen, joka maistui erityisesti pienten karjalanpiirakoiden sekä nokkosleivän kanssa. Mustikkamousse vei meiltä kaikilta kielen mennessään! Ja se minttutee – aijaijai… Ruoka oli melko pitkälti vegaanista ja ainakin luomua. Hinta oli normaali brunssin hinta eli 15 euroa.

Sää suosi meitä onnekkaita. Istuimme auringossa kasvihuoneen vieressä toista tuntia ja nauroimme, juttelimme ja kerroimme huonoja juttuja. Trubaduuri soitti välillä, aurinko helli ja maailmassa tuntui löytyneen paikka, johon ikävät asiat eivät ulotu.

Kahvilassa kannattaa siis käydä, samoin brunssilla, joiden aukioloajoista saa lisätietoa Kääntöpöydän kotisivuilta. Talkooväeltä kuulimme, että loppukesäksi suunnitteilla olisi ehkä jopa lavatanssit – kuulostaa mahtikselle! Sinne vain kaikki pääkaupunkiseutulaiset!

Nousin ja menin huoneeseeni, missä vietin koko aamun laatimassa luetteloa kirjoistani, mikä tuotti minulle melkoisesti työtä mutta myös suurta nautintoa, koska huoneeni ja kirjani ovat nyt hyvin hyvässä kunnossa ja järjestyksessä ja huoneeni on pesty ja puhdistettu, missä tilassa se ei ole ollut muutamaan menneeseen kuukauteen, niin paljon työtä ja huolta minulla on ollut.

Näin kirjoitti päiväkirjaansa merenkulkuhallituksen virkamies Samuel Pepys 16. helmikuuta vuonna 1667. Samuel Pepysin päiväkirja (The Diary of Samuel Pepys), joka on suomennettu vain osittain, kuului ilman muuta Lontoo-aiheiseen lukuhaasteeseeni. Pepys piti päiväkirjaa kymmenen vuoden ajan, kirjoitti sitä pikakirjoituksella eikä kertonut siitä edes vaimolleen. Ehkä juuri siksi päiväkirja on avoin ja värikäs. Avoimuutensa ja pitkän yhtäjaksoisen kestonsa vuoksi Pepysin päiväkirja on kuuluisa 1600-luvun Lontoon kuvaus. Kovin montaa vastaavaa päiväkirjaa menneisyydestä ei ole jäljellä, joten Pepysin päiväkirja on myös ainutlaatuinen hyppy historiaan. Välillä minunkin piti muistuttaa itseäni, etten ole lukemassa romaania, vaan ihan oikeaa tarinaa ihan oikeista ihmisistä. Tämä Pepys on todella tehnyt tämän kaiken, hänen vaimonsa on elänyt ja hengittänyt hänen vierellään, eikä kaikki olekaan puff! vain kuvitelmaa.

Pepys juoruilee kuninkaan ja hovin väen rakkausseikkailuista välillä niitä kauhistellen samalla kun itse käpälöi jokaista mahdollista vastaantulevaa kauniinpuoleista naista. Loppupuolella päiväkirjan kuvaamaa ajanjaksoa Pepysin vaimo lopulta huomaa tilanteen ja yrittää laittaa miehensä ruotuun, tämä on kun aikamoinen naistennaurattaja. Päiväkirjassa kuvataan myös ruttoepidemiaa, suurta tulipaloa Lontoossa sekä Englannin ja Hollannin välistä sotaa. Päiväkirja vilahtelee nimiä ja paikkoja, mutta koska luin kirjaa hitaasti aamulukemisena monen kuukauden ajan, tipahdin erityisesti henkilöissä kärryiltä moneen kertaan. Välillä se oli varsin tylsää luettavaa, mutta loppupuolella aloin vähitellen nauttia sen rytmistä. Kannattaa tutustua Pepysiin myös päiväkirjasta kertovilla nettisivuilla.

Yllä oleva lainaus sopii tähän viikkooni, sillä minäkin olen järjestänyt kirjani uudelleen. Taannoin täälläkin esittelemäni kirjahyllyhaave ratkesi kuten asioilla on tapana ratketa – helposti ja kivuttomasti. Kaverini kyseli facebookissa, kuka ostaisi häneltä lundiat, ja minä ehdin ekana huutokilpaan. Nyt on sitten yksi haave täytetty: minulla on kokonainen seinä laidasta laitaan peitetty kirjahyllyillä. Sain niin paljon uutta hyllytilaa, että toistaiseksi kaikki ei ole täynnä. Kunhan sitten jonain päivänä tuon työhuoneelta kirjat kotiin, tilanne muuttuu, mutta siihen asti nautiskelen ihanan väljästä kirjahyllystä.

Uuden hyllyn myötä koko olohuone piti järjestää uudelleen. Se on nyt ahtaampi, mutta seinästä seinään ylttävän kirjahyllyn katseleminen lohduttaa. Samalla kävi selväksi, että uusi sohva on myös pian hankintalistalla. Nykyinen on tähän tilaan sekä liian suuri että epäsopiva. Tiedän jo, millaisen sohva haluan, mutta ihan vielä ei ole sen aika – täytyy säästää rahaa ensin. Huonekalujen siirryttyä myös taulut pitää ripustaa uudelleen. Samalla saanen seinälle myös ryijyn, jonka ostin jokin aika sitten kirpputorilta.

Vielä Lontoo-lukuhaasteestani, jonka siis olen tehnyt itselleni tulevaa lomaa silmälläpitäen. Haaste on edennyt varsin huonosti. Olen lukenut Samuel Pepysin päiväkirjan lisäksi haasteeseen sopivasti vain Woolfin Mrs Dallowayn sekä Lessingin Muutoksen ajan, joka ei oikeastaan kerro Lontoosta mitään. Minun täytynee laittaa itselleni kirjastokielto vähäksi aikaa, sillä nytkin lainassa on pitkä rivi kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä Lontoon kanssa… Loma tuntuu niin kaukaiselta, että haastekin on unohtunut, mutta hei, siihen on alle kaksi kuukautta enää!

Turun Tilda lähetti jokin aika sitten haasteen, joka onkin kiertänyt blogeissa jo ihan laveasti vähän eri muunnelmina. Tilda antoi tehtäväksi valita hänen vastaamistaan kysymyksistä kymmenen ja teki lisäksi muutaman uuden, ennen kuin lähetän haasteen eteenpäin uusien kysymysten kera. Tildan kyssäreistä todettakoon seuraavaa:

1. Millainen olet kun suutut?

Valitettavasti sellaista kurjaa laatua, että reagoin hitaasti mutta muistan se pitkään. Eli lyhyet, kipakat riidat onnistuvat harvoin. Yleensä hillitsen suuttumustani aika kauan, mutta kärvistelen sen kanssa sitten niin että vasta vähän aikaa tilanteen jälkeen oikeasti olen vihainen. Ja sitä jatkuu sitten pitkään – pitkävihaisuus on huono piirre ihmisessä, mutta tunnistan sen itsessäni.

2. Aiotko vielä joskus tulevaisuudessa opiskella?

Kyllä! Tällä hetkellä mielessä siintävät kirjoittamisen opinnot, mutta ensin pitää kyllä tehdä kirjallisuuden perusopinnot kasaan, ja jospa se väikkärikin tulisi valmiiksi ensin… Harrastehenkisesti uskon opiskelevani vielä monia asioita elämäni aikana.

3. Suosittele jotain hyvää kirjaa, joka kannattaisi lukea.

Kirjoista bloggaavalle tämä on herkullisen vaikea kysymys. Mitä suositella, kun hyviä kirjoja on niin paljon? Otanpa tähän esimerkiksi Virginia Woolfin Mrs Dallowayn, jonka välittömään läheisyyteen kannattaa lukea Michael Cunninghamin Tunnit.

4. Onko sinulle tapahtunut joskus jotain ”yliluonnollista”?

Riippuu siitä miten yliluonnollinen määritellään. Sanoisin, että on.

5. Mistä tahtoisit jäädä ihmisten mieliin?

Olisihan se siistiä tulla muistetuksi säkenöivästä älykkyydestä tai osuvista sanomisista, mutta totuus on kyllä paljon haaleampi. Jos olisin ihminen, jonka seurassa kaikilla on hyvä olla, tuntisin olevani ihmisenä onnistunut. Haluaisin jäädä ihmisten mieliin henkilönä, jonka läheisyydessä kukin uskaltaa olla oma, arvostettu itsensä, jonka seurassa viihdytään ja tunnelma on hyvä ja onnellinen. Tähän on vielä matkaa, kun tällä hetkellä en itsekään aina viihdy omassa seurassani, ja olen vähän liian pidättyväinen ollakseni aina kovin hyvää seuraa.

6. Harrastus, jota toivot joskus harrastavasi?

Jonain päivänä toivon oppivani pitämään liikunnasta. Jonain päivänä toivon uskaltavani mennä kuoroon.

7. Onko sinulla jotain ”merkityksetöntä erityistaitoa”?

Olen aika hyvä tekemään popcorneja kattilassa, ja lihapullat onnistuvat yleensä kans makeasti.

8. Lempikarkkisi?

Suklaa. Monenlaiset suklaat.

9. Onko sinulla lemmikkejä/haluaisitko niitä? Jos haluaisit, niin mitä?

On minulla Papu. ❤ Ks. blogin kategoria ”kissa”.

10. Milloin ja millaisessa tilanteessa olet viimeksi itkenyt?

Viime yönä, kun luin Bran ja Rickon Starkin teurastuksesta romaanissa Clash of Kings. Sitten luin eteenpäin, mutta enpä sano mitä luin, etten spoilaa juonta.

Ja sitten Tildan minulle tekemät kysymykset:

11. Jos olisit mennyt ammattikouluun, niin mille linjalle?

Erinomaisen kiinnostava kysymys! Pääsin aikanaan ammattikorkeakouluun kirjastoalan opintoihin, mutta samana syksynä myös historiaa lukemaan, joten amk-paikka jäi käyttämättä. Peruskoulun jälkeen lukio oli niin itsestäänselvyys, että ammattikoulun vaihtoehtoja on vaikea edes ajatella. Jos nyt lähtisin opiskelemaan jotain ihan muuta alaa, haluaisin ehkä opintojeni liittyvän jotenkin ympäristöön tai metsiin. Haluaisin tehdä jotain, jossa kädet likaantuvat ja liikutaan ulkona säässä kuin säässä. Istumatyö saa välillä kaipaamaan työtä, jossa ruumis olisi käytössä, vaikka hyvin muistakin miten raskasta se voi olla. Toisaalta kiinnostukseni kosmetiikkaan voisi vetää myös kosmetologin opintoihin – voisin opiskella erityisesti ekokosmetiikan saloja. Maailmassa on paljon kiinnostavia ammatteja!

12. Pitäisikö Suomen erota euroalueesta?

Ei.

13. Oletko joskus äänestänyt samaa puoluetta eduskunta- tai kunnallisvaaleissa kuin vanhempasi?

Kunnallisvaaleissa kyllä, eduskuntavaaleissa en usko.

14. Millaiselta, aivan erilaista alaa edustavalta ammattilaiselta historiantutkijalla voisi olla opittavaa?

Historiantutkija voi oppia monestakin suunnasta. Itse olen oppinut paljon yrittäjyyskurssini valmentajilta, joilla oli kaupallinen koulutus Tiimiakatemiasta. Opin myös kurssiryhmältäni, jossa olin ainoa oman alani edustaja. Muut olivat eri ihmistieteistä: kasvatus-, yhteiskunta-, kieli-, terveys- ja viestintätieteitä.

15. Jos voisit aikamatkailla kerran, minne menisit?

Haluaisin vierailla jonkin suuren kirjailijan talossa, kun hän tekee työtään – ollapa piikana Jane Austenin sisarusten kotona tai vierailla Haworthin pappilassa Brontën sisarusten luona. Jos voisi matkustaa Minna Canthin luokse Kuopioon ja auttaa häntä työssään, tai olla rikkaan perheen jälkeläinen ja osallistua kirjalliseen salonkiin 1800-luvun Helsingissä. Olisi kiinnostavaa tavata kuningatar Kristiina rohkaista häntä järkyttämään valtakuntaa. Jos fiktio lasketaan, niin kaikkein eniten haluaisin muuttaa Larkinien perheen luokse Kentiin, missä satakielet laulavat päivin ja öin.

Lähetän kysymyspatteriston Kirnuvoikukkien E:lle, ole hyvä! Valitse siis 10 kysymystä edellisistä ja vastaa lisäksi seuraaviin:

  • Kuka näyttelisi sinua oman elämäsi elokuvassa?
  • Kenen henkilön elämäkerran haluaisit kirjoittaa? Ei haittaa, vaikka hänestä olisi sellainen jo tehtykin.
  • Jos teettäisit autoosi oman rekisterikilven, millaisen kirjain- ja numeroyhdistelmän haluaisit siihen?
  • Minne päin maailmaa haluaisit muuttaa, jos muuttaisit ulkomaille?
  • Miltä kesä maistuu?

 

Alunperin tarkoitukseni oli tehdä tällä viikolla puolittain töitä, puolittain lomailla. Loppujen lopuksi tulin lomailleeksi enemmän kuin suunnittelin – tein töitä vain vähän, jos lainkaan. Sen sijaan olen vain ollut ja nauttinut olemisestani.

Tämä viikko oli jo ennalta varattu Jyväskylän Kesä -festivaalille. Satuin keväällä aikaisin näkemään mainoksen edullisista lipuista, jos ne hankki ajoissa, joten jo aikoja sitten ostin lippuja moneen juttuun. Yleensä olen raaskinut käydä korkeintaan yhdessä Kesän tapahtumista niiden hinnan vuoksi, mutta nyt minulla oli neljä lippua. Kun sirkus vielä osui samaan aikaan kaupunkiin, oli viikkoni todella täynnä erilaisia esityksiä.

Tiistaina olin siis jälleen sirkuksessa – perinteiseen tapaan Finlandian kiertue on kesäni kohokohta. Keskiviikkona Jyväskylän Kesän Teltassa esiintyivät ensin alkuillasta Susanna Haavisto, Anna-Mari Kähärä ja Lea Pekkola Tässä iässä -konsertissaan, johon osallistuin lähinnä siksi, että fanitan Kähärää aikas paljon. Muutama tunti myöhemmin lavalle nousi Paleface – tätä keikkaa olin odottanut kovasti, ja olinkin aika täpinöissäni. Olin nyt ensimmäistä kertaa Palefacen keikalla ja kyllä kannatti! Perjantaina vuorossa olivat Liljan loisto ja Alamaailman vasarat. Liljan loiston keikalla olen ennenkin tanssinut itseni hikeen, mutta Alamaailman vasarat oli minulle uusi tuttavuus. Ja kyllä, menen taatusti uudelleen keikalle jos vain joskus pääsen. Ihan mahtava! Sunnuntaina menin vielä kaupungin 175-juhliensa kunniaksi tarjoamaan ilmaiskonserttiin, jossa soitti Tuure Kilpeläinen ihanan Kaihon karavaaninsa kera. Aina kun näen tämän yhtyeen, rakastun siihen vähän lisää, ja tulen vähän onnellisemmaksi.

Viikon sisällä näin enemmän keikkoja kuin varmaan koko vuonna yhteensä. Viikkoon mahtui monta artistia, jokainen omalla tavallaan elämys, ja parhaat hetket syvästi voimauttavia. Kuitenkin suurin näytös tällä viikolla oli eleiltään pienimuotoisin. Torstaina olin katsomassa espanjalaisen Kulunka Teatron näytelmää André ja Dorine. Reilun tunnin esityksessä ei sanottu ainuttakaan sanaa, mutta silti kerrottiin enemmän kuin viikolla kuulemani muusikot yhteensä.

Näytelmä kertoo vanhasta pariskunnasta, jotka elävät omaa arkista elämäänsä. Toinen on sellisti, toinen kirjailija. Heillä on yksi poika, nyt jo aikuinen. Pariskunnan elämä muuttuu, kun toinen heistä sairastuu Alzheimerin tautiin. Mitä tapahtuu, kun toinen ei enää muista kuka vierellä seisoo, ei muista edes itseään? Näytelmässä muistellaan heidän rakkautensa alkua, mistä löytyy myös vahvuus rakastaa sairaudenkin voiman alla.

Koko tarinan kertoi kolme näyttelijää. He pitivät kasvoillaan naamioita, joita vaihtoivat sujuvasti lavasteiden takana niin, että kertomuksessa oli ainakin kuusi eri henkilöä. Näyttelijöiden ilmeitä ei näkynyt, eivätkä he päästäneet ääntäkään. Kaikki tunteet, sanat, koko tarina ilmaistiin ruumiin kielellä ja eleillä. Se oli huikeaa. En ole aikoihin itkenyt teatterissa niinkuin nyt Andrén ja Dorinen tarinaa katsoessani, niin koskettava ja kaunis se oli.

Kulunka Teatro toi palkitun näytelmänsä nyt ensimmäistä kertaa Suomeen, mutta voi jos näette heidän mainoksiaan jossain joskus, niin kannattaa huomioida. Löysin youtubesta neljän ja puolen minuutin mainoksen näytelmästä. Jos ehdit, niin katso tämä pätkä – minun sanani eivät riitä kertomaan mistä on kyse.

Viimeisen lomapäiväni olen Kaihon karavaanin keikan lisäksi viettänyt lähinnä Westerosissa. Se on ihana pakopaikka, kun haluaa lykätä hankalien työasioiden ajattelemista vielä muutaman tunnin, vielä huomiseen asti…

Jemmasin Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarjan viimeistä osaa pitkään, sillä vähitellen olin kasvanut tykkäämään sarjasta paljon, ja neljännen osan jälkeen harmitti jo, että päätösosa olisi käsillä. Mutta voih, aikoihin en ole pettynyt kirjan kanssa näin paljon! Muutoksen aika (The Four-Gated City, 1969, suom. 1986) oli jähmeä, junnaava, vieras ja outo. Kahlasin hitaasti kirjaa läpi pakkopullana, koska uskollisuudesta sarjaa ja Lessingiä kohtaan en voinut jättää sitä keskenkään, vaikka pidin sitä tylsänä.

Jätän harvoin kirjoja kesken, sillä jotenkin toiveikkaasti aina haluan uskoa, että huonossakin kirjassa voi olla hyvä lopetus, tai että vasta viimeisen sivun jälkeen voi hahmottaa tarinan kokonaisuuden, joka voi olla alkusivuja parempi. Muutoksen aika oli juuri tällainen kirja. Suurimmaksi osaksi se oli raskasta luettavaa, mutta epilogissa Lessing päästää science fiction -puolensa irti ja lennättää tarinan aivan uudelle asteelle. Se, mistä Parempien ihmisen lapsi aloitti sarjan vuonna 1952, on varsin kaukana siitä lähitulevaisuuden dystopiasta, johon Lessing sarjansa päättää vuonna 1969 (kirjan tarinassa vuoteen 1997). Synkkä visio ydinaseonnettomuuden jälkeisestä maailmasta sopii hienosti päähenkilö Marthan melko kyyniseen, älylliseen pessimismiin.

Neljännen osan, Lumous haihtuu, lopussa Martha lähti Englantiin. Muutoksen aika alkaa tästä ja kuvaa sodanjälkeistä Lontoota ja Marthan ajautumista kirjailija Mark Coldridgen perheen yhteyteen. Vasemmistolaisuuden eri asteet ja politiikka ovat jälleen mukana, mutta toisin kuin muissa kirjoissa, Martha tuntuu olevan nyt passiivinen sivustaseuraaja ja tukihenkilö, ei aktiivinen toimija. Lessing kirjoittaa myös seksistä ja ilmapiirin vapautumisesta, rotukysymyksistä ja Afrikasta, mutta käyttää myös paljon sivuja mielenterveysongelmien ja niihin liittyvien hoitomenetelmien kuvaamiseen. Marthakin käy oman taistelunsa sisäisten äänien kanssa, mutta tasapainoilee koko ajan sairauden ja terveyden terveemmällä puolella tiedostaen oman tilanteensa tarkasti. Martha näkee kuulemansa äänet mahdollisuutena, ei vaarana, mistä seuraakin kirjan loppua kohti vievä oivallus:

Sivistynyt ihmisrotu tiesi, että sen primitiiviset jäsenet (esimerkiksi buŝmannit) käyttivät kaikenlaisia aisteja, joita se itse ei käyttänyt tai joita se ei hyväksynyt: aavistuksia, telepatiaa, ”näkyjä” ja niin edelleen. Se tiesi, että aikaisemmat kulttuurit, joista jotkin olivat olleet hyvin korkeasti kehittyneitä, olivat käyttäneet näitä aisteja ja kykyjä. Se tiesi, että sen oman lajin jäsenet väittivät joskus kokevansa näitä kykyjä. Mutta se oli ilmeisen kyvytön yhdistämään näitä tosiasioita ja siten ymmärtämään mahdolliseksi että se nimitti hulluiksi ihmisiä, joilla vain oli tiettyjä alkio-asteella olevia kykyjä.

Kirjasta tekivät raskasta luettavaa sekä pitkät poliittisen osallistumisen kuvaukset, Coldridgen perheen lasten kasvamisen ja erilaisuuden ja kunkin kehityksen ja ystävien tarkka kerronta, jolle en vieläkään näe perusteita, sekä myös pitkät kuvaukset Lynda Coldridgen ja Marthan kokeilusta mielisairauden parissa. Kirja oli puuduttava, enkä halua lukea sitä toiste, mutta lopussa olin kuitenkin iloinen, että jaksoin loppuun asti. Myös kirjan alkuperäinen nimi on merkityksellisempi kuin suomennos.

Väkivallan lapset on sarjana lukijaansa haastava, mutta monella tapaa mielenkiintoinen. Se on Bildungsroman, kuten Lessing itse huomautuksissaan toteaa, vaikka kehitysromaanit eivät olekaan hänen mukaansa muodikkaita. Väkivallan lapsissa on kuitenkin jotain, joka – kuten Martha itse – on riippumaton muodista ja trendeistä. Vaikka se on omaan aikaansa sidottu, se on samalla ajaton ja yksilöllisyydessään irrallaan maailman virroista.

Jos energiaa riittäisi, kannattaisi lukea koko sarja puteen uudestaan ja kuulostella tuntemuksia kokonaisuudesta sen jälkeen. Siihen lukuintoni ei kuitenkaan riitä, vaan haluan lukea jotain muuta Lessingiltä tämän jälkeen. Tunnelmia sarjan muista osista heti lukemisen jälkeen voi lukea vanhoista postauksista.

Seuraava sivu »