Lontoolaisen Sarah Watersin Yövartio jätti aikanaan minuun jäljen, joten kun hänen uusin romaaninsa Vieras kartanossa (The Little Stranger, 2009, suom. 2011) osui silmiin kirjastossa, niin olihan se pakko lainata. Luin sen sateisena lauantaina, kun tarjolla ei ollut leffaa eikä mitään muutakaan, vaan sen sijaan mahdollisuus istua tunteja romaanin kanssa sohvannurkassa. Aivan kuten Yövartio, myös Vieras kartanossa jäi ajatuksiin pitkäksi aikaa ja kirjan tunnelmasta oli vaikea irtautua.

Kirjan alku tuo mieleen Evelyn Waugh’n klassikon Mennyt maailma. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: kummassakin on minäkertoja, joka kuvaa saapumistaan englantilaiseen kartanoon toistamiseen ja tutustumistaan kartanon perheeseen. Molemmissa teoksissa kertoja rakastuu perheen tyttäreen, mutta ei järin onnellisesti. Ja molemmissa kirjoissa tuntuu, että keskeisintä on oikeastaan kartano itse, eivät sen asukkaat, ja kartanon kautta kuvataan englantilaisen luokkayhteiskunnan vähittäistä murtumista 1900-luvulla. Juoni on kuitenkin erilainen, samoin ajankohta ja tarinan tyylilaji, eikä rinnastus tuo oikeutta kummallekaan kirjalle kunhan pintaa syvemmälle katsotaan.

Vieras kartanossa sijoittuu kiinnostavasti toisen maailmansodan päättymisen jälkeisiin rauhaan palaamisen vuosiin englantilaiselle maaseudulle. Tarinaa kertoo tohtori Faraday, joka on työläistaustalta kivunnut lääkäriksi ja siis jo hyvinkin ”luokkaretkellä”, joskin hän törmää taustastaan johtuviin vaikeuksiin koko ajan. Hän tutustuu kotikylänsä kartanon väkeen, Ayresin perheeseen, johon kuuluvat sisarukset Roderick ja Caroline sekä heidän äitinsä, ja vähitellen tohtori Faradaysta tulee perheen läheinen ystävä.

Perhe on köyhtynyt, ja kartano on surkeassa kunnossa vailla toivoa kunnostuksesta. Kunniansa päivät menettänyt upea maaseutukartano sopii hyvin ympäristöksi goottilaiselle romaanille, jollaiseksi Watersin uusinta luonnehditaan sen etuliepeessä. Jos goottilaisen romaanin piirre on, että terve järki asetetaan vastakkain selittämättömien aaveiden, hulluuden ja pelkotilojen kanssa, niin silloin Vieras kartanossa on todellakin goottilainen romaani. Se käsittelee ihmismielen pimeää puolta ja järjen valon hämärtymistä pelon voimasta. Otsikon ”vieras” merkitsee sekä tohtoria että sitä yliluonnollista, joka vaikuttaa kartanossa tuhoavalla voimalla.

Goottilaisen romaanin voi ajatella käsitelleen ihmisten ongelmia kauhuromantiikan keinoin. Myös Watersin aiheena ovat nähdäkseni kummitusjuttujen sijaan rauhaanpaluun vaikeudet ja englantilaisen yläluokan nopeasti muuttunut elämäntilanne, johon sopeutuminen ei ole kivutonta. Kauhuromantiikaksi en kuitenkaan tätä kirjaa sanoisi, vaikka siinä on sekä kauhua että romantiikkaa.

Vähään aikaan en taas olekaan lukenut kirjaa, jossa olisi niin kiinnostava naispäähenkilö kuin tässä oli. Jo ensimmäinen kuvaus Carolinesta sai minut pitämään hänestä:

Hän oli Roderickia vanhempi, kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän, ja olin kuullut häntä sanottavan ”hyvin reippaaksi”, ”synnynnäiseksi vanhaksipiiaksi” ja ”teräväksi tytöksi” – toisin sanoen hän oli hyvin arkipäiväisen näköinen, naiseksi liian pitkä, ja hänellä oli paksuhkot sääret ja nilkat. Hänen hiuksensa olivat hailakan maantienruskeat, ja oikein laitettuna ne olisivat voineet olla kauniit, mutta en ollut nähnyt hänen tukkaansa koskaan siistinä, ja nyt se valui kuivina suorrukkeina harteille, aivan kuin hän olisi pessyt sen keittiösuovalla ja unohtanut sitten kammata. Sen lisäksi Carolinella oli pukeutumisen suhteen huonompi maku kuin kenelläkään tuntemallani naisella. Hänellä oli jalassaan poikamaiset  matalat sandaalit ja päällään huonosti istuva vaalea kesäleninki, joka ei pukenut hänen leveitä lanteitaan ja runsasta poveaan. Pähkinänruskeat silmät olivat kaukana toisistaan, kasvot olivat pitkät ja leuka kulmikas, profiili litteähkö. Mielestäni hänessä oli kaunista vain suu, joka oli yllättävän täyteläinen, kaunismuotoinen ja eloisa.

Myöhemmin tohtori Faraday huomaa myös, että Carolinella on pehmä ja kaunis ääni. Huolimatta nuoren naisen arkipäiväisyydestä, tohtori rakastuu häneen – tai ainakin hän haluaa uskoa niin, mutta kukin lukija saa itse tulkita tohtorin tunteita miten haluaa. Carolinen omia ajatuksia ja tunteita ei kuvailla muuten kuin tohtorin tulkinnan kautta, joten hän jää väkisinkin etäälle. En ole ihan varma, mitä mieltä olen lopulta Carolinen osuudesta ja ratkaisuista – pitäisi ehkä lukea kirja uudestaan ja etsiä vihjeitä loppuratkaisusta jo alkupuolelta ymmärtääkseni paremmin Carolinea.

Mielestäni Vieras kartanossa oli myös hyvin visuaalinen romaani ja toivon, että siitä tehdään elokuva. Kohtaukset oli helppo nähdä kuvina ja tarina sopisi hyvin filmattavaksi. Tosin edellä lainattuun kuvaukseen viitaten voisi kysyä, kuka nykyajan hollywoodnäyttelijä haluaisi ottaa Carolinen osan ja esittää hyvin arkipäiväisen näköistä, leveälanteista ja yleisesti epäviehättävänä pidettyä naista.

Advertisements