kesäkuu 2012


Monessa kirjablogissa on tänä keväänä vietetty 24 tunnin lukumaratonia. Minunkin mieleni palaa osallistumaan, ja mikäpä olisi parempi ajankohta kuin keskikesän  juhlan pidempi vapaapäiväputki. Muiden lukumaratonraportteja luettuani olen todennut, että järkevää on lukea suhteellisen ohuita kirjoja. Liian paksut tiiliskivet puuduttavat, eikä lukuinto ehkä säily. Lyhyemmistä, alle 400 sivun kirjoista saa sopivasti vaihtelua vuorokauteen. Kaikki lukumaratoonarit ovat myös nukkuneet yöunet ja syöneet ja usein ulkoilleetkin kirjamaratonin aikana. Näin myös minä aion tehdä, tai siis ainakin jos tekee mieli. Juhannusyön takia unirytmi on valmiiksi sekaisin, joten pelkään nukahtavani jo ekan kirjan aikana…

Hamstrasin kirjastosta vinon pinon kirjoja, ettei ainakaan valinnanvara lopu. Teemana oli kesä ja juhannus, mutta joukossa on kyllä vähän väljemminkin aiheeseen sopivia kirjoja sekä sellaisia, jotka eivät liity kesään lainkaan, mutta joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään. Kirjapinossani on siis seuraavat kirjat:

  • Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
  • Annie Proulx: Laivauutisia
  • Mika Waltari: Fine van Brooklyn
  • Kreetta Onkeli: Beige. Eroottinen kesä Helsingissä.
  • F.H. Burnett: Pikku prinsessa
  • Tove Jansson: Kesäkirja
  • Hannu Salama: Juhannustanssit
  • F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
  • Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan
  • Laila Hietamies: Maan väkevän lapset
  • L.M. Montgomery: Sininen linna
  • L.M. Montgomery: Sara ja Kultainen tie

Tästä listasta uskoisin lukevani 5-7 kirjaa. Mukana on siis esimerkiksi kolme tyttökirjaa, joilla (muutaman muun lisäksi) osallistun käynnissä olevaan tyttökirjahaasteeseen. Tuskin luen niitä kaikkia seuraavan vuorokauden aikana, mutta lähiaikoina kuitenkin.

Lukumaratonini alkaa siis klo 19.00 nyt lauantai-iltana ja päättyy huomenna klo 19.00. Raportoin tänne haasteen etenemisestä sitä mukaan kuin kirjoja tulee luetuksi. Odotellessanne voitte lukea vaikkapa Sonjan tai Nannan lukumaratoneista tai kurkistaa miten haaste sujui Sinisen linnan kirjastossa tai Kirjavassa kammarissa. Noin esimerkiksi – lukumaratoneja löytyy kyllä paljon muitakin.

Klo 20.00. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus  (140 sivua)

Koko elämänsä ajan Nuuskamuikkunen oli halunnut repiä alas julisteet, jotka kielsivät häntä tekemästä kaikkea mistä hän piti, ja nyt hän suorastaan vapisi innosta ja odotuksesta. Hän alkoi julisteesta ”Tupakanpoltto kielletty”. Sitten hän tarttui ”Nurmella istuminen kielletty” -julisteeseen. Sen jälkeen hän hyökkäsi ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty” -taulun kimppuun, ja sitten lensi maailman tuuliin ”Tasajalkaa hyppiminen kielletty”.

Klo 21.35. F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (175 sivua)

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessäänkin hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa; tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhakielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo.

Klo 11.05. Annie Proulx: Laivauutisia (424 sivua)

– Tästedes saat kirjoittaa kolumnia. Ymmärrätkö? Laivauutisia. Juttu jostakin satamassa olevasta laivasta. Ymmärrätkö? Kerran viikossa juttu jostakin laivasta. Lukijat rupeavat pitämään siitä. Äläkä rajoitu Killick-Clawhon. Kulje pitkin rannikkoa. Kolumni. Etsi jokin alus ja kirjoita siitä. Ei muuta. Sinulle tilataan tietokone. [- -]

Quoyle meni takaisin pöytänsä ääreen. Nutbeem liitti kätensä yläilmoissa yhteen ja ravisti niitä. Hänen piippunsa kääntyi. Quoyle kiersi paperin koneeseen, mutta ei kirjoittanut mitään. Kolmekymmentäkuusi vuotta ja ensi kertaa joku sanoi että hän oli tehnyt oikein.

Sumu ikkunaa vasten kuin maito.

Klo 12.40. Kreetta Onkeli: Beige. Eroottinen kesä Helsingissä. (127 sivua)

Oli hyvä asia syödä mutta huono asia lihoa. Käytin kotona isän housuja. Niistä ei mahtunut ylin nappi kiinni. Kädet ja jalat olivat kantamukset joita en voinut laskea. Tahdoin viedä tilaa hyvin vähän. Mieluiten en ollenkaan. Paitsi syötävä, myös mielipiteet suurensivat sanojaa. Yksi järkkymätön kannanotto vei olohuoneesta puolet. Suljin mielipiteet sisälleni. Pian ne lakkasivat muodostumasta. Olemalla kiltti ja myötäilevä olin pienikokoinen. Mutta iso ei saanut olla sellainenkaan, herkkä. Minulta odotettiin ronskiutta. Varmuutta. Ihmisten kanssa en tiennyt mikä olin.

Klo 15.30. Hannu Salama: Juhannustanssit (245 sivua)

Mennessään takaisin saliin Riston jyvälle ottamat tytöt tulivat livertelemään ikkunan ääreen. Korppu narisi omia juttujaan ja Paavosta se kävi niin sulavasti kuin mies ei olisi ottanut ryyppyäkään, vaikka tytöt huomauttivat: hyi päissään koko Risto. Toinen nosti sormeaan, toinen vain hymyili. Paavo huokaili syvään takapenkillä, katseli hävyttömästi tyttöjä joilla kummallakin oli maine: se antaa. Puoliksi harmista ja kiukusta hän rupesi örähtelemään:

– Suksikaa ny vittuun siitä saatanan huoranalut. Tai tulkaa messiin, meinaan mitä se maksaa se sun pimpsas.

– Noo Paavo, loppui Korpun vuodatus Kööpenhaminasta. Tytöt katsoivat teennäisen suuaukisesti takapenkille. Paavo ryhdistäytyi, pääasiassa Korpun osoittavan ja selittävän hymähdyksen takia, nosti päänsä tärkeästi takakenoon ja alkoi:

– Papittaren alushame halkesi keskeltää…niin kuin tulin äsken sanoneeksi, aika on ehdottomasti toinen. Me emme elää enä kolmikymmenlukua, AKS on voitettu kanta.

Klo 17.00. Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (191 sivua)

– Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.

– Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.

– Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.

– Katso tätä!

Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppela, ja sen hän otti irti.

– Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. – Se täyttää ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne pöytäkoristeiksi. [- -] – Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä ottamiaan oksia siihen, – ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, – on jalokivillä koristettua puhtainta alabasteria.

Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen hymy.

– Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.

19.00. Laila Hietamies: Maan väkevän lapset (201/384 sivua)

– No mitä sie tykkäsit Aliisan lapsest? aloitti Valma.

– Pienhä tuo on, jotekii nii vähäverise näköne.

– Terve lapse se on, Aliisa on hyvillää ku sai tytön. Kyl miekii olisi, jos vaan joku ens kosis ja sit tään tytön tekis.

– Etteikö tää Otto?

– Otto. No se on nii saamato, vaik hyvälthä se ajatus tuntus.

– Naimisiinmäneminenkö?

– Nii. Ois elämäs jottai jännitystä, vaik aattelis omia häitää. Mutte täs tuloo vuuvest toisee aateltuu vaa noita lehmii. Ehä tääl Läävmäel mittää tapahukkaa. Kukkaa ei tän tuu ja kukkaa ei täält lähe. Ilta ku tulloo, josset mäne naapuri mökkii haastamaa, nii haastat itsekseis.

– Kah haasta lehmil, Anna Kristiina nauroi.

Jee, lukumaraton on ohitse! Luin kuusi ja puoli kirjaa, yhteensä 1503 sivua (Maan väkevän lapset ehti vain reiluun puolenväliin). Nukuin kahdeksan tunnin yöunet, mutta en ulkoillut sadepäivän aikana, enkä juurikaan käyttänyt aikaa ruoanlaittoon. Olen yllättynyt, miten hyvin jaksoin lukea – vain Juhannustanssien aikana nukahdin kerran päikkäreille (en tiedä kauanko nukuin).

Luetuista kirjoista moni oli aiemminkin luettuja, mutta niin kaukaa etten paljoa muistanut. Erityisesti Ihmiset suviyössä oli kadonnut mielestäni, mutta Laivauutisista muistin sentään jotain. Vaarallinen juhannus tietysti on kovin tuttu, mutta Pikku prinsessan olen lukenut viimeksi lapsena. Maan väkevän lapset olen lukenut monta kertaa – se on yksi niitä kirjoja, joihin palaan uudestaan ja uudestaan – oikeastaan ainoa Laila Hietamies, jonka jaksan lukea monta kertaa. Salaman Juhannustanssit olen aloittanut joskus mutta luovuttanut jo alkumetreillä. Nyt oikeastaan ihmettelin, mikä korvaani silloin on niin särähtänyt. Ehkä olin vain liian nuori silloin, tai ehkä korvani ovat oppineet sietämään Salaman kieltä nyt jo paremmin.

Selkää jomottaa, mutta muuten en ole vielä kyllästynyt. Tekisi mieli lukea Maan väkevän lapset vielä loppuun tänään, mutta voisi kyllä olla tervettä tehdä hetken ajan jotain ihan muuta. Katsotaan miten käy!

Lukumaratonin voisi toteuttaa toistekin vielä tarkemmalla teemalla – esimerkiksi kokonainen vuorokausi sarjakuvaa tai vaikka viikonloppu Kingin Musta torni -sarjaa. Eräänä joululomana taisin lukea koko Potter-sarjan putkeen, ja jonain viikonloppuna olen pitänyt Potter-leffamaratonin. Vähän sekopäinen olo oli kyllä silloin, heh.

Mainokset

Juhannus alkaa kodin juhlakuntoon laittamisesta. Se on iskostunut selkäytimeen oppina kotikotoa, missä olen viettänyt suurimman osan aikuisikänikin juhannuksista. Kun olin lapsi, talo siivottiin perusteellisesti, äidin ja isän sänkyyn pedattiin juhannukseksi virkattu pitsipeitto ja pöydille aseteltiin vaaleat pellavaliinat. Äiti haki juhannusruususta oksan pieneen maljakkoon. Talon portinpieliin haettiin lavallinen nuoria koivuja, ja siitä alkoi juhannusaatto. Myös iso astiallinen lupiineja sopii juhannuskuvaani, samoin herkkuruoat ja saunassa tuoksuva vasta.

Nyt olin ensimmäistä kertaa juhannuksen omassa kodissani kaupungissa. Keskikesän pyhän tuntu tuli nytkin siivoamisesta, pellavaliinoista ja kukista pöydillä ja parvekkeella.

Huomasin, ettei tarvita kuin yksi kaupunkijuhannus, ja olen jo täynnä maaseutunostalgiaa. Minun piti muistuttaa itseäni, ettei juhannus maalla ole silkkaa kukkien keräilyä ja aterioita ulkona. Kotikotona juhannusaatto oli aina työntäyteinen, sillä siivoamisen lisäksi työtä tehdään tähän aikaan aina myös säilörehun kanssa. Joka juhannus väsytin itseni ja olin varma, ettei juhlaa tulekaan, kun työtä on liikaa eikä kukaan osaa pysähtyä edes hetkeksi hengähtämään, mutta aina juhannus kuitenkin tuli, kaikkien väsymyksestä huolimatta. Usein isäkin löysi jostain aikaa lähteä hakemaan koivuja, ja jos ei ehtinyt, setämme lähti meidän kanssamme.

Tänä juhannuksena teemana oli askartelu. Kaverini kanssa leikimme jälleen kutistemuovilla ja minä koristelin huutokaupasta ostetun jakkaran decoupage-lakan avulla vuoden 1952 Suomen Kuvalehdestä leikatuilla kuvilla.

Kun tuli nälkä, katoin pöydän kauniisti ja tarjosin juhannuksen menun: * valkosipulikeittoa * paahdettua parsaa * kasvis-makkaravartaita, uusia perunoita ja tzatzikia * jäätelöä

Illan kääntyessä yöksi kävimme satamassa katsomassa Ainolan kokkoa. Olipa harvinaisen kaunis juhannusyö!

Puoliltaöin kävin vielä kavereitten juhannusjuhlissa pyörähtämässä. Kaunis kesäyö kuitenkin piti mielen levottomana ja lähdin kävellen kotiin – pyörää taluttaen, sillä vauhti olisi vienyt suurimman osan nautinnosta. Poimin seitsemän kukkaa ja tunsin, että juhannusyössä oli taikaa.

Kesäyössä on väkisinkin romantiikkaa. Ja aina Eino Leinon Nocturne.

En ma iloitse en sure huokaa

mutta metsän tummuus mulle tuokaa

puunto pilven johon päivä hukkuu

siinto vaaran tuulisen mi nukkuu

tuoksut vanamon ja varjot veen

niistä sydämeni laulun teen.

Lily-sivuston toimitus on koonnut bloggaajiensa parhaat kesävinkit eri kaupungeista. Jyväskylää edusti Lainahöyhenissä -blogin pitäjä Piret. Hänen listallaan parhaista kesäpaikoista Jyväskylässä olivat ravintola Figaro (myös uusi Winebistro), coctailbaari Shaker, satama ja uudistetut laiturit, Lutakko tai Kirkkopuisto piknikpaikkana sekä Viitaniemi yöllisen naku-uinnin poukamana.

Hyviä juttuja kaikki, olen samaa mieltä ehdottomasti! Suosikkini Piretin listalta on satama. Silti harmitti, sillä tämä lista ei eroa mitenkään muiden kesäkaupunkien listoista. Oliko bloggaajia ohjeistettu kertomaan paras ravintola, baari ja jädensyöntipaikka? Yhtään kulttuurikohdetta tai jotain tekemisen paikkaa (joka ei vie samalla lompakkoa tyhjäksi) listalla ei myöskään ole. Tuli kova tarve tehdä jatkolista. En siis halua kumota Piretin luetteloa vaan lisätä pari muutakin juttua, joista erityisesti nautin kesäisessä Jyväskylässä.

  • Viherlandian puutarhakeskus on rentouttava, mielelle tyyneyttä antava paikka kesät talvet. Kesäisin vierailun voi tehdä kivasti Rantaraittia pitkin pyöräillen, ja ohjelmaan kuuluu ehdottomasti jäätelöllä käynti. Eivät ne annokset erilaisia ole kuin muualla, mutta jäätelö & Viherlandia vain kuuluvat minun maailmassani yhteen.
  • Uimarannat. Jyväskylän kaupunki ylläpitää 53 uimarantaa. Tuomiojärven ranta on se coolein ja isoin ja aurinkoisin, mutta Viitaniemessä on paremmin piknik-nurmea. Mattilanniemen ranta näkyy työhuoneeni ikkunasta. Ja niin edelleen. Järvi-Suomessa ollaan.
  • Viime kesänä opin, että tuttuunkin kaupunkiin saa uutta perspektiiviä osallistumalla opastetulle kävelykierrokselle. Pasi Ilmari Jääskeläisen romaaniin Harjukaupungin salakäytävät perustuville kierroksille kannattaa ehdottomasti mennä, mutta jos romaani ei kiinnosta, myös muunlaisia kierroksia on tarjolla.
  • Kävelykatu on täydellisen kiva paikka kesäpäivänä. On katusoittajia, toisinaan kojujakin, lapsia ja teinejä, vanhuksia ja työikäisiä. Kaikki mahtuvat samalle kadulle, oli päällä sitten tuuli- tai jakkupuku. Kadun varteen mahtuu määrättömästi erilaisia kauppoja, jos on ostamisen tarpeita, mutta myös kahviloita ja ravintoloita on joukossa – ja tietenkin kävelykadun varrella on ainakin kolme jäätelökioskia. Kesäisin kävelytilaa on vähemmän, kun alakaupungin ravintolat avaavat terassinsa. Old Bricks Inn tai Hemingways tai Poppari – monesta muusta kivasta puhumattakaan!
  • Lomapäivän voi viettää myös sisävesiristeilyllä. Lyhimmät käyvät Vaajakoskella, mutta satamasta pääsee aina Lahteen asti.
  • Kuten kaikki jyväskyläläiset ja etenkin Harjukaupunkinsa lukeneet tietävät, Vesilinnan terassi on kesäisin paras paikka treffeille. Aiemmin pidin sitä parhaana jäätelöpaikkana, mutta viime kesänä jäätelövalikoima oli suuri pettymys. Ehkä tänä kesänä paremmin?
  • Jyväskylä on mitä liikunnallisin kaupunki. Pyöräile järviä ympäri tai treenaa Rantaraitilla vaikkapa syyskuun alussa juostavaa Finlandia-marathonia varten. Jyväskylä on myös Suomen parkour-keskus, ja lajin harrastajia on paljon. Kaupunki avasi maan ensimmäisen kaikille avoimen parkour-alueen Kangaslammelle.
  • Penkkiurheiluakin, totta kai! JJK pelaa Harjulla, Kiri ja Kirittäret Hippoksen pesäpallostadionilla, aivan kotini lähistöllä.
  • Jyväskylässä on paljon harrastajateattereja, ja kesäisin tietysti puhkeavat kukkaan erilaiset kesäteatterit. Niitä on täällä niin paljon, etten voi luetella kaikkia. Omaan kesäteatteriohjelmaani kuuluvat ainakin Ad Astran Vaahteramäen Eemeli Mäki-Matin perhepuistossa, Viulunsoittaja katolla Survo-Korpelan Latoteatterissa ja Tanssiteatteri Krampin Romeo ja Julia Ainolassa. Kahdessa näistä on mukana tuttuja, siitä valinnat.
  • Naissaari Vaajakoskella on ihana paikka. Sinne voi pyöräillä piknikille (Viherlandia on muuten matkan varrella) tai käydä kivassa kahvilassa paikan päällä. Lähellä on myös Pandan tehtaanmyymälä.
  • Viikonloppuisin kannattaa olla aamuvirkku ja suunnata Sepänaukiolle. Kauniilla säällä kirpputorilla on paljon myyjiä ja vielä enemmän ostajia. Ehdottomasti suosikkikirpputorini!
  • Kuten kaikkialla muuallakin Suomessa, myös Jyväskylään saapuu tietenkin sirkus! Sirkus Finlandia on täällä heinäkuussa ja on tuttuun tapaan yksi kesäni kohokohdista.
  • Samaan aikaan sirkuksen kanssa käynnistyy myös kaupungin ihanin kesäfestivaali, Jyväskylän Kesä. Minulla on liput neljään Kesän tapahtumaan, kun innostuin vähän tarjouslaarin äärellä.
  • Ja tietenkin museot! Suomen käsityön museossa tai sen myymälässä voi aina poiketa, ja Taidemuseon Holvissa on tänä kesänä grafiikkaa. Jyväskylään ensi kertaa saapuvan kannattaa tietenkin käydä kaupungin keskeisessä paikassa, Alvar Aalto -museossa. Sinne myös veisin vieraani lounaalle.
  • Jos olisi auto tai vene, kävisin useammin myös Korpilahdella, joka on nykyään osa Jyväskylää. Satama on kiva, ravintola Satamakapteenissa kiva omistaja ja maisema laiturilta Päijänteelle kuin suoraan postikortista.

Sekosin jo laskuissa, mutta ehkä tästä nyt tuli esiin se, että tämä on minun kaupunkini. Vaikka huokailen esimerkiksi Punkaharjun ihanuuden perään, en silti vaihtaisi tätä mihinkään… ainakaan melkein. Henkilökohtaisesti nimittäin pidän Jyväskylässä juuri tällä hetkellä vielä yhdestä muustakin asiasta: siitä että täältä on lyhyt matka maalle.

Keski-Suomesta löytyy sitten pilvin pimein näkemisen ja kokemisen arvoista, jos lähdetään kaupungista pois. Alan kuitenkin jo kuulostaa matkailuoppaalta, joten huh, nyt suljen suuni ja alan katsoa jalkapalloa.

Takana on ihana viikko. Olen tehnyt töitä, mutta stressaamatta siitä kovin paljon. Olen ajatellut asioita ja oivaltanut pari tärkeää asiaa lähinnä kirjoittamisen tekniikkaan liittyen, pitänyt ensimmäisen J@rgonian toimituskunnan kokoukseni ja päivittänyt ikuisuuksia rästissä olleita asioita verkkoportfolioon. Olen kirjoittanut muutaman sivun verran sukupuolittuneesta työnjaosta ja naisista miesten töissä.

Olen ärsyttävästi taas jäljessä asettamastani aikataulusta. Kirjoitan tutkimuksen lukua 3, ja sen piti tässä vaiheessa olla jo huomattavan paljon valmiimpi kuin se nyt on. Minua kiusaa se, miten hidasta kirjoittaminen on – ja se siis on hidasta niinäkin päivinä, kun ihan oikeasti keskityn ja tuotan tekstiä, puhumattakaan niistä päivistä, jolloin keskittymiskykyni on marsun tasolla ja puuhaan ihan mitä tahansa muuta. Aikataulujen pettäminen on minulle vähän kova pala, sillä olen aina pitänyt deadlineista kiinni. On sopeutumista ja nielemistä siinä, että toistuvasti reputan aikatauluissa, jotka luulin laatineeni löysiksi.

Huolimatta tunteesta, että työtä pitäisi tehdä kovemmin, enemmän ja nopeammin, en silti vaihtaisi pois tämän viikon kaltaisia aikoja. Iltaisin olen tavannut ystäviä, seurannut jalkapalloa ja tehnyt ruokaa ja käsitöitä. Olen nauttinut hyvin yksinkertaisista asioista. Downshiftaus-haaveita helliessäni tajusin yhtäkkiä, että minähän nimenomaan elän melko hidasta elämää: teen hyvin yksinkertaisia asioita, kulutan varsin vähän (koska rahaa ei ole), teen työtä omalla tahdillani ja valitsen itse työaikani, minkä vuoksi olen vapaa esimerkiksi tänään auttamaan ystävää lapsenhoidossa keskellä päivää.

Hinta jonka maksan hitaasta, pienieleisestä elämäntavastani ovat pienet tulot. Se vaikeuttaa esimerkiksi lomasuunnitelmia, kun ei ole varaa matkustaa juuri minnekään, mutta hei – tarkoituksenikaan ei ollut pitää kesälomaa, joten ei se mitään. Teen kesällä töitä niin sanotusti kesätyöajalla, eli toivon tällaisia hyväntuulisia, rentoja viikkoja tulevan kesään enemmänkin. Tutkimus etenee kyllä, ja jotenkin haluaisin uskoa, että hitaasti eteneminen tuottaa lopulta kuitenkin nopeamman tuloksen, kun en ole ehkä ihan niin kuolemanväsynyt ja kyllästynyt kaikkeen.

Haluan saada tuon väikkärin valmiiksi jo, mutta samalla pitää tehdä juttuja jo tulevaisuuttakin varten. Työtahti kiihtynee taas loppukesää kohti mentäessä. Parasta työaikaa on se, kun kaikki muut ovat lomalla – kukaan ei kysy eikä vaadi muualle, vaan voin tehdä omia juttujani ihan rauhassa, omalla tahdillani.

Downshifter Mollyn blogikirjoitus toukokuun alusta on teksti, jossa on paljon oivalluksia.

Säätiedotus lupasi aurinkoista lauantaiaamua, joten suuntasin kahdeksan maissa Sepänaukiolle mukanani säkillinen vanhoja vaatteita. Tulin paikalle ehkä viisi minuuttia yli kahdeksan, ja paikka oli aivan täynnä sekä myyjiä että ostajia. Onnistuimme kuitenkin ystäväni kanssa vielä löytämään paikan ja levitimme tavarat esille. Kauppa alkoi käydä heti.

Sepänaukiolla on kirpputori kesäviikonloppujen aamuisin. Tämä on suosikkikirpputorini Jyväskylässä. Hyvällä säällä väkeä on paljon, sateella vähemmän. Hinnat ovat tälläkin kirpparilla edulliset, ja toisinaan alueella liikkuu juuri avaamisen aikoihin myös jälleenmyyjiä erityisesti levyjen ja arvoastioiden perässä. Suurin osa kävijöistä on tietenkin kuitenkin tavallisia, kierrättämisestä kiinnostuneita ihmisiä, samanlaisia kuin minä. Oli hauska todeta erään naisen & tyttärensä kanssa yhteen ääneen, miten kiva on kiertää kirppareita ja ostaa vaatteita, kun kuitenkin tykkää tehdä hankintoja vaatekaappiin. Käytetyistä vaatteista ei tule huono omatunto, ja minäkin laitan vaatteita sitten jälleen kiertoon, kun kaappi täyttyy liikaa. Tänäänkin tein muutamia ostoksia.

Tänään oli mukava päivä, ja ansaitsin muutaman kympin. Ei kovin hyvä tuntipalkka, mutta riittävä niin että tunnen reissun kannattaneen. Menen varmasti uudestaankin Sepänaukiolle tänä kesänä, sillä kirpparikamaa on vinttikomerossa monta kassillista. Tavoitteena on kerätä rahaa Lontoota varten. Sisko tekee taas toista työtä varsinaisensa ohessa säästääkseen rahaa matkaan. Minä en pysty siihen, mutta koetan tällä tavoin rahoittaa yhteiset aamiaisemme tai vaikkapa musikaaliliput. Ehkä myöhemmin kesällä otamme vielä pöydän joltain kirpputorimarketiltakin. Useimmat myytävät vaatteet ovat yhteisiä, tai jossain vaiheessa molempien meistä käyttämiä, joten myynnistä tulevat tuotot käytetäänkin yhdessä.

Alkukesän aurinko on petollinen. Se paistoi koko aamupäivän, mutta aukiolla kävi välillä sen verran viileä tuuli, etten tajunnut paahteen voimaa. Ilman päähinettä tuli tietysti väsynyt olo, ja kotona huomasin jälleen polttaneeni niskani. Sama kävi jo muutama viikko sitten samanlaisena päivänä vähän lievempänä, mutta nyt niska on aivan tulipunainen. Pisamaisena ihmisenä en juurikaan rusketu kesäisin, mutta tämä herkästi palava iho on riesa, varsinkin kun aurinkorasva tulee mieleen vasta helteillä, vaikka aurinkohan todellakin polttaa jo nyt. Tyyliasioista tarkempi ihminen – kuten vaikka siskoni – kiroaisi tällä hetkellä tarkkaa rajaa, joka on piirtynyt niskaani paidankauluksen kohdalle, mutta sellaista en jaksa surra. Sivelen vain polttavaan niskaani viilentävää aloegeeliä ja vannon muistavani seuraavana aurinkoisena päivänä sen suojavoiteen…

Itseni työllistäjänä olen Elina Grundströmin sanoin nykyajan torppari, ja työtilanteeseeni  liittyy paljon huonoja puolia kuten sosiaaliturvan puute ja mitätön eläkkeen kertymä. Viime päivinä olen kuitenkin nauttinut työtapani hyvästä puolesta eli vapaudesta. Palkkatyötä tekevät ystäväni eivät useinkaan voi irrottaa lähes kokonaista viikkoa harrastukseen liittyvään tenttiin lukemiselle kuten minä parhaillaan teen. Harva työssäkäyvä myöskään voi irrottautua tarpeen tullen töistään niin vapaasti kuin apurahatutkija voi.

Alkuviikosta nautiskelin tästä vapaudesta muutenkin kuin tenttikirjan äärellä. Sattumalta Jyväskylässä oli yhtä aikaa kaksi minulle tärkeää ihmistä, toinen pohjoisesta ja toinen lounaasta, ja riemuni oli rajaton. Molempia näen aivan liian harvoin, ja molemmat yhtä aikaa oli jo suoranainen ihme! Onneksi minulla ei ollut mikään kirjoituspaniikkiaika deadlinen alla, vaan saatoin hyvin jättää lukemisen kevyemmälle ja viettää aikaa heidän kanssaan. Aurinko paistoi ja minulla oli hyvä mieli koko ajan maanantai-illasta keskiviikkoaamuun, minkä ajan pohjoisen vieras luonani vietti.

Kyllähän minä teen töitä, mutta on aivan mahtavaa saada päättää edes toisinaan itse, milloin työt tehdään. Deadlinet määräytyvät usein ulkopuolelta ja huono puoli on se, että sairastumisen tai muun elämänmullistuksen keskellä deadlinet eivät silti yleensä jousta. Mutta tällaisina aikoina kun olen terve ja työkykyinen (lievää käsisärkyä lukuunottamatta), on hienoa rytmittää työnteko itse. Välillä menee liioitteluksi kuten toukokuussa, jolloin olin joka viikonloppu vähintään yhden päivän työhuoneella. Mutta pitkien päivien vastapainoksi on päiviä ja viikkoja, jolloin sitten otan kevyemmin – tai tuhlaan monta päivää tenttikirjoihin, kuten nyt.

Pelkään sairastumista ja toimeentulovaikeuksia, ja siinä lienee yksi syy että vetkutan lääkäriin menoa käsikivun vuoksi. Toistaiseksi se on vielä hallittavissa, joten jatkan työtäni, sillä viime keväänä jo testasin ettei sairauspäivärahalla elä. Vaikka tulevaisuudessa on monta epävarmuustekijää, en jaksa näin hyvinä päivinä surra ja pelätä. Mietin tätä kaikkea sitten huomenna (Tarassa).

P.S. Vieraiden mukana takaisin Jyväskylään palasi myös Jyvis-råtta. Se on asunut jonkin aikaa Kittilässä, nähnyt nyt Lapin kaikkina vuodenaikoina ja pullistelee tarinoita ja kerrottavaa Herra ja Rouva Råtalle Turussa Tildan ja hänen miehensä luona. Ehkä pidän sen kuitenkin vielä vähän aikaa täällä ja muistuttelen Jyväskylän parhaista puolista, joista se aiemmin jo niin piti. Palailkoon Turkuun sitten myöhemmin!

Lontoolaisen Sarah Watersin Yövartio jätti aikanaan minuun jäljen, joten kun hänen uusin romaaninsa Vieras kartanossa (The Little Stranger, 2009, suom. 2011) osui silmiin kirjastossa, niin olihan se pakko lainata. Luin sen sateisena lauantaina, kun tarjolla ei ollut leffaa eikä mitään muutakaan, vaan sen sijaan mahdollisuus istua tunteja romaanin kanssa sohvannurkassa. Aivan kuten Yövartio, myös Vieras kartanossa jäi ajatuksiin pitkäksi aikaa ja kirjan tunnelmasta oli vaikea irtautua.

Kirjan alku tuo mieleen Evelyn Waugh’n klassikon Mennyt maailma. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: kummassakin on minäkertoja, joka kuvaa saapumistaan englantilaiseen kartanoon toistamiseen ja tutustumistaan kartanon perheeseen. Molemmissa teoksissa kertoja rakastuu perheen tyttäreen, mutta ei järin onnellisesti. Ja molemmissa kirjoissa tuntuu, että keskeisintä on oikeastaan kartano itse, eivät sen asukkaat, ja kartanon kautta kuvataan englantilaisen luokkayhteiskunnan vähittäistä murtumista 1900-luvulla. Juoni on kuitenkin erilainen, samoin ajankohta ja tarinan tyylilaji, eikä rinnastus tuo oikeutta kummallekaan kirjalle kunhan pintaa syvemmälle katsotaan.

Vieras kartanossa sijoittuu kiinnostavasti toisen maailmansodan päättymisen jälkeisiin rauhaan palaamisen vuosiin englantilaiselle maaseudulle. Tarinaa kertoo tohtori Faraday, joka on työläistaustalta kivunnut lääkäriksi ja siis jo hyvinkin ”luokkaretkellä”, joskin hän törmää taustastaan johtuviin vaikeuksiin koko ajan. Hän tutustuu kotikylänsä kartanon väkeen, Ayresin perheeseen, johon kuuluvat sisarukset Roderick ja Caroline sekä heidän äitinsä, ja vähitellen tohtori Faradaysta tulee perheen läheinen ystävä.

Perhe on köyhtynyt, ja kartano on surkeassa kunnossa vailla toivoa kunnostuksesta. Kunniansa päivät menettänyt upea maaseutukartano sopii hyvin ympäristöksi goottilaiselle romaanille, jollaiseksi Watersin uusinta luonnehditaan sen etuliepeessä. Jos goottilaisen romaanin piirre on, että terve järki asetetaan vastakkain selittämättömien aaveiden, hulluuden ja pelkotilojen kanssa, niin silloin Vieras kartanossa on todellakin goottilainen romaani. Se käsittelee ihmismielen pimeää puolta ja järjen valon hämärtymistä pelon voimasta. Otsikon ”vieras” merkitsee sekä tohtoria että sitä yliluonnollista, joka vaikuttaa kartanossa tuhoavalla voimalla.

Goottilaisen romaanin voi ajatella käsitelleen ihmisten ongelmia kauhuromantiikan keinoin. Myös Watersin aiheena ovat nähdäkseni kummitusjuttujen sijaan rauhaanpaluun vaikeudet ja englantilaisen yläluokan nopeasti muuttunut elämäntilanne, johon sopeutuminen ei ole kivutonta. Kauhuromantiikaksi en kuitenkaan tätä kirjaa sanoisi, vaikka siinä on sekä kauhua että romantiikkaa.

Vähään aikaan en taas olekaan lukenut kirjaa, jossa olisi niin kiinnostava naispäähenkilö kuin tässä oli. Jo ensimmäinen kuvaus Carolinesta sai minut pitämään hänestä:

Hän oli Roderickia vanhempi, kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän, ja olin kuullut häntä sanottavan ”hyvin reippaaksi”, ”synnynnäiseksi vanhaksipiiaksi” ja ”teräväksi tytöksi” – toisin sanoen hän oli hyvin arkipäiväisen näköinen, naiseksi liian pitkä, ja hänellä oli paksuhkot sääret ja nilkat. Hänen hiuksensa olivat hailakan maantienruskeat, ja oikein laitettuna ne olisivat voineet olla kauniit, mutta en ollut nähnyt hänen tukkaansa koskaan siistinä, ja nyt se valui kuivina suorrukkeina harteille, aivan kuin hän olisi pessyt sen keittiösuovalla ja unohtanut sitten kammata. Sen lisäksi Carolinella oli pukeutumisen suhteen huonompi maku kuin kenelläkään tuntemallani naisella. Hänellä oli jalassaan poikamaiset  matalat sandaalit ja päällään huonosti istuva vaalea kesäleninki, joka ei pukenut hänen leveitä lanteitaan ja runsasta poveaan. Pähkinänruskeat silmät olivat kaukana toisistaan, kasvot olivat pitkät ja leuka kulmikas, profiili litteähkö. Mielestäni hänessä oli kaunista vain suu, joka oli yllättävän täyteläinen, kaunismuotoinen ja eloisa.

Myöhemmin tohtori Faraday huomaa myös, että Carolinella on pehmä ja kaunis ääni. Huolimatta nuoren naisen arkipäiväisyydestä, tohtori rakastuu häneen – tai ainakin hän haluaa uskoa niin, mutta kukin lukija saa itse tulkita tohtorin tunteita miten haluaa. Carolinen omia ajatuksia ja tunteita ei kuvailla muuten kuin tohtorin tulkinnan kautta, joten hän jää väkisinkin etäälle. En ole ihan varma, mitä mieltä olen lopulta Carolinen osuudesta ja ratkaisuista – pitäisi ehkä lukea kirja uudestaan ja etsiä vihjeitä loppuratkaisusta jo alkupuolelta ymmärtääkseni paremmin Carolinea.

Mielestäni Vieras kartanossa oli myös hyvin visuaalinen romaani ja toivon, että siitä tehdään elokuva. Kohtaukset oli helppo nähdä kuvina ja tarina sopisi hyvin filmattavaksi. Tosin edellä lainattuun kuvaukseen viitaten voisi kysyä, kuka nykyajan hollywoodnäyttelijä haluaisi ottaa Carolinen osan ja esittää hyvin arkipäiväisen näköistä, leveälanteista ja yleisesti epäviehättävänä pidettyä naista.

Seuraava sivu »