Touko 2012


Viime viikolla Turussa julkaistiin uusi artikkelikokoelma talvi- ja jatkosotien kotirintaman arjesta. Häkäpöntöistä nurkkatanssehin. Arjen ilmiöitä sota-aikana (toim. Jarkko Keskinen, Suvianna Seppälä ja Kari Teräs) on Turun yliopiston Suomen historian julkaisuja -sarjan toinen nimike ja kovin hartaasti odotettu.

Ainakin osa kirjan artikkeleista perustuu tekijöiden graduihin – niin ainakin omani. En ole varma, kuinka moni kirjoittajista on jatkanut tutkijana, mutta mukana on muun muassa Täällä toisen tähden alla -blogista tuttu jaana. Artikkelit käsittelevät tanssikieltoa, häkäpönttöautoja, TK-kuvaajien viholliskuvaa, lottia, asuntopolitiikkaa ja Sylvi Kyllikki Kilven yhteyksiä poliittisiin vankeihin. Johdantoakaan en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se vaikuttaa aika hyvältä, tiiviiltä kuvaukselta sota-ajan arjesta ja sen tutkimuksesta Suomessa.

Tämä pitää tietysti lukea piakkoin. Aloitan varmaankin johdannosta ja sitten jaanan artikkelista, ja silmä jo tavoitti häkäpönttötekstissä kohdan, johon voin viitata siinä kohdassa väikkäriä, johon tänään kirjoitin myrkytyksistä.

Niin, se oma artikkelini perustuu siis graduuni ja käsittelee sukupuolirooleja isovanhempieni kirjeenvaihdossa jatkosodan aikana. Aiheena on erityisesti naiseus ja naisen rooliin kirjeissä liittyvät puhetavat. Gradussa pääsin vähän käsittelemään myös miehen roolia ja perhettä kokonaisuutena, mutta artikkeliin naisen rooli tuntui kaikkein parhaalta aiheelta.

Vaikka aihe sivuaa väikkäriäkin, se tuntuu silti kuuluvan toiseen asiaan ja henkilökohtaisessa elämässäni toiseen aikaan ja paikkaan – Turkuun ja silloiseen asuntooni missä gradua kirjoitin – ja tuntuu siksi etäiseltä. Yhdistän tekstin Turkuun, vaikka kirjoitin sen täällä asuessani ja vaikka sitä kirjoittaessani (tuntuu kuin siitä olisi todella kauan) aloin taas kaivata kirjeaineistojen äärelle. Ehkä jonain päivänä pääsen jälleen tutkimaan kirjeenvaihdon kautta aukeavaa kuvaa maailmasta.

Sain kirjan tänään, siksi en ole aiemmin vielä kirjoittanut kirjan ilmestymisestä. Kolme kirjoittajankappalettani on jo jaettu: yhden vein pääohjaajalleni, yksi on tietenkin itselle ja yksi menee siskolle, jonka hyllyyn kerään kaikki julkaisuni, halusi hän tai ei. Tämän hän varmasti haluaakin, onhan artikkelissa kyse omasta suvusta, mummosta ja papasta, vaikka kuinka tieteelliseksi jargoniaksi käännettynä.

Ai niin, J@rgonia. Se on historian, etnologian ja lähitieteiden tutkijoiden open access -journaali, referoitu ja JuFo-luokassa 1. Ja minusta tuli sen uusi päätoimittaja. Tarjoilkaahan abstrakteja!

Mainokset

Mieleni teki kirjoittaa runsaasti kuvia sisältävä postaus parvekkeeni kesäkuntoon laittamisesta. Sitten tulin katsoneeksi mitä viime vuonna aiheesta kirjoitin ja kas, suunnilleen samat jututhan siellä (lukuunottamatta sitä, että tänä vuonna parveketuoleja ja -pöytää ei tarvinnut ostaa, ainoastaan hakea vintiltä).

Niin että enpä toista itseäni ihan kokonaan. Totean vain, että tänä vuonna parvekkeella kasvaa samettiruusuja, lobelioita ja yksi verbena. Ne on istutettu eilen, joten kovin pieniä vielä ovat.

Lisäksi kylvin vähän kehäkukkaa laatikkoon, johon basilikan taimilta jäi tilaa. Ruohosipuli on toinen kokeilemani yrtti, ja hyötypuutarhani kiinnostavimpia kokeiluja ovat salaatit ja kesäkurpitsa. Ostin myös elämäni ensimmäisen amppelimansikan. Huolimatta siitä, että asun hyvin lähellä tehdasta, uskaltauduin kasvattamaan syötäviä kasveja parvekkeellani. Sadot ovat tästä määrästä niin pieniä, etten usko myrkyttyväni… Laatikot näyttävät kuvassa vielä kovin tyhjiltä, mutta jos tai kun satoa saadaan, kuvaan sitä innoissani varmasti lisää.

Parvekkeeni suunta on länteen, mutta talon vieressä oleva pieni metsikkö suojaa paahteelta. Aurinko hellii silti sopivan lämpimästi iltapäivisin ja iltaisin, vaikka kuvassa näyttääkin varjoisalta. Eilen löysin matkan varrella vieläpä kaatuneen tuomenvarren, josta sain kukkivia oksia. Tuomenkukkien vahva tuoksu täytti illalla ja yöllä koko asunnon, ja parvekkeellakin se tuntui vahvana ja makeana. Jos tuomen on ennen uskottu suojelevan taloa pahalta, niin ehkä muutamakin oksa riittää suojaamaan minun ja Papun kodin? Toisaalta näin ihanana kesäviikonloppuna on vaikea uskoa, että maailmassa voi ylipäätään olla pahaa. Sitä järkyttyneempänä olen ottanut vastaan uutiset Hyvinkäältä.

Parvekkeelle jäi tilaa vielä, ja mieleni tekisi hankkia vielä yksi amppelikukka. Hankin jos ehdin – välttämätöntä se ei ole. Kesä kuitenkin tuntui tulevan minulle vasta nyt, kun sain parvekkeen siistittyä kuntoon. Nyt voin istua iltaa parvekkeen ovi avoinna, kuunnella lintujen laulua tai unohtua romaanin kanssa ulos lukemaan Papun kehrätessä jaloissa. Se on kesä nyt, todella.

Väitöskirjan kirjoittaminen on kuin marengin tekoa ilman pursotinta. Tavoite on selkeä, mutta lopputuloksen muoto on silti vaihteleva ja yllättäväkin.

Tällä viikolla olen jälleen kirjoittanut hyvän matkaa väikkärin lukua 3, jota olen pitänyt työni vaikeimmin kirjoitettavana lukuna (poislukien johdanto). Luku on ensimmäinen varsinainen aiheen käsittelyluku, joten siinä pitää taustoittaa ja selittää paljon sellaisia asioita, jotka sitten myöhemmissä luvuissa ovat selviä asioita – kuten talkoot, työvelvollisuus, naisten osuus työvoimasta ja niin edelleen. Aloitan sen sodan alkamisen vaikutuksista ja työhön hakeutumisesta, mutta tarkoitus on kuitenkin lopulta pohtia miesten ja naisten kohtaamista työpaikoilla muistelukerronnallisessa aineistossani.

Oli hauska huomata, että työ valmistuu todellakin vasta kirjoittamisprosessin aikana. Kirjoittaessani vasta tajusin, että eräs aihe, josta olin suunnitellut tekeväni kokonaisen alaluvun, on korkeintaan alaluvun alaluvun arvoinen, ja sen sijaan olin unohtanut suunnitelmasta erään toisen paljon tärkeämmän asian. Lukujen suhteet toisiinsa ja asioiden sijainnit järjestyvät kirjoittamisen myötä, tai ehkä vasta sen jälkeen. Tänään luulen taas keksineeni tähän lukuun logiikan, mutta sitä testataan taas kunhan teksti etenee. Yksi palanen minulla vielä on, jonka piti tulla tähän lukuun, mutta joka ei nyt sovi mitenkään. Se löytänee paikkansa myöhemmistä luvuista sitten.

Marenkeja leivoin tutkijayhdistyksen kesäkauden avajaisiin huomista varten. Unohdin hankkia pursottimen, joten kahden lusikan avulla pellille nostellut marenkikökköset ovat jokainen vähän eri näköisiä ja kokoisia. Ei aivan sitä mitä tavoittelin, mutta varmaan ihan hyviä näinkin. Marengit on helppo viedä piknikille, kun minulla ei ole jääkaappia missä säilyttää tuomisia päivän ajan.

Ihanan kevätkesäinen sää mahdollistaa piknikin Lounaispuistossa töiden jälkeen. Kun työ on taas vaihteeksi edennyt ihan kivasti, tuntuvat iltamenotkin oikeutetuilta ja ansaituilta. Eihän se tietysti niin mene, vapaa-aika on yhtä ansaittua silloin kun työ ei etene, mutta tällaisten päivien jälkeen vapaahetkistä nauttii ilman tuskaisan painostavaa tietoisuutta siitä, että koko ajan pitäisi tehdä enemmän. Juuri nyt riitän, juuri tällaisena, ja tämä hetki riittää minulle. Ensi viikolla sitten lisää paineita jälleen.

Ostin George R.R. Martinin fantasiasarjan aloitusosan A Game of Thrones (1996, oma pokkarini 2011) Heathrowlta kotimatkalla Skotlannista. Ajattelin, että fantasia vie mukanaan ja helpottaa ehkä sillä tavoin reissusta paluun vaikeutta.

Suunnitelma ei sikäli toteutunut, että en koukuttunut tähän kirjaan ennen kuin ihan lopussa vasta. Kirjasta tehty tv-sarja oli vielä tuoreena mielessä, ja tv-sarja oli tehty harvinaisen tarkasti kirjan mukaisesti, jolloin juoni ei yllättänyt. Lukukokemukseni oli varsin paljon HBO:n version kuvittama – näin tapahtumat tv-sarjan maisemina, henkilöt sen näyttelijöiden mukaisina ja niin edelleen.

Luin Game of Thronesia pieninä pätkinä silloin tällöin huhtikuusta alkaen. Viime viikolla aloin jo edetä sen verran pitkälle, että kirja palasi mieleen päivisinkin. Varasin pari iltaa erikseen ohjelmattomiksi, että sain rauhoituttua kirjan ääreen. Englanninkielisen romskun lukeminen on edelleen minulle hitaampaa kuin suomenkielisen, joten siksikin tähän meni aikaa.

Kun oma paikka maailmassa on kovastikin etsinnän alla, ja kun oikeastaan olen tullut siihen tulokseen ettei minulle ole yhtä ainoaa paikkaa vaan elämä vie ja paikat muovautuvat sitä mukaa, on Game of Thronesin kaltaisen fantasian lukeminen jotenkin rauhoittavan lohdullista. Jotenkin tässä vielä minusta korostuu genrelle tyypillinen piirre yhteiskunnan järkähtämättömästä luokkasidonnaisuudesta. Westerosissa ei ole mitään väliä sillä, millainen ihminen olet, mitä osaat tai mitä voisit saavuttaa elämässäsi. Ainoa asia mikä ratkaisee on se, mihin asemaan synnyt. Jos olet rikas, sukusi merkitsee sekä luonteenpiirteitäsi, ulkonäköäsi että kaikkia velvollisuuksiasi, ja jos olet köyhä, sekin asettaa omat kehyksensä. Jos olet äpärä, olet sitä lopun ikäsi, tapahtui mitä tahansa. Kaikki mahdollisuutesi rajoittuvat syntyperääsi. Systeemin läpi näkee yleensä vain ulkopuolinen – Valtaistuinpelissä riittävän ulkopuolinen on kääpiö Tyrion Lannister.

Suosikkihenkilöni on ehdottomasti Daenerys Targaryen, joka jo tv-sarjassa teki vaikutuksen, mutta jonka sisäinen voima puhutteli minua entisestään kirjaa lukiessa. Myös Jon Snown hahmo sai lisää sympatiaani kirjan myötä, samoin sutensa menettänyt Sansa Stark.

Jossain vaiheessa ajattelin, että hankin toisenkin osan Heathrowlta, mutta nyt näyttää siltä etten ehkä malta odottaa syyskuuhun asti. Toisen osan lukeminen tulee olemaan seikkailullisempi kokemus, kun en vielä tiedä juonenkäänteistä. Hyvällä odotuksella siihen asti!

Aloitin syksyllä kirjallisuuden perusopinnot, mutta yhtä luentokurssia lukuunottamatta en saanut itsestäni irti opintosuorituksia talven aikana. Nyt toukokuussa ilmoittauduin ensimmäiseen kirjatenttiini moneen vuoteen ja urheasti lähdin tekemään tekstianalyysin opintopakettia.

Jotenkin ylimielisesti kuvittelin, että näiden kaikkien humanistivuosien jälkeen tenttiin lukeminen olisi helppo nakki. No ei se ollut, ei ainakaan tuon tekstianalyysin osalta – olipa hyvä oppia taas nöyryyttä. Pakettiin kuuluvat artikkelit olivat kyllä pääosin selkokielisiä, mutta käsitteet silti vieraita ja vaikeita ja kokonaan minulle uudella tavalla määriteltyjä. En ole vuosikausiin joutunut lukemaan mitään, missä pitäisi opetella ulkoa asioita, mutta nyt yritin tankata kielikuvien eri tyyppejä ja hienoja nimityksiä – ja turhaan, kaiken lisäksi, sillä en minä niitä oppinut.

Tentti oli kuitenkin hyvä, just sellainen kuin ajattelin/pelkäsin sen olevan. Eli kaksi tehtävää, johon kumpaankin oli tekstiaineisto, jota piti sitten analysoida annetusta näkökulmasta ja oikeilla käsitteillä. Toisen tehtävän aineistona oli novelli, toisen kaksi runoa. Lyriikan analyysi on minulle aina ollut vaikeaa, ja siinä piti nimenomaan pohtia kielikuvia, joista en ymmärrä mitään. Toisessa aiheena olivat ajan kuvaukset annetussa novellissa, ja se oli helpompaa kauraa, kun aikaa ja sen käyttöä tekstissä olen muutenkin pohtinut. Novellitehtävä meni ilmeisesti paremmin, sillä jotenkin räpiköin tästä tentistä ihan hyvän arvosanankin.

Hassua oli huomata se, miten kauhean tenttipaniikin sain lietsottua itseeni. Ihan samalla tavalla luin ja panikoiduin osaamattomuudestani opiskeluaikananikin. Kirjoittelin siitä blogiinkin joskus silloin talvella 2006… Ja aina tentin jälkeen on suunnattoman helpottunut olo.

Tenttisali sen sijaan ahdisti. Kun odotin aulassa saliin pääsyä, tunsin vahvasti olevani väärässä paikassa. Aula oli täynnä opiskelijoita, enkä minä tästä tenttimisestä huolimatta enää miellä itseäni opiskelijaksi, en samalla tavalla kuin he. Siellä oli mukana nuoria, joita olen itsekin opettanut, ja jännittyneitä kasvoja, joille jokainen tentti oli tärkeä pala opintoja. Minulle kun tämä kuitenkin on vapaaehtoista, harrastuksellista ja sivutoimista, eikä edes kovin tärkeää kaikkien muiden tärkeiden palikoiden ohella.

Onneksi salissa viereeni sattui tuttava, jolla oli ihan samanlaiset tunnelmat. Vertaistuki vähän auttoi omituiseen olotilaan.

Kesällä aion tehdä vielä kaksi tenttiä. Luotan siihen, että myöhemmät tentit ovat sisällöllisesti helpompia, sillä niissä on enemmän asiaa josta tiedän jo vähän. Tekstianalyysi oli ihan outo juttu, mutta esimerkiksi populaarikulttuurin tai kirjallisuushistorian kirjapaketeissa on jotain, jonka tunnistan, joitain tuttuja asioita. Sitten pidän vähän taukoa, sillä syksystä on tulossa rankka oman tutkimuksen kanssa, mutta talvella sitten teen viimeiset puuttuvat kirjapaketit.

Kevät on hyvää aikaa haaveille, eikös? Vähintään yhtä hyvää kuin kesän toivorikas auringonpaiste, syksyn hiljainen sade tai kynttilän valaisemat talvi-illat. Haaveita tarvitaan, jotta elämässä on tavoitteita ja eteenpäin menemisen meininki.

Viime viikolla selvisi, että orastavasta ajatuksesta vähitellen oikeasti haaveeksi kasvanut ajatus akateemisten osaajien osuuskunnasta toteutuu ehkä jo muutaman kuukauden sisällä eli kesäloman jälkeen. Pääsen harjoittelemaan yrittäjyyttä ja itseni työllistämistä turvallisessa, kannustavassa porukassa. Jännittää, mutta nautin myös tästä hetkestä, kun haaveen toteutuminen on jo aivan sormien ulottuvilla. Kuten unelmat yleensä, tämäkään ei tarkoita ruusunpunaista tulevaisuutta vaan kovaa työtä, mutta sihen olen valmis. Kuten valmentajamme sanoi: yrittäjyys on ennen kaikkea tekoja. Pian on niiden tekojen aika.

Ystäväni haave täyttyi tänään, kun hän sai väitöskirjansa käsikirjoituksen valmiiksi. Lähetä-napin painaminen vuosien työn jälkeen on hurja hetki, voin vain kuvitella sen samanaikaisen kauheuden ja ihanuuden. Ystäväni kulki tänään hieman maanpinnan yläpuolella – oli mahtavaa saada jakaa sen haaveen toteutuminen. Omaa tutkimusta en tänään pystynyt ajattelemaan, niin etäiseltä ja mahdottomalta se tuntui taas vaihteeksi, mutta ehkä se haave tulee lähemmäs taas muutaman päivän kuluttua.

Toisinaan haaveet eivät ole tarkoitettu toteutumaan. Jo muutaman vuoden ajan olen haaveillut eräästä tietystä talosta maalla. Viime aikoina vahvistunut tietoisuus siitä, että haluan muuttaa maalle lähivuosina, on saanut ajatukseni kiinnittymään tähän taloon entistä tiiviimmin. Nyt sain kuulla, että talo tulee myyntiin. Mutta miksi ihmeessä nyt, kun minulla ei millään keinoin ole varaa siihen? Olin toivonut, että ehkä suunnilleen viiden vuoden kuluttua tai joskus voisin harkita suurempaa kotilainaa, mutta en nyt. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia tähän unelmieni taloon juuri nyt. Noh, ehkäpä se on läpimätä tai muuten täydellisen epäsopiva, ja ehkäpä minun unelmieni talo on sittenkin joku muu, jokin joka löytyy sitten kun aika on. Nyt ei ole sen aika, joten tämä haave jää täyttymättä.

Eräät haaveet ovat sen sijaan konkreettisesti kasvussa. Ensimmäiset parvekkeeni hyötykasvit pungertavat taimenituja kovaa tahtia. Kunhan kevät etenee, saatte varmasti valokuvaraportin parvekepuutarhastani, luultavasti useammankin, niin innoissani tästä olen.

Ompeluseura kokoontui tällä kertaa askartelun äärelle. Yksi meistä opasti toisia kutistemuovin saloihin. Joku tunnisti materiaalin lapsuudestaan, mutta minulle ainakin väline oli ihan uusi ja vaikka sen käyttö oli sinänsä yksinkertaista, oli silti hyvä että aluksi oli joku neuvomassa.

Kutistemuovi – tai kutitusmuovi kuten sitä myös illassamme nimitettiin – on siis kartongin paksuista mustaa, valkoista, huurteisen valkeaa tai kirkasta muovia, jota voi ostaa askartelukaupasta A4-kokoisina arkkeina (hinta noin 2 euroa/arkki). Lisäksi tarvittiin vedenkestävää mustetta, sakset, rei’itin ja halutessa värikyniä. Permanenttitussista olisi ollut iloa, mutta meillä ei ollut sellaista tällä kertaa.

Ensiksi leimasimme ja piirsimme muoviin haluamiamme kuvioita. Piti muistaa tehdä tarpeeksi suuria.

Sitten kuviot leikattiin huolella ja mikäli tarkoitus oli saada ne roikkumaan jostain, tehtiin sopivaan kohtaan reikä. Sitten tuotokset aseteltiin leivinpaperille ja työnnettiin uuniin.

Uunissa ne käpristyivät ja kiemurtelivat kolmen minuutin paiston aikana vaikka miten jännästi!

Käpristelyt tasoittuivat kuitenkin ja uunista otettiin esiin yli puoleen alkuperäisestä koostaan tiivistyneitä kuvioita.

Valkoinen muovi oli hankalaa, sillä se tahriintui todella helposti, eivätkä tahrat katoa kutistettaessa. Mustaan muoviin tarvittaisiin valkeaa mustetta, mutta tänään leikimme vain mustalla musteella. Tein kolme lintua huurrettuun muoviin, kaksi kukkaa ja kaksi prinsessaa valkoiselle. Kotiin päästyäni tuunasin valkoisia koruja helmillä, sillä niissä näkyi muuten juurikin niitä jostain ilmaantuneita rumia läikkiä.

Linnuista tulee korvakorut ja kaulakoru, kunhan hommaan lisää lukkoja. Liitän niihin tummanvioletin helmen. Prinsessakorviksista tuli melko, köh, vaaleanpunaiset – lähes liian hempeät jopa minun makuuni – mutta mustien lintujen vastapainoksi on ihan kiva tehdä myös jotain söpöä, nättiä ja positiivista. Kukkarintaneuloista tummanvihreillä helmillä tuunattu ei oikein onnistunut, mutta kirkas toimii paremmin livenä kuin tuossa kuvassa.

Kutistemuovi on hauska väline! Kovin monipuolinen se ei ole, sillä tuotokset alkavat ennen pitkää toistaa itseään, paitsi jos tekijällä on monipuolinen suurten leimasinkuvioiden arsenaali tai sitten hyvä piirtokäsi, niin että voi tehdä kuviot itse. Mutta korujen, rintaneulojen, avaimenperien ja jääkaappimagneettien kaltaisten juttujen askarteluun se on kiva väline, jota voisin hyvinkin kokeilla toistekin.

Seuraava sivu »