Keskellä aurinkoa ja kevättä olen odottanut tämän päivän mustaa varjoa. Tänään olisi Santerin 18-vuotispäivä, mutta poika ei ole juhlimassa täysi-ikäisyyttään. Santeri on ystäväperheeni poika, joka joutui vakavaan onnettomuuteen muutama vuosi sitten.

Menetys ei lakkaa koskemasta, enkä edelleenkään voi ymmärtää, miksi 15-vuotiaan pojan valoisan elämän piti katketa kesken. Minun suremiseni ei yleensä liity erityisesti merkkipäiviin vaan kulkee arjessa ja vilahtaa esiin aina välillä yllättäen, kadulla tai muistojen myötä. Yhä vieläkin, kun näen suunnilleen Santerin ikäisiä poikia kulkemassa pienenä joukkona koulumatkallaan, ajattelen usein että Santeri voisi olla tuossa. Minäkin itken välillä ikävääni ja murhetta, mutta rauhallisemmin jo nykyään kuin aiemmin.

Minun suruni on helppoa kantaa verrattuna Santerin vanhempiin, joille lapsen ikävä on jokapäiväistä, haava avoin ja kirvelevä, eikä kyynelettömiä päiviä ole onnettomuuden jälkeen juurikaan nähty. Heille merkkipäivät ovat vielä normaalipäiviäkin kipeämpiä. Santerilla on nykyään pikkuveli, joka tietenkin tuo iloa, mutta pikkuveljen tarkoitus ei ole korvata esikoista – kuopus on oma yksilönsä ja oma persoonansa, vaikkakin hurjasti veljensä näköinen.

Minä vain niin kovasti toivoisin, että Santeri olisi voinut olla täällä tänään. Huolimatta ajatuksen kliseisyydestä, tuntuu tässä kohdin todella aidosti lohdulliselta ajatella, että ehkä hän onkin. Jollain tasolla, jollain tavalla. Ainakin hänen monien ystäviensä sydämissä Santeri on läsnä ja mukana niin tänään kuin tulevinakin päivinä.

Advertisements