huhtikuu 2012


Huhtikuussa en ole ehtinyt lukea kovinkaan paljoa. Reissu Skotlantiin vei tilaa lukemiselta, ja sitten luin yhden elämäkerran, mikä vei myös aikaa muilta kirjoilta – elämäkerroissa viivyn aina niin pitkään. Mutta tässä lukupäiväkirja:

  • Patricia A. McKillip: Serren metsissä
  • Carol Shields: Ellei
  • Gregory Maguire: Noidan poika
  • Tuomas Kyrö: Miniä
  • Bob Thomas: Walt Disney. Elämäkerta.
  • Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sisältää sarja kolme ensimmäistä kirjaa: Tie Myrskyluodolle, Luoto meressä ja Maija)

Minun piti tehdä tänään töitä, mutta vähiin saattaa jäädä… Aurinko paistaa ja minulle on tulossa vappuvieraita – kuinka siis malttaisin istua määrittelemään tutkimuksen käsitteitä? Sen sijaan lähden metsästämään kananmunia kaupoista, ja jos metsästysonnea on, teen iltapäivällä ruokaa: parsa-halloumipiirasta, lihapullia, juhlakranssin aurinkokuivatuista tomaateista ja kinkkutäytteisiä kananmunia. Vieraat tuovat loput! Tavoite on syödä paljon hyvässä seurassa. Hmmm, taidankin pukea mekon jossa on tilaa vatsan kohdalla…

Huhtikuussa on ollut ihanaa seurata kuinka kevät tulee vähitellen, välillä tosin turhankin hitaasti. Mutta nyt se on täällä: vappu on tänä vuonna todella kevään saapumisen juhla.

Kuluneen kuukauden teemabiisi on ollut UB:n Heikko valo, jonka tunnelma minusta kuvaa huhtikuun valon viiltävyyttä. Iloista vappua kaikille!

Minähän en siis ole ehtinyt ommella mitään moneen kuukauteen. Neulomiset ja virkkaamiset jäivät vuosi sitten, kun peukalonjänne kipeytyi. Se on edelleen sen verran vähästä hermostuva, etten ole kuluneena talvena juurikaan edistänyt jo kolmatta vuotta tekeillä ollutta villapaitaani. Mutta silti minä kuulun ompeluseuraan, ja se jos jokin on iloinen asia.

Ompeluseura koostuu työkavereistani ja heidän kavereistaan väljästi ja epäsäännöllisesti kokoontuen – juuri niinkuin tällaiset omat epäviralliset ryhmät nyt tapaavat muodostua. Olen koko ajan vakuuttanut, etten kyllä paljoakaan tee käsitöitä, mutta sain kutsun liittyä joukkoon vaikken mitään tekisikään. Käsityölehtien selailu toisten neuloessa tai virkatessa on aivan riittävä harrastuneisuuden osoitus, ja ajoittainen askartelu kelpaa myös syyksi olla jäsen.

Eräs seuralainen asuu nykyään Saarijärvellä, ja viime viikonloppuna teimme retken tuonne eksoottiseen pikkukaupunkiin. Lainasin vanhemmiltani auton, ja me neljä aikuista sekä vähän käytetty appelsiinimokkakakku huristimme tunnin ajomatkan tuonne luoteiseen Keski-Suomeen.

Onnistuneen retkipäivän saa aikaan ilman sen suurempia tajunnanräjäytyksiä. Kävimme saarijärveläisellä kirpputorilla ja sen jälkeen vanhan tavaran liikkeessä nimeltä T:mi Kaiho. (Löysin pari kappaletta lisää keräämääni lautassarjaa.) Taito-shop oli mystisesti kiinni, samoin lankakauppa, mutta onneksi Marimekon liikkeessä oli muuttoalennukset. Kaupungilla kiertelyn jälkeen söimme välipalaa ystävämme luona ja istuimme lopun iltapäivää olohuoneessa käsitöiden ja käsityölehtien parissa.

Kuten eräs seuralainen jälkeenpäin facebookissa totesi, ihan huomaamatta tuli vietettyä monta tuntia ilman, että stressaavat ajatukset vaivasivat. Hurraa!

Pidän ompeluseurastani ja sen avoimesta ilmapiiristä, joka hyväksyy minut joukkoonsa vaikka en erityisen paljon ompelekaan, enkä erityisen taitavasti. Joukossa on ihan tosiosaajia! Mutta kivojen ihmisten kanssa voisin varmaan olla vaikka rakennuskerhonkin jäsen – tärkeintä on yhdessä vietetty aika ja rentoutuminen.

Keskellä aurinkoa ja kevättä olen odottanut tämän päivän mustaa varjoa. Tänään olisi Santerin 18-vuotispäivä, mutta poika ei ole juhlimassa täysi-ikäisyyttään. Santeri on ystäväperheeni poika, joka joutui vakavaan onnettomuuteen muutama vuosi sitten.

Menetys ei lakkaa koskemasta, enkä edelleenkään voi ymmärtää, miksi 15-vuotiaan pojan valoisan elämän piti katketa kesken. Minun suremiseni ei yleensä liity erityisesti merkkipäiviin vaan kulkee arjessa ja vilahtaa esiin aina välillä yllättäen, kadulla tai muistojen myötä. Yhä vieläkin, kun näen suunnilleen Santerin ikäisiä poikia kulkemassa pienenä joukkona koulumatkallaan, ajattelen usein että Santeri voisi olla tuossa. Minäkin itken välillä ikävääni ja murhetta, mutta rauhallisemmin jo nykyään kuin aiemmin.

Minun suruni on helppoa kantaa verrattuna Santerin vanhempiin, joille lapsen ikävä on jokapäiväistä, haava avoin ja kirvelevä, eikä kyynelettömiä päiviä ole onnettomuuden jälkeen juurikaan nähty. Heille merkkipäivät ovat vielä normaalipäiviäkin kipeämpiä. Santerilla on nykyään pikkuveli, joka tietenkin tuo iloa, mutta pikkuveljen tarkoitus ei ole korvata esikoista – kuopus on oma yksilönsä ja oma persoonansa, vaikkakin hurjasti veljensä näköinen.

Minä vain niin kovasti toivoisin, että Santeri olisi voinut olla täällä tänään. Huolimatta ajatuksen kliseisyydestä, tuntuu tässä kohdin todella aidosti lohdulliselta ajatella, että ehkä hän onkin. Jollain tasolla, jollain tavalla. Ainakin hänen monien ystäviensä sydämissä Santeri on läsnä ja mukana niin tänään kuin tulevinakin päivinä.

Carol Shieldsin romaani Ellei (Unless, 2002, suom. 2003) ei sopinut matkalukemiseksi kovin hyvin. Rakenteeltaan se sopi siihen kyllä: luvut eivät olleet liian pitkiä eikä kerronta liikkunut eri tasoissa tai eri kertojissa, joten tarinaa oli helppo seurata, vaikka sitä luki lyhyissä pätkissä ja epäsäännöllisesti. Mutta kertomus vaivasi minua liikaa, enkä tullut kirjasta hyvälle tuulelle tai rentoutuneeksi, mitä matkakirjoilta yleensä toivon.

Ellei kertoo kirjailija ja kääntäjä Reta Wintersistä, jonka elämä on ollut hyvää ja onnellista. Äkisti hänen vanhin tyttärensä Norah kuitenkin katkaisee opintonsa ja muuttaa asumaan kadulle. Norah löytyy joka päivä samasta kadunkulmasta istumasta hiljaa, nöyrässä asennossa, kaulassaan kyltti, jossa on vain yksi sana: hyvyys.

Reta ja muu perhe ovat tietenkin järkyttyneitä. Norah ei reagoi heihin eikä selitä, vaan rakentaa hiljaisuudesta eristäytymisen muurin. Ellei kertoo Retan yrityksistä selvitä menetyksestä – sillä menetykseltä Norahin muutos tuntuu – ja järkytyksestä sekä yrityksistä ymmärtää, mitä Norah tavoittelee toiminnallaan. Reta lähestyy asiaa hyvyyden käsitteen kautta ja pohtii eri suunnista, mitä hyvyys on. Reta on myös feministi ja liittää Norahin ratkaisuun naiseuteen liittyviä argmentteja.

Minua tämä kirja ahdisti lukiessani sitä, ja ahdistaa vieläkin. Jostain syystä minulla on suuria vaikeuksia tuntea empatiaa Norahia kohtaan enkä mitenkään pysty käsittämään hänen valintaansa. En ymmärrä ja jos koetan, alkaa puristaa ja harmittaa. Norahin suhteen olen lukossa, ja se estää minua nauttimasta tästä Shieldsin romaanista. Ymmärrän kyllä, että kirjalla on varmasti syvempiä viestejä, mutta minä jäin jumiin Norahiin, enkä ole päässyt siitä eteenpäin.

Onneksi Retan pohdinnat ovat paikoin aika hyviä, ja Shields kuvaa varsin taidokkaasti sitä, miten syvänkin kriisin keskellä elämä jatkuu, koska sen vain on jatkuttava. Koira on ruokittava, illallisella on keksittävä puheenaiheita, nuorempien lasten koulu ja harrastukset jatkuvat, työt ja deadlinet ovat edelleen olemassa. Kriisistä selviämisen kuvauksena Ellei on toimiva.

Ja onneksi Norahin ratkaisun syy selviää kirjan lopussa. Ilman minkäänlaista perustelua olisin jäänyt aivan hämmennyksiin ja ehkä vähän vihaiseksikin. Nyt Norahin käytökselle on realistinen syy, vaikka se ei edelleenkään saa minua ymmärtämään miksi hän oikeasti teki mitä teki.

Glasgown yliopiston uusgoottilainen päärakennus toi väistämättä mieleeni Tylypahkan kaikkine torneineen, pienine ja isoine portaikkoineen, ovineen ja sokkeloisine käytävineen. Ihana paikka, joskin olin kyllä kiitollinen European Social Science History Conferenssin hyvin toimivista järjestelyistä kuten hyvästä kartasta sekä joka nurkalla päivystävistä opiskelijoista, jotka olivat valmiina auttamaan heti kun vähänkään näytin epävarmalta suunnasta.

Tylypahkamaisen epätodellinen tunnelma liittyy konferenssikokemuksessani myös siihen, että ESSHC oli sisällöltään paras konffa missä olen ikinä ollut. Oral history networkin teemana oli nostalgia, joten lähes joka sessiossa johon osallistuin puhuttiin tutkimukseni kannalta hyödyllisistä asioista. Verkostoiduin suu vaahdossa, jaoin käyntikortteja, kuuntelin, kysyin, kommentoin ja hymyilin villisti. Konferenssi oli sisällöltään niin mielenkiintoinen, että olisin mielelläni jatkanut sitä pidempäänkin. Neljä päivää ei riittänyt viemään mehuja, vaan motivaationi oli korkealla eikä tullut mieleen skipata yhtään kokonaista konffapäivää (kuten esim. Prahassa taannoin tein ihan hyvällä omatunnolla). Glasgow vaikutti kivalta kaupungilta, mutta en ehtinyt tutustua siihen kuin pintapuolisesti, sillä vietin suurimman osan aikaa yliopistolla tai sitten hotellissa lepäämässä.

Tämän konferenssimotivaation nostatti nostalgia-aiheen mielenkiintoisuuden lisäksi se kannustava ja lämmin vastaanotto, jonka esitelmäni sai. Olin harjoitellut esitystä paljon ja se varmaankin näkyi esiintymisen rentoutena. Sitä toki edesauttoi myös kaikista konferensseista karttunut esiintymiskokemus, mutta sen verran jännittäjä olen, että ahkera esitelmän harjoittelu kyllä tuntui, ja pystyin hallitsemaan jännitystäni.

Ja sitten se sisältö – voi jesses. En olen ikinä saanut (enkä varmasti tule saamaan jatkossa) niin paljon kehuja ja hyvää palautetta esitelmästäni kuin nyt tuolla Skotlannissa. Meinasin ihan niiata kun itse Rob Perks kiitti ja kehui, mutta sitä ennen jo Graham Smith oli ehtinyt kysyä, josko olisin kiinnostunut julkaisemaan paperiani. Heh, kysytkin vielä – totta kai! Toivottavasti siitä joku päivä tulee jotain, sillä Oral history journal olisi  kova julkaisu… Kerron sitten jos onnistuu! Pitkin päivää sain eri puolilta kiitoksia, ja tanssin kyllä puoli metriä maan pinnan yläpuolella kun olin niin onnellinen. Vielä pari päivää myöhemminkin minua nykäistiin hihasta, että ”hyvä esitelmä btw, hyvää tutkimusta”.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan, mutta kuten olen aiemminkin täällä todennut, kiitosta saa niin harvoin että se on oikeasti tosi, tosi tärkeää. Itseluottamusta tuli tästä reissusta runsaasti, ja keskellä tätä välillä ihan epätoivoista kirjoittamista minä jotenkin todella tarvitsin tätä kehuryöppyä. Jokainen tarvitsee välillä. Kun pienetkin kiitokset tuntuivat niin hyvältä, koetin olla vastavuoroinen ja kiittää jatkossa kaikkia joiden esitelmistä pidin. Pari sanaa voi joskus riittää pelastamaan jonkun päivän, ja jos ei pelasta, niin ei myöskään ainakaan pilaa – muutama sana toiselle on ilmaista hyvää, joka ei ole keneltäkään pois.

Kuulin monta kiinnostavaa esitelmää ja keskustelua, joissa nostalgiaa lähestyttiin eri suunnista ja eri tavoin hyödyntäen. Esimerkiksi Fiona Cosson puhui tosi hyvin – kunpa hän tulisi Helsinkiin konffaan ensi syksynä, olisi kiinnostavaa tavata hänet uudelleen, samoin kuin monet muut erityisesti brittiläiset oral history tutkijat. Hyviä, mieleeni jääneitä oli myös esim. Jackie Clarke, joka tutkii Moulinexin tehtaan työntekijöiden muistoja sekä monta muuta esitelmää, joiden pitäjiin voin onneksi tarvittaessa ottaa yhteyttä palaamalla konferenssiohjelmaan ja etsimällä sieltä sähköpostiosoitteet.

Kaikin puolin erinomainen reissu siis. Tämä oli varmaankin viimeinen ulkomaan konferenssini ainakin väikkärin tiimoilta, joten napakymppionnistuminen olikin paikallaan.

Skotlannissa oli jo kevät; koleahkoa, mutta kukkia ja aurinkoa niin että keveältä tuntui. Yläpuolella olevan kuvan tulppaanipenkistä ja omasta varjostani otin eräänä aamuna yliopiston päärakennuksen etelärinteessä. Aurinko paistoi, ilmassa tuoksui yöllinen sade ja minua kipristi varpaista päälakeen asti ihan silkasta onnesta. Skotlanti oli minulle hyvä.

Kotikotona pääsiäislomalla kannoin siskon kanssa tiilejä vanhempieni talotyömaalla. Siivosin, laitoin ruokaa, kyläilin serkkujen luona, luin skotlantilaista romaania ja hain pajunkissoja maljakkoon. Haaveilin maalle muuttamisesta. Nukuin pitkiä, syviä yöunia, heräsin joka aamu ilman herätyskelloa ja sain tulla valmiiseen aamiaispöytään. Kiukuttelin, riitelin, itkeskelin, mutta myös nauroin vedet silmissä monen monituista kertaa.

Tänään tulin omaan kotiin, siivoilin täälläkin ja leivoin herkkuja ystäville, jotka tulivat pääsiäisen iltapäiväaterialle. Tarjolla: värikäs pastasalaatti, feta-pinaattipasteijoita rahkavoitaikinasta, porkkanasämpylöitä ja juustoja (vuohenjuustoa, Willebrand-punaviinicheddaria ja Fuuga-herkkujuustoa). Jälkiruoaksi kahvin ja teen kera ballerinaleivoksia, joiden ohje houkutteli tuoreessa Kodin Kuvalehdessä.

Kolme pientä lasta ja neljä aikuista kyläilemässä täyttivät kodin pariksi tunniksi ihanasti – ääntä riitti, mutta myös hyväntuulisuutta, lasten juttuja ja aikuisten omia. Lapsissa on valtavasti tarmoa, joka pienessä asunnossa kaikuu seinistä takaisin ihmisiin. Kontrasti hiljaisiin päiviin maalla oli suuri, säikähdyttäväkin. Silti: kun vieraat olivat lähteneet, tuntui hiljaisuus kaikuvan yhtä säikähdyttävästi seinistä takaisin minuun. Olisipa edes Papu täällä, mutta se jäi maalle lomailemaan minun tulevan matkani ajaksi.

Ystävien tuomat tulppaanit tekevät kotiin juhlavan tunnun ja nostavat hymyn aina kun katson niitä. Nämä tänään kyläilleet – lempi-ihmisiäni, ihania.

Huominen on varattu matkavalmisteluille. Tarkoitus on katsoa jakso kerrallaan Hamish MacBethia ja aina jaksojen välissä harjoitella omaa esitelmää sekä lukea muita oman työryhmän papereita. Ja illalla sitten pakkaan, ja seuraavana yönä aloitan matkan kohti Glasgow’ta. Hotellissa on kai ilmainen netti, joten hyvällä tuurilla päivittelen konferenssikuulumiset suoraan paikan päältä. Tai sitten vasta kotoa.

Espan lyyli E lähetti jokin aika sitten minulle haasteen. Pitkä vastausaika ei ole johtunut tehtävänannosta vaan siitä, että nykyään sopivia hetkiä bloggaamiseen tuntuu löytyvän vähemmän kuin ennen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kuitenkin. Meemissä tehtävänä oli jakaa lukijoille viisi blogia, joilla on alle 200 lukijaa. Mistäs minä muiden blogien lukijamääriä tiedän, mutta valitsin tähän viisi esimerkkiä blogeista, joilla epäilen olevan vähemmän lukijoita kuin ne ansaitsisivat. Näistä osa on tuttavien blogeja, mutta oikeasti haluaisin nostaa esiin sen, että blogi jatkaa elämäänsä myös sen jälkeen, kun sen aktiivinen päivittäminen päättyy (jollei kirjoittaja halua poistaa koko blogia). Vaikka blogikirjoittamiseen kuuluukin tietty ajankohtaisuus, eivät kaikki tekstit menetä merkitystään yhdessä yössä.

Learning about Finland on kanadalaisen ystäväni Dominiquen blogi, jossa hän kertoo ulkomaalaisen kotiäidin arjesta Jyväskylässä. Blogi on kiinnostava minusta siksi, että Dominiquen rehellisen, suoran ja jokapäiväisen elämän pienissä asioissa kiinni olevan kirjoitustyylin takaa voi pohtia sitä, miltä yhteiskuntamme ja yhteisömme näyttää vieraan silmissä ja miten meille arkiset asiat voivat muuttua hauskoiksi tai draamallisiksi, riippuen tilanteesta. Väärinkäsityksiä sattuu, mutta yleensä silloin tekee ehkä hyvää katsoa myös peiliin.

Kuten sanottu: vaikka blogi olisi määräaikainen, se ei silti tarkoita että lukeminen loppuisi. Nanna Nicaraguassa oli ystäväni puolen vuoden vapaaehtoistyömatkan blogi, joka päättyi jo viime elokuussa. Palaan Nannan kirjoituksiin silti aina välillä, sillä niissä olevat aiheet ovat tärkeitä, sillai tärkeällä tavalla. Kun omat ongelmat tuntuvat isoilta, kannattaa katsoa Nannan kuvia tai lukea valoisia tarinoita, joissa aiheet kuitenkin usein ovat vakavia.

Sivukuja taas on blogi, jonka kirjoittaja vain on lopettanut päivittämisen – silti hartaasti toivon, että hän palaa vielä. Sivukuja kirjoitti vähillä sanoilla monesti niin osuvasti, että sydäntä kipristi. Miten joku osaakin pukea sanoiksi sen, mitä minunkin sielussani tapahtuu? Kuten nyt esimerkiksi kuvaus keväästä

Näytelmäkirjailja kotopuolesta päin kommentoi omaansa ja maailman menoa blogissa Olen usein ihmetellyt. On kiinnostavaa lukea ammattikirjoittajan kuvauksia työstään, mutta myös Maritan havainnot ympäristöstä osuvat usein niin terävästi kohdalleen, että ei voi kuin virnistellen ajatella, että niin-PÄ.

Aimo pamauksen kirjoittaja tiivistää perhe-elämän sattumuksia niin hauskasti, että olen kerran jos toisenkin nauranut ääneen. Aino taitaa olla siirtynyt nykyään aktiivisemmin Twitteriin (@aimoannos), mutta blogi kyllä varmasti päivittyy silloin tällöin edelleen. Vanhoissakin jutuissa riittää luettavaa päivityksiä odotellessa.

Ja jokerina heitän vielä haasteen antajan E:n uuden osoitteen. Espan lyyli kasvattelee nykyään Kirnuvoikukkia, ja kauniisti kirjoittaakin. Kyllä huomaa, että on folkloristi – vai floristi, niinkuin lehdessä oli erään tämän alan väitöksen yhteydessä taannoin.

Koska mainitsemistani blogeista osa on jo lopettanutkin, en nyt käy viemässä meemiä eteenpäin. Jos he sattuvat tätä lukemaan, niin olkaa hyvä – olisin iloinen, jos ottaisitte haasteen vastaan. Olisi myös hauskaa, jos lukijani (tiedän, että teitä on siellä kyllä!) antaisivat omia vinkkejä suosikkiblogeistaan kommentteihin.