Eilen palasin vielä kerran Rajakatu-kirjan tunnelmiin. Minut oli pyydetty Jyväskylässä sijaitsevan palvelukodin, Viitakodin, kulttuuritorstaihin kertomaan kirjasta ja Rajakadun historiasta. Odotin kohtaavani pienen ryhmän alueella asuneita tai toimineita eläkeläisiä, mutta sen sijaan paikalle saapui useita kymmeniä sekä talon että alueen asukkaita, eikä esiintymiseni todellakaan kuittaantunut pöydän äärellä jutustelulla. Kun ovesta lappasi lisää ja lisää porukkaa, alkoi minua jo vähän jännittää, mutta kaikki meni ihan hyvin. Kerroin kirjan tekoprosessista ja sen jälkeen ihan sisällöstä eli Rajakadun alueen menneistä vuosikymmenistä. Lopuksi sitten puheenvuoro oli yleisöllä ja saimme kuulla hauskoja muistoja alueen entisiltä asukkailta.

Ainakin yksi ystäväni Helsingissä on vetänyt muisteluun keskittyvää vanhuskerhoa. Lisäksi ainakin E, tuo keskisuomalaisesta kymenlaaksolaiseksi muuttunut folkloristi, on kirjoittanut blogissaan muistelupiirin vetämisen kokemuksistaan. Heidän esimerkkinsä mielessäni olin suunnitellut eilistä kokoontumista tällainen keskustelevampi ote mielessäni. Suunnitelmani ei toteutunut, sillä väkeä oli liikaa että keskustelu olisi ollut sujuvaa, ja lisäksi minulta odotettiin esitelmää – omaa ääntä rakastavana ihmisenä puhuinkin sitten yksin suurimman osan aikaa.

Viitakodin kulttuuritorstaita järjestävät vapaaehtoistyöntekijät. Heidän kanssaan jutellessa kävi kuitenkin selväksi, että jos haluan ryhtyä vetämään muistelu-/keskustelupiirejä, niin he ottavat uuden vapaaehtoistyöntekijän ilolla vastaan. Esimerkiksi muistisairaiden ryhmässä tällainen toiminta olisi erittäin tervetullutta. Mutta tunnen itseni vähän amatööriksi. Mitä muistelupiirin valmisteluissa pitäisi ottaa huomioon? Millä tavoin keskustelua voi ohjata, vai tarvitseeko sitä ohjata? Pitäisikö hommaan olla jotain koulutusta? Kuinka pitkiä sessioita vanhukset yleensä jaksavat? Minun tekisi tietysti mieli tallentaa muistitietoa, mutta siihen liittyy eettisiä kysymyksiä, joiden vuoksi voi olla parempi jättää nauhuri kotiin. Mutta pitäisikö olla jotain muuta materiaalia, kuten valokuvia tai kirjoja tai jotain muistoja herättävää, tai miten muuten orientointi voisi onnistua?

Vai pelkäänkö turhaan – mitä jos vain menisi ja antaisi työn opettaa tekijäänsä?

Kokemuksia otetaan ilolla vastaan sekä tässä blogissa että sähköpostilla, jos joku lukija ei halua julkisesti kommentoida. Yhteystiedot löytyvät esim. porfoliostani.

 

Mainokset