Elämä oli jatkunut, elämä oli jatkuu aina. Elämä tarjoaa syyn itkeä ja syyn nauraa. Sellaista elämä on, Joséphine, luota siihen. Elämä on henkilö, joka on otettava kumppaniksi. Elämän valssiin on lähdettävä mukaan, sen pyörteisiin on mentävä. Joskus se on vähällä hukuttaa sinut, luulet kuolevasi juuri nyt, mutta se tarttuukin sinua hiuksista ja siirtää sinut toiseen paikkaan. Joskus se vie sinulta jalat alta, toisinaan sen tanssittaa. Elämään on ryhdyttävä niin kuin tanssiin. Siitä ei tule mitään, jos lopettaa liikkeen, itkee itsesäälistä, syyttää muita, juopottelee, ottaa pieniä pillereitä pehmittämään töyssyjä. On vain tanssittava valssia. Ylitettävä elämän tuomat esteet, koska niistä selviytyminen antaa ihmiselle lisää voimia ja päättäväisyyttä.

En tiennyt lainanneeni bestsellerin, kun lähdin kirjastosta kotiin Katherine Pancolin romaani Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles, 2006, suom. 2011) mukanani. Lainasin sen, koska kirjan kansi oli niin värikäs ja iloinen, ja koska ranskalaista kirjallisuutta tulee luettua ihan liian vähän.

Krokotiilin keltaiset silmät on jännä kirja. Se on sukua hiljattain lukemalleni Siilin eleganssille siinä mielessä, että siitä voi saada irti paljon. Kirjassa on ihana ihmisläheinen taso, jossa inhimillisistä henkilöistä voi kukin etsiä samastumisen kohteen ja nauttia tarinasta sen kautta. Ihmisten välisten suhteiden, kilpailuasetelmien, pettämisten, pettymysten, riitojen ja rakkauksien tason lisäksi Pancot kirjoittaa paljon esimerkiksi peloista, epävarmuudesta, huonosta ja vahvasta itsetunnosta ja arjen onnellisuudesta. Suurin osa päähenkilöistä on nelikymppisiä. Pancol osoittaa minusta hienosti, että keski-ikä ei ole vain vaihdevuosien lähestymisen pelkoa, ruuhkavuosia, ryppyjä silmien ympärillä tai uran paikoilleen jähmettymistä, vaan varsin täyttä elämää.

Pistävä havainto sen sijaan on, että Pancolin kirjassa yksikään avioliitto ei ole yksiavioinen. Tai jos on, se päättyy eroon. Ja eroon ne muutkin päättyvät. Ihmiset pettävät toisiaan, eikä rakastaja(ttare)sta tai sellaisen hankkimisesta puhuminen ole erityisen paheksuttavaa. Onko tämä jokin ranskalainen tapa vai oikeasti 2000-luvun maailmaa? Jännä juttu.

Krokotiilin keltaiset silmät täytyy varmaankin hankkia jonain päivänä omaankin hyllyyn, sillä sydämeni sykkii aina kirjoille, joiden päähenkilö on historiantutkija. Tarina alkaa, kun Joséphine saa tietää (viimeisenä koko kaupungissa) että hänen miehellään on suhde. Joséphine on 1100-luvun tutkija, millä ei tietysti elätetä kahta lasta ilman miehen tukea, joten Joséphine joutuu ottamaan vastaan lisätöitä. Yksi niistä on hänen sietämättömän täydellisen siskonsa tarjoama, ja siitä seuraa tapahtumasarja, joka muuttaa monia ja syvällä tavalla.

Usein siskoksista kertovia romaaneja lukiessa niitä koettaa peilata omaan sisarussuhteeseensa. Tällä kertaa ei tarvinnut – Joséphinen Iris-sisko on niin ikävä ihminen, että vaikka minä ja siskoni molemmat samastuttaisiin Joséphineen niin kumpikin tietää, että toinen ei ole niin kuin Iris. Pancolin romaanin heikkous onkin ehkä sen mustavalkoisuudessa: tarinan pahikset kuten Iris tai siskosten äiti Hammastikku ovat niin yksiselitteisen kurjia ihmisiä, että heihin on vaikea uskoa. Eiväthän ihmiset sellaisia ole. Esimerkiksi Joséphinen murrosikäisessä tyttäressä Hortensessa Pancol on saanut paljon enemmän sävyjä aikaan. Vaikka Hortensekin on puistattava lapsi, hän ei kuitenkaan ole samalla tavoin täysin menetetty tapaus kuin muutama muu henkilö kirjassa.

Nauroin muutaman kerran, hymyilin sitäkin enemmän, enkä itkenyt kertaakaan tätä lukiessani. Järjellä ja tunteella -blogin Susa pohtii kiintoisasti viihteellisyyden merkitystä kirjoittaessaan tästä kirjasta. Muutenkin Susan arvio on hyvä ja rakenteellisesti ehjempi kuin oma poukkoilujuttuni, suosittelen.

Kannen kuvan lainasin täältä.

Advertisements