Tällä(kin) viikolla olen tehnyt töitä ensi viikolla laitoksellamme järjestettävien Kansatieteen päivien parissa. Meidän tieteenalamme isoimman kotimaisen, kansainvälisten vieraiden tähdittämän konferenssin järjestäminen on työllistänyt minua jo pitkään, mutta onneksi en ole ollut siinä yksin. Koko järjestelytyöryhmä on ollut ihan mahtava enkä voi kuin hämmästellä, miten hyvin järjestelyt ovat sujuneet.

Viimeksi kuluneen puolentoista viikon aikana olen puuhannut kokoon myös THPTS:n graduseminaaria. Sitäkin olen tehnyt kolmen hengen työryhmässä, ja moneen kertaan olen kiitellyt mielessäni (ja toivottavasti tarpeeksi usein myös sähköposteissani) heitä ja heidän panostaan. Seminaariin on jälleen saatu varsin mukava määrä opiskelijoita ja heille loistavia kommentaattoreita.

Viikolla oli myös Helan tutkijayhdistyksen vuosikokous. Vaikka soitinkin suutani ilmeisesti vähän liikaakin jälleen kerran vuosikokouksessa, niin tarkoitukseni ei ollut olla – enkä mielestäni ollutkaan – kriittinen yhdistystä kohtaan. Se on hieno yhdistys ja äärettömän merkityksellinen työyhteisömme hyvinvoinnin kannalta. Ja se toimii hienosti juuri tällä tavoin kuin se nyt toimii, eikä enempää tai vähempää tarvita. Lykkyä uudelle hallitukselle!

Olen myös istunut kireitä tunteja työhuoneessani ja saanut aikaan paperin European Social Science History -konferenssia varten. Se lähtee maanantaina kielentarkistukseen. Sain siihen apuja sekä yhdeltä ohjaajistani että kollegalta – en siis todellakaan tehnyt tätäkään paperiani yksin, vaikka kammiossani sitä itsekseni kirjoitinkin. Myös väitöskirjan luku, joka on ollut kirjoituksen alla alkuvuodesta, eteni sosiaalisesti kun työkaverini antoi kommenttejaan siitä ja avasi silmiäni monille asioille.

Oli myös Kampus Kustannuksen uuden Sukupuoli Nyt! Purkamisia ja neuvotteluja -kirjan julkkarit naistenpäivänä ja oli tanssiyhdistyksen kevätnäytös ja ihana ystävä vierailulla etelästä juuri oikealla hetkellä kun kaipasin tukea. Ei yksinäisen ihmisen asioita nekään.

Niinpä niin – tämä viikko on hyvä osoitus taas siitä, miten yhteisöllistä työni on. Tutkijuutta pidetään usein epäsosiaalisena yksin puurtamisena, mutta eihän se sitä ole. Voi olla, että joku tekee tutkijan työtä silläkin tavoin, mutta tulos tuskin on kovin laadukasta. Ilman ympäröiviä ihmisiä minunkin työni jälki olisi heikompaa, ja elämänlaatu ennenkaikkea, se vasta heikkoa olisikin.

Ja tähän vielä viikon energiabiisi:

Advertisements