maaliskuu 2012


Listana taas maaliskuun kirjat:

  • Ursula K. LeGuin:Näkemisen lahja
  • Ursula K. LeGuin: Sanan mahti
  • Anu Lahtinen:Pohjolan prinsessat
  • Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
  • Terry Pratchett: Keskiyö ylläni
  • Ursula K. LeGuin: Muistamisen taito
  • Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh. 35
  • Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Terry Pratchett nauratti eniten, LeGuin puolestaan kosketti jälleen syvältä kirjoittaessaan juurista, vapaudesta, kodin merkityksestä ja siitä, miten koti on siellä missä sinua arvostetaan itsenäsi. Koti ei ole ulkoinen asia eikä aina kiinni suvusta tai juurista, vaan se voi myös määrittyä ihan vain sydämen kertoessa, että nyt on kaikki hyvin.

Kävi niin, että unohdin lukupiirin päivän ja havahduin vasta edellisenä iltana, että Joutavuuksien jumala pitäisi olla luettuna. En ehtinyt edes aloittaa sitä. En kuitenkaan halunnut perua lukupiiriä, joten pyysin siskoa kertomaan, mitä hän muistaa kirjasta ja sen tarinasta. Seuraava teksti on suoraan siitä chatti-palvelusta, jossa keskustelua kävimme. Siitä puuttuvat minun välikommenttini, mutta muuten siis lähes runolta vaikuttava pötkö on luvalla lainattu siskolta. Minusta tässä kiteytyy aika hyvin sekä Joutavuuksien jumala että chatti-kielen hauskuus.

Joo luin joutavuuksien jumalan just

se kertoo kahdesta

sisaruksesta

jotka kelaa takaumien kautta lapsuuden traumaansa

ne on olleet tosi läheiset

siis sellaisella vähän yliluonnollisellakin tavalla

ja se trauma on kun niiden serkku

englannista tai amerikasta

tulee käymään ja hukkuu

ne on jotain 10-v

ja lapsen kuolemasta tallotaan kuoliaaksi äidin rakastaja, joka on eri kastia

saastainen suhde siis

joka sit paljastuu

äiti parka

se on ollu naimisis alkoholistin kanssa

tais olla väkivaltanenkin

niin on palannut lapsuudenkotiinsa

joka on vanha talo jossain rämeellä ja siellä on mummo ja setäkin muistaakseni

joo, setä on

se omistaa hillotehtaan

pikkelsii jne

no nyt palautuu mieleen

tehdas on alunperin ollut mummon pienimuotoinen menestys

mut nyt menee huonommin

aikuisena sisarukset palaa taas yhteen

siinä on myös kohta kun sitä poikapuolista yksi elokuvateatterin setä vähän käyttää hyväkseen

siitä tulee aikuisena vähän kummallinen

mut siis loppuhuipennus on se kun ne sisarukset harrastaa sit seksiä

että näin

mut se parantaa haavat

Olen saanut Arundhati Royn menestysesikoisen Joutavuuksien jumala (God of Small Things, 1997, suom. 1999) siskolta syntymäpäivälahjaksi vuonna 2000. Luin sen silloin, ja kun nyt päätimme ottaa sen käsittelyyn lukupiirissä, odotin mielenkiinnolla uutta lukukokemusta. Miten 11 kasvun vuotta vaikuttavat lukukokemukseen? Kävi ilmi, että tässä tapauksessa vähän laimentaen. Silloin parikymppisenä olin tosi vaikuttunut Royn kirjasta, mutta nyt en enää haltioitunut samalla tavalla. Hyvä kirja se on, keskimääräistä parempi, mutta samalla tavalla en enää ahminut tarinaa. Toivottavasti kyse on siitä, että kirja oli tuttu ja juuri lukupiirissäkin puitu eikä siitä, että olisin tullut liian vanhaksi innostumaan kirjoista niin kuin nuorempana. Ei, ei se sitä ole, ei varmasti. Kyllä minä vieläkin välillä heittäydyn kirjaseikkailuihin samalla intohimolla kuin nuorena. Ehkä harvemmin, mutta toisinaan silti.

Viime päivinä olen katsonut elokuvia ja tv-sarjoja, joista kaikista tuli hyvä mieli. Kävin leffateatterissa katsomassa värikylläisen rainan The Best Exotic Marigold Hotel ja hihittelin vanhoille brittinäyttelijöille – elokuva todella oli iäkkäiden näyttelijöiden juhlaparaati. Sijoittamalla tarina Jaipuriin tekijät ovat saaneet täyttää kaiken väreillä, äänillä – ja vielä vähän väreillä. Hotellin vierasparaatin ratkaisut myös muistuttivat, että elämää on eläkeiän jälkeenkin.

Vuokrasin ystävän suosituksesta draamakomedian Hölmö hullu rakkaus, ja sain taas oppia että suositukset usein pitävät. Elokuva oli aivan hurmaava, ja käsikirjoitus yksi parhaista mitä olen aikoihin huomioinut. Ei katsojaa aliarvioiva, mutta ei turhaan myöskään totisena jäykistelevä.

Katsoin juuri Areenasta viimeisen jakson BBC:n romanttista menneisyyttä huokuvaa sarjaa From Lark Rise to Candleford. Käsittääkseni sarja päättyi tähän neljänteen kauteen, mikä ehkä on ihan hyvä ratkaisu. Niin paljon kuin siitä pidinkin,  tarina alkoi jo hieman väsyä ja toistaa itseään, ja asetelman epärealistisuus jo välillä ärsytti. Viimeisessä jaksossa alleviivattiin sarjan nostalgista viestiä siitä, ettei muutos aina ole hyvästä, ja joskus vaatii rohkeutta valita pientä, vaatimatonta ja pysyvää suuren, menestyksekkään ja muuttuvan sijasta. Kaikille henkilöille kävi hyvin, yhdessä tunnissa kaikki odottamani hyvät asiat tapahtuivat, kun sarja piti saada päättymään onnellisesti. Candleford on kliseitä täynnä, mutta käynyt silti rakkaaksi – ja niinpä voin tunnustaa vähän liikuttuneeni kun Alf viimein kosi Minnietä. Yhyy.

Katsoin myös dvd:ltä muutaman jakson verran nostalgiasuosikkiani Oi ihana toukokuu. Tein juuri konferenssiesitelmän nostalgiasta ja mitäpä muuta sekä Candleford että Oi ihana toukokuu ovat kuin nostalgiaa, kaipuuta kadotettuun paratiisin jota ei oikeasti ole ikinä ollutkaan olemassa. Maailmaa pehmentävän nostalgian vuoksi näiden sarjojen ja elokuvien parissa on helppo viihtyä ja tulla onnelliseksi. Kaikki me tarvitsemme vähän nostalgiaa silloin tällöin.

Kuitenkin nostalgian pointti on juuri siinä, ettei se ole vain selitys, vaan myös kysymys (mikä Anu Koivusen idea, mutta valitettavasti minulla ei ole artikkelin viitetietoja just nyt. Päivitän ne postauksen loppuun huomenna). Nostalgian avulla voi analysoida esimerkiksi sitä, miksi vaikkapa Candlefordissa puhutaan niin paljon pysähtymisestä ja vauhdin hiljentämisestä, tai miksi Oi ihana toukokuu -sarjassa elämään suhtaudutaan korostetun löysin rantein. Tai miksi The Best Exotic Marigold Hotellin omistajan tunnuslause ”Kaikki järjestyy lopulta. Ja jos asiat eivät ole järjestyneet, vielä ei olla lopussa.” puhuttelee niin lohdullisesti, tai Hölmö hullu rakkaus -elokuvassa jaksetaan uskoa sielunkumppanuuteen ja todelliseen rakkauteen, vaikka se antaakin välillä turpiin ja kunnolla.

Me kaikki haluamme olla onnellisia, ja nostalgiset elokuvat ja tv-sarjat osoittavat, millaisista asioista onni rakentuu. Sillä onnen tavoittelustahan näissä on kaikissa kyse. Nostalgian monikäyttöisyyden nerokkuus on juuri siinä, että jokainen tulkitsee ja hyödyntää sitä omista lähtökohdistaan käsin. Edellä nostin mainituista tv-sarjoista ja elokuvista oman onneni avaimia esiin vastauksina nostalgiakysymykseen. Millainen on sinun kaipaamasi paratiisi?

Edit. seuraavana päivänä: inspiraatiota nostalgian kaiveluun sain siis Anu Koivusen artikkelista Takaisin kotiin? Nostalgiaselityksen lumo ja ongelmallisuus. Teoksessa Populaarin lumo – mediat ja arki. Toim. Anu Koivunen, Susanna Paasonen ja Mari Pajala. Turun yliopisto, mediatutkimus, 2001.

Eilen palasin vielä kerran Rajakatu-kirjan tunnelmiin. Minut oli pyydetty Jyväskylässä sijaitsevan palvelukodin, Viitakodin, kulttuuritorstaihin kertomaan kirjasta ja Rajakadun historiasta. Odotin kohtaavani pienen ryhmän alueella asuneita tai toimineita eläkeläisiä, mutta sen sijaan paikalle saapui useita kymmeniä sekä talon että alueen asukkaita, eikä esiintymiseni todellakaan kuittaantunut pöydän äärellä jutustelulla. Kun ovesta lappasi lisää ja lisää porukkaa, alkoi minua jo vähän jännittää, mutta kaikki meni ihan hyvin. Kerroin kirjan tekoprosessista ja sen jälkeen ihan sisällöstä eli Rajakadun alueen menneistä vuosikymmenistä. Lopuksi sitten puheenvuoro oli yleisöllä ja saimme kuulla hauskoja muistoja alueen entisiltä asukkailta.

Ainakin yksi ystäväni Helsingissä on vetänyt muisteluun keskittyvää vanhuskerhoa. Lisäksi ainakin E, tuo keskisuomalaisesta kymenlaaksolaiseksi muuttunut folkloristi, on kirjoittanut blogissaan muistelupiirin vetämisen kokemuksistaan. Heidän esimerkkinsä mielessäni olin suunnitellut eilistä kokoontumista tällainen keskustelevampi ote mielessäni. Suunnitelmani ei toteutunut, sillä väkeä oli liikaa että keskustelu olisi ollut sujuvaa, ja lisäksi minulta odotettiin esitelmää – omaa ääntä rakastavana ihmisenä puhuinkin sitten yksin suurimman osan aikaa.

Viitakodin kulttuuritorstaita järjestävät vapaaehtoistyöntekijät. Heidän kanssaan jutellessa kävi kuitenkin selväksi, että jos haluan ryhtyä vetämään muistelu-/keskustelupiirejä, niin he ottavat uuden vapaaehtoistyöntekijän ilolla vastaan. Esimerkiksi muistisairaiden ryhmässä tällainen toiminta olisi erittäin tervetullutta. Mutta tunnen itseni vähän amatööriksi. Mitä muistelupiirin valmisteluissa pitäisi ottaa huomioon? Millä tavoin keskustelua voi ohjata, vai tarvitseeko sitä ohjata? Pitäisikö hommaan olla jotain koulutusta? Kuinka pitkiä sessioita vanhukset yleensä jaksavat? Minun tekisi tietysti mieli tallentaa muistitietoa, mutta siihen liittyy eettisiä kysymyksiä, joiden vuoksi voi olla parempi jättää nauhuri kotiin. Mutta pitäisikö olla jotain muuta materiaalia, kuten valokuvia tai kirjoja tai jotain muistoja herättävää, tai miten muuten orientointi voisi onnistua?

Vai pelkäänkö turhaan – mitä jos vain menisi ja antaisi työn opettaa tekijäänsä?

Kokemuksia otetaan ilolla vastaan sekä tässä blogissa että sähköpostilla, jos joku lukija ei halua julkisesti kommentoida. Yhteystiedot löytyvät esim. porfoliostani.

 

Huomenna se starttaa, etnologian alan isoin kotimainen konferenssi, VII Kansatieteen päivät. Isännöintivuoro on tällä kertaa Jyväskylässä, eli seminaarin järjestävät yhteistyössä Suomen Kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry sekä JY:n historian ja etnologian laitos.

Konferenssin teemana on tällä kertaa etnografia. Tutkimusmenetelmänä etnografia on niin monitieteinen ja suosittu tänä päivänä, että se on houkutellut paikalle suuremman joukon osallistujia kuin Kansatieteen päivillä tavallisesti on. Seminaarissa on 13 kiinnostavaa, etnografiaa eri puolilta valottavaa työryhmää. Lisäksi aiheeseen pureudutaan kolmessa keynote-luennossa sekä tallentamista käsittelevässä paneelikeskustelussa.

Keynote-luennoitsijat ovat etnografian ammattilaisia eri puolilta maailmaa. Uumajan yliopiston etnologian professori Billy Ehn on tunnettu nimi jo pitkältä ajalta etnografia ja etnologian kansainvälisessä tutkimuksessa. Tiina-Riitta Lappi omalta laitokseltamme on keskittynyt kaupunkietnografiaan. Päävieraamme, antropologian professori George Marcus Kalifornian yliopistosta taas on kehittänyt monipaikkaisen etnografian käsitteen ja nostanut aikanaan keskusteluun esimerkiksi tutkijan refleksiivisyyteen liittyviä kysymyksiä.

Kansatieteen päivien valmistelut ovat vieneet minulta ja koko työryhmältä paljon aikaa. Olen kyllä myös oppinut samalla valtavasti! Järjestelyt ovat sujuneet hyvin ajoittaisesta stressistä huolimatta. Nyt kuitenkin, aivan h-hetken aattona, kaikki on paremmin kuin hyvin. Tällä viikolla ei ole enää tarvinnut stressata, sillä huolella tehdyt valmistelut kantavat hedelmää – kaikki sujuu tässä vaiheessa niin kuin on suunniteltu ja omalla painollaan. Jotain kertonee se, että työryhmällä oli aikaa keskittyä viimeisessä palaverissaan pohtimaan niinkin suurta haastetta kuin jätkänkynttilöiden sytyttäminen… Kun ei meillä suurempia ongelmia ollut!

Työryhmämme onkin ollut parasta tässä hommassa. Erinomaisen pohjatyön teki sittemmin äitiyslomalle vetäytynyt kollega, ja hänen tilalleen työryhmän puheenjohtajan saappaisiin astunut ystäväni on tehnyt vakuuttavaa työtä ohjatessaan seminaarin valmisteluja. Työnjako on toiminut hyvin ja kaikki hommat ovat hoituneet. Koko ryhmä on laittanut parastaan ja nähnyt vaivaa. Ja samalla meillä on ollut myös varsin hauskaa! Olen viihtynyt tässä työryhmässä erittäin hyvin – terveisiä vaan ihanille kollegoille! Myös yhteistyö laitoksen ja Ethnoksen hallituksen kanssa on ollut helppoa ja sujuvaa.

Huomisaamusta alkaa kahden päivän tiivis puristus. Seminaarin järjestelyt ovat työryhmäläisten vastuulla, joten vaikka samalla saakin nauttia työn hedelmistä, niin koko ajan pitää myös olla skarppina ja tehtävää riittää. Odotan toisaalta myös kaikkien näiden etnografian asiantuntijoiden tapaamista. Joukossa on vanhoja tuttuja, mutta myös monia minulle uusia henkilöitä, joihin on kivaa tutustua muutenkin kuin sähköpostien välityksellä. Ja jos kaikki menee hyvin (ja miksei menisi), tulee olemaan nautinnollista nähdä kuinka ihmiset viihtyvät heille järjestämässämme seminaarissa.

Varmistaakseni huomisen ja ylihuomisen energiavaraston riittävyyden, lataudun tänä iltana valmistamalla jalkakylvyn ja katsomalla hieman Candlefordin postineidin ensimmäistä tuotantokautta… Ja hellin Papua varastoon, sillä pariin päivään en ehdi käydä kotona kun vähän nukkumassa.

Elämä oli jatkunut, elämä oli jatkuu aina. Elämä tarjoaa syyn itkeä ja syyn nauraa. Sellaista elämä on, Joséphine, luota siihen. Elämä on henkilö, joka on otettava kumppaniksi. Elämän valssiin on lähdettävä mukaan, sen pyörteisiin on mentävä. Joskus se on vähällä hukuttaa sinut, luulet kuolevasi juuri nyt, mutta se tarttuukin sinua hiuksista ja siirtää sinut toiseen paikkaan. Joskus se vie sinulta jalat alta, toisinaan sen tanssittaa. Elämään on ryhdyttävä niin kuin tanssiin. Siitä ei tule mitään, jos lopettaa liikkeen, itkee itsesäälistä, syyttää muita, juopottelee, ottaa pieniä pillereitä pehmittämään töyssyjä. On vain tanssittava valssia. Ylitettävä elämän tuomat esteet, koska niistä selviytyminen antaa ihmiselle lisää voimia ja päättäväisyyttä.

En tiennyt lainanneeni bestsellerin, kun lähdin kirjastosta kotiin Katherine Pancolin romaani Krokotiilin keltaiset silmät (Les yeux jaunes des crocodiles, 2006, suom. 2011) mukanani. Lainasin sen, koska kirjan kansi oli niin värikäs ja iloinen, ja koska ranskalaista kirjallisuutta tulee luettua ihan liian vähän.

Krokotiilin keltaiset silmät on jännä kirja. Se on sukua hiljattain lukemalleni Siilin eleganssille siinä mielessä, että siitä voi saada irti paljon. Kirjassa on ihana ihmisläheinen taso, jossa inhimillisistä henkilöistä voi kukin etsiä samastumisen kohteen ja nauttia tarinasta sen kautta. Ihmisten välisten suhteiden, kilpailuasetelmien, pettämisten, pettymysten, riitojen ja rakkauksien tason lisäksi Pancot kirjoittaa paljon esimerkiksi peloista, epävarmuudesta, huonosta ja vahvasta itsetunnosta ja arjen onnellisuudesta. Suurin osa päähenkilöistä on nelikymppisiä. Pancol osoittaa minusta hienosti, että keski-ikä ei ole vain vaihdevuosien lähestymisen pelkoa, ruuhkavuosia, ryppyjä silmien ympärillä tai uran paikoilleen jähmettymistä, vaan varsin täyttä elämää.

Pistävä havainto sen sijaan on, että Pancolin kirjassa yksikään avioliitto ei ole yksiavioinen. Tai jos on, se päättyy eroon. Ja eroon ne muutkin päättyvät. Ihmiset pettävät toisiaan, eikä rakastaja(ttare)sta tai sellaisen hankkimisesta puhuminen ole erityisen paheksuttavaa. Onko tämä jokin ranskalainen tapa vai oikeasti 2000-luvun maailmaa? Jännä juttu.

Krokotiilin keltaiset silmät täytyy varmaankin hankkia jonain päivänä omaankin hyllyyn, sillä sydämeni sykkii aina kirjoille, joiden päähenkilö on historiantutkija. Tarina alkaa, kun Joséphine saa tietää (viimeisenä koko kaupungissa) että hänen miehellään on suhde. Joséphine on 1100-luvun tutkija, millä ei tietysti elätetä kahta lasta ilman miehen tukea, joten Joséphine joutuu ottamaan vastaan lisätöitä. Yksi niistä on hänen sietämättömän täydellisen siskonsa tarjoama, ja siitä seuraa tapahtumasarja, joka muuttaa monia ja syvällä tavalla.

Usein siskoksista kertovia romaaneja lukiessa niitä koettaa peilata omaan sisarussuhteeseensa. Tällä kertaa ei tarvinnut – Joséphinen Iris-sisko on niin ikävä ihminen, että vaikka minä ja siskoni molemmat samastuttaisiin Joséphineen niin kumpikin tietää, että toinen ei ole niin kuin Iris. Pancolin romaanin heikkous onkin ehkä sen mustavalkoisuudessa: tarinan pahikset kuten Iris tai siskosten äiti Hammastikku ovat niin yksiselitteisen kurjia ihmisiä, että heihin on vaikea uskoa. Eiväthän ihmiset sellaisia ole. Esimerkiksi Joséphinen murrosikäisessä tyttäressä Hortensessa Pancol on saanut paljon enemmän sävyjä aikaan. Vaikka Hortensekin on puistattava lapsi, hän ei kuitenkaan ole samalla tavoin täysin menetetty tapaus kuin muutama muu henkilö kirjassa.

Nauroin muutaman kerran, hymyilin sitäkin enemmän, enkä itkenyt kertaakaan tätä lukiessani. Järjellä ja tunteella -blogin Susa pohtii kiintoisasti viihteellisyyden merkitystä kirjoittaessaan tästä kirjasta. Muutenkin Susan arvio on hyvä ja rakenteellisesti ehjempi kuin oma poukkoilujuttuni, suosittelen.

Kannen kuvan lainasin täältä.

Tällä(kin) viikolla olen tehnyt töitä ensi viikolla laitoksellamme järjestettävien Kansatieteen päivien parissa. Meidän tieteenalamme isoimman kotimaisen, kansainvälisten vieraiden tähdittämän konferenssin järjestäminen on työllistänyt minua jo pitkään, mutta onneksi en ole ollut siinä yksin. Koko järjestelytyöryhmä on ollut ihan mahtava enkä voi kuin hämmästellä, miten hyvin järjestelyt ovat sujuneet.

Viimeksi kuluneen puolentoista viikon aikana olen puuhannut kokoon myös THPTS:n graduseminaaria. Sitäkin olen tehnyt kolmen hengen työryhmässä, ja moneen kertaan olen kiitellyt mielessäni (ja toivottavasti tarpeeksi usein myös sähköposteissani) heitä ja heidän panostaan. Seminaariin on jälleen saatu varsin mukava määrä opiskelijoita ja heille loistavia kommentaattoreita.

Viikolla oli myös Helan tutkijayhdistyksen vuosikokous. Vaikka soitinkin suutani ilmeisesti vähän liikaakin jälleen kerran vuosikokouksessa, niin tarkoitukseni ei ollut olla – enkä mielestäni ollutkaan – kriittinen yhdistystä kohtaan. Se on hieno yhdistys ja äärettömän merkityksellinen työyhteisömme hyvinvoinnin kannalta. Ja se toimii hienosti juuri tällä tavoin kuin se nyt toimii, eikä enempää tai vähempää tarvita. Lykkyä uudelle hallitukselle!

Olen myös istunut kireitä tunteja työhuoneessani ja saanut aikaan paperin European Social Science History -konferenssia varten. Se lähtee maanantaina kielentarkistukseen. Sain siihen apuja sekä yhdeltä ohjaajistani että kollegalta – en siis todellakaan tehnyt tätäkään paperiani yksin, vaikka kammiossani sitä itsekseni kirjoitinkin. Myös väitöskirjan luku, joka on ollut kirjoituksen alla alkuvuodesta, eteni sosiaalisesti kun työkaverini antoi kommenttejaan siitä ja avasi silmiäni monille asioille.

Oli myös Kampus Kustannuksen uuden Sukupuoli Nyt! Purkamisia ja neuvotteluja -kirjan julkkarit naistenpäivänä ja oli tanssiyhdistyksen kevätnäytös ja ihana ystävä vierailulla etelästä juuri oikealla hetkellä kun kaipasin tukea. Ei yksinäisen ihmisen asioita nekään.

Niinpä niin – tämä viikko on hyvä osoitus taas siitä, miten yhteisöllistä työni on. Tutkijuutta pidetään usein epäsosiaalisena yksin puurtamisena, mutta eihän se sitä ole. Voi olla, että joku tekee tutkijan työtä silläkin tavoin, mutta tulos tuskin on kovin laadukasta. Ilman ympäröiviä ihmisiä minunkin työni jälki olisi heikompaa, ja elämänlaatu ennenkaikkea, se vasta heikkoa olisikin.

Ja tähän vielä viikon energiabiisi:

Seuraava sivu »