Yliopistomaailmassa puhutaan niin sanotusta kolmannesta tehtävästä. Uuden yliopistolain myötä se on kirjattu pykäliinkin, siis että yliopistolla on tutkimuksen ja opetuksen lisäksi kolmaskin tehtävä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja alueellinen vaikuttaminen. Yliopistolaisten ei haluta eristäytyvän norsunluutorniinsa, vaan tutkimus ja opetus tulee kytkeä oppilaitosta ympäröivään yhteisöön. (Kriittistä tekstiä tästä voi lukea esim. vuoden 2004 Acatiimi-lehdestä, täältä.)

Kolmas tehtävä tarkoittaa eri asioita tutkijasta riippuen. Usein se on esimerkiksi niin sanottujan populaaritieteellisten artikkelien kirjoittamista, yhdistyksissä ja seuroissa vaikuttamista, asiantuntijaroolissa esiintymistä mediassa sekä yleisöluentoja. Itse olen tehnyt lähinnä kolmea viimeksimainittua, niistä viime aikoina erityisesti luennointia. Olen luennoinut ennenkin monenlaisissa eri tilaisuuksissa, mutta nyt sattui kaksi luentopyyntöä hyvin lähekkäin.

Olin pari viikkoa sitten Trafiikki-museoiden seminaarissa luennoimassa ja tänään puhuin Jyväskylä Seuran ja Jyväskylän kansalaisopiston yhdessä järjestämällä luentosarjalla. Puhuin molemmissa suunnilleen samasta aiheesta, vähän eri rakenteella vain. Tutkimukseni toistaiseksi lähinnä valmis palanen julkaistaan tänä vuonna artikkelina, ja kun ko. atikkelikokoelman kustannussopimuksesta tuli tieto näihin samoihin aikoihin, on ollut sen kunniaksi on kiva luennoida artikkelin sisällöstä. Olen siis puhunut nyt kahdesti muistelukerronnasta palkkatyön ja äitiyden yhdistämisestä 1940- ja 1950-luvuilla otsikolla Kannettu kaksoistaakka.

Jos olen ihan rehellinen niin voin sanoa, että usein tällaisten esiintymisten valmistelu ei kauheasti motivoi. Populaari luento harvoin vie tutkimustani kovinkaan paljoa eteenpäin. Sen kokoaminen vie aikaa ja energiaa ja häiritsee keskittymistä ”virkatyöhön”, ja usein hieman ennen esiintymisiä tunnen kadottavani syyt, miksi siihen ryhdyin. Ehkä vika on minussa, kun en osaa hyödyntää näitä tilaisuuksia paremmin, niitä kun kuitenkin osalleni sattuu usein.

Sitten kuitenkin käy poikkeuksetta niin, että esiintymistilanne palkitsee itsensä. Kuten kuka tahansa tutkija, pidän siitä kun saan puhua aiheestani ihmisille. Kiinnostunut yleisö on paras palkinto – tai ei, ehkä parasta on se, kun puheenvuoron jälkeen herää keskustelua, ja kun lopuksi kiitetään ihan vilpittömällä lämmöllä. Niin kuin tänään – vaikka iltapäivällä väsytti ajatuskin illan luennosta, lähdin tilaisuudesta kuitenkin onnellisena ja mieliala korkealla.

Yliopiston ulkopuolislle ihmisille puhuminen myös usein vahvistaa tutkijuuttani siltä osin, että aiheeni tärkeys tulee esiin. Molemmat piirteet, sekä muistelukerronnan merkityksen tutkimus että sota-ajan ja jälleenrakennuksen kotirintaman naisten palkkatyö kiinnostavat ihmisiä. Vaikka välillä kadotan tähteni tutkimuksen alppipolulla, niin näiden yleisöluentojen jälkeen tiedän, että tähden perässä kulkemiseni on tärkeää myös muille kuin itselleni.

En ole tainnut kieltäytynä yhdestäkään luennointipyynnöstä. Sen lisäksi että nautin esiintymisestä, pidän myös tärkeänä puhua tutkimuksestani yliopiston ulkopuolella. En yliopistolain takia, vaan aiheeni merkityksellisyyden vuoksi. Se on merkityksellinen vain pienelle osalle akateemista maailmaa, mutta toivottavasti hyvin isolle joukolle suomalaisia, tavallisia naisia.

Kolmas tehtävä on siis vuorovaikutuksena merkityksellistä sekä tutkijalle että yliopiston ulkopuolella tai lähialueilla toimiville ihmisille.

Mainokset