Jessica, Nancy, Diana, Unity ja Pamela Mitford vuonna 1935. Valitettavasti Debo puuttuu tästä kuvasta.

Jaanan blogikirjoituksen luettuani etsin kirjastosta käsiini Mary S. Lovellin sisaruselämäkerran Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa (lyhennetty alkuteoksesta The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001, suom. 2010). Alkuun päästyäni ihmettelin, miten pussi päässä olen elänyt, etten ollut onnistunut kuulemaan näistä sisaruksista aiemmin. Pieni kyselykierros eri-ikäisten, kirjallisuutta ja historiaa harrastavien läheisten parissa kuitenkin antoi minulle synninpäästön: eivät ihan kaikki muutkaan olleet kuulleetkaan Mitfordeista ennen kuin kerroin.

Mutta kiinnostava sisarusparvi he kyllä ovat olleet. Kuusi kaunista siskoa ja komea veli, koko Britannian tuntemat päärin tyttäret jotka päätyivät lehtien kansiin milloin mistäkin syystä. Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah olivat kaikki älykkäitä, lahjakkaita ja kuten sanottu, kauniita ja sosiaalisesti kyvykkäitä naisia.

Jollain tapaa Mitfordien tyttärien tarinassa voi nähdä pienoiskoossa koko 1900-luvun Euroopan ja erityisesti ”vanhan maailman” Britannian vaiheet. Päärin tyttäret eivät saa käydä kouluja sukupuolensa takia, mutta osa heistä elättää silti itsensä työllään. Vain Deborahista tulee herttuatar, muut keskiluokkaistuvat vähitellen, ainakin minun arvioni mukaan. Avioliitot, petokset, avioerot, lapset ja lapsettomuudet, onnettomat ja onnelliset rakkaudet kuuluvat siskosten elämään kuten maallistuvassa maailmassa muuallakin. Saman perheen sisään mahtuu vastakkaisia poliittisia näkemyksiä, jotka repivät perheen hajalle aivan kuten Eurooppakin jakaantui.

Sekä jaana että kiinnostavasti Mitfordien tarinaan reagoinut Leena Lumi pohtivat kirjan poliittisuutta. Ehkä jostain mystisestä elämäkerturilta odotetusta ”objektiivisuudesta” johtuen Mary S. Lovell koettaa olla ottamatta kantaa politiikkaan. Onhan kuitenkin väistämätöntä ja toivottavaakin, että natseista kirjoitettaessa otetaan kantaa – voimakkaastikin. Mitfordin sisaruksista Unity oli vakaumuksellinen natsi ja kuului ainakin tämän teoksen mukaan Hitlerin lähiystäviin. Diana oli naimisissa Oswald Mosleyn kanssa ja tuki miehensä poliittisia tavoitteita. Perheen äidin natsisympatiat on helpompi ymmärtää osana hänen sukupolvensa käytöstä, mutta hyväksymistä niille on turha maalata. Perheen veljen Tomin kuvaileminen natsiksi, joka ei kuitenkaan ollut antisemitisti, on hyvä tarkennus, mutta ei silti anna oikeutta kaunistella asiaa. Jessica ”Decca” Mitford taas oli yhtä syvästi kommunisti kuin Unity oli fasisti. Lovell toteaa, että Decca sanoutui irti kommunismista Stalinin pahuuksien paljastuttua, mutta tästäkin olisi voinut kirjoittaa lisää.

En tunne Mitfordien tarinasta kuin tämän tulkinnan, joten mielipiteeni perustuvat ohueen melko heppoiseen lähdemateriaaliin. Mielipiteisiin onneksi on silti oikeus. Lovellin kirjassa minua alkoi ärsyttää erityisesti Diana Mitford, jonka häikäisevää kauneutta, luontaista eleganttiutta sekä pukeutumisessa että sisutuksessa Lovell jaksoi korostaa ottamatta mitenkään kantaa siihen, että Diana oli fasisti ja ihaili Hitleriä täydestä sydämestään vielä senkin jälkeen, kun sodan koko kauheus paljastui. Minua suututti Mosleyn pariskunnan viehättävän pariisilaiskodin kuvaukset, kun olisin halunnut lukea Dianalle edes kerran käyvän huonosti. Mistä Mosleyt edes saivat rahaa jatkuvaan talojen osteluun? Eihän se tietysti kirjailjan syy ole, jos Dianan elämä oli ruusunkukkia loppuun asti, mutta kitkerältä se tuntuu.

Decca on helposti suosikkini tyttösarjassa, monestakin syystä. En voi olla ihailematta hänen rohkeuttaan hänen karatessaan Espanjan sisällissotaan, toimiessaan Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä tai pakoillessaan mccarthyismin aikaisia vainoja. Hänen vilkas, äkkipikaiselta vaikuttava ja kovasanainenkin luonteensa teki hänet sopivaksi vaativiinkin poliittisiin tehtäviin, mutta persoonana hän on saattanut olla kyllä melkoisen rasittava tiukkoine, joustamattomine mielipiteineen. Vaikuttaa siltä, että Deccalle mikään ei ollut pyhää ja hän oli valmis uhraamaan perheensäkin melko kunniattomasti, jos siitä oli hänelle etua. Silti tapaisin hänet mielelläni, jos se olisi mahdollista. Myös sisaruksista vähiten julkisuudessa elänyt Pam, jonka mahdolliseen lesbouteen viitataan kirjassa vain kerran, olisi kiinnostava henkilö tavata, puhumattakaan Deborahista, jonka elämäntyö kulttuuriperinnön vaalijana yhdessä miehensä kanssa ansaitsisi mitalin jos toisenkin.

Suomennos on lyhennetty alkuperäisestä. Lovell yrittää kiinnittää paikoitellen lukijan huomiota lähdekriittisiin asioihin, mutta se haipuu taka-alalle kuten tietokirjoissa usein käy. Tärkeää olisi kuitenkin huomata, että monet kirjan ”totuuksista” ovat tulkintojen tulkintoja. Monet esimerkiksi perheen sisäisiä välejä koskevat lauseet on poimittu kirjeenvaihdosta, jolloin niillä on oma kontekstinsa ja omat tavoitteensa. Tämä on tärkeä etenkin, kun Lovell koko ajan kuvaa siskosten hienoja kirjoitustaitoja ja perheen tapaa kertoilla tarinoita nokkelasti ja hilpeästi tai sitten terävästi piikitellen. Kirjeet ovat aina suunniteltu vastaanottajaa varten, eivät kuvaamaan perhedynamiikkaa sellaisenaan.

Lovellin elämäkerran kohde ei ole helppo, mutta hän selviää siitä minusta kohtalaisesti. Välillä nimiä on liikaa ja sivupolkujakin niin paljon, että olen iloinen että kirjaa on lyhennetty. Ei ole helppoa kirjoittaa kuudesta henkilöstä yhtä aikaa niin, että lukija pysyy kärryillä, mutta Lovell onnistuu siinä hyvin. Kukin sisaruksista on kirjan päähenkilö vuorollaan. Painopiste on loppuvaihessa Deccassa, mutta se on vain hyvä, sillä hänestä on helppo pitää ja hänen vaiheensa ovat kuusikymmenluvulla kiinnostavampia kuin muiden siskosten.

Yksien kansien välistä saa tässä kyllä aimo annoksen Euroopan historiaa, niin poliittista kuin kulttuuristakin.

Kuva on lainattu the Guardianin jutusta, joka sekin kannattaa lukea.

Mainokset