Eilen päättyi eräs pidempään jatkunut kulttuuritarina: näin viimeisenkin osan Metropolitanin Sormus-tetralogiasta Finnkinon teatterissa, Live HD-lähetyksenä. Richard Wagnerin neljän oopperan sarja alkoi kahden ensimmäisen oopperan eli Reininkulta ja Valkyriat osalta viime kaudella ja kaksi viimeistä eli Siegfried ja Jumalten tuho olivat ohjelmistossa tänä sesonkina.

Vau, ei voi muuta sanoa. Yhteensä Nibelungin sormuksen tarina kestää yli 15 tuntia, mutta neljäänkin osaan pilkottuna nämä oopperat ovat melko raskaita ja massiivisia kuunneltavia. Etenkin iltamyöhällä! Silti pidin jokaisesta osasta ja huolimatta ajallisesta etäisyydestä aiempiin osiin, tunnen myös eilisen esityksen koonneen tarinan ja tehneen tarinasta kokonaisuuden.

Nibelungin sormus on sovitus Eddan jumaltaruista. Varastetusta reininkullasta taotun sormuksen kirous vaivaa maailmaa, kunnes rakkaus kaiken voittaa ja urhea valkyria Brünnhilde syöksyy liekkeihin sormus mukanaan. Sormuksen tuhoutuessa tuhoutuu kuitenkin paljon muutakin – aika on muuttumassa ja jumalien aika väistyä. (Kuulostaa niin Tolkienilta että naurattaa.) Pääjumala Wotanin ratkaisujen ja jättiläisten rakentaman sankareiden asuinpaikan Valhallan tuhon välillä ehditään nähdä parikin suurta rakkaustarinaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän (pääosin hyvinkin paljon) sukurutsaisia ja kuulla hienoa musiikkia.

Bryn Terfel lauloi METissä Wotanin roolin, kolmannesta osasta alkaen päähenkilöksi nousevan supersankari Siegfriedin rooliin hyppäsi sairastapauksen vuoksi lyhyellä varoitusajalla Jay Hunter Morris (hieno, lahjakas mies, ei voi muuta sanoa) ja Alberich-kääpiöpahiksena lauloi Eric Owens. Suurimman vaikutuksen minuun ehkä kuitenkin teki Deborah Voigt Brünnhilden roolissaan. Musiikkituntemukseni toisaalta on niin heiveröistä, etten tiedä vaikutuinko Brünnhilden roolista ja Wagnerin musiikista ylipäätään, vai oliko kyse Voigtin lahjoista. Ihan mahtava rooli silti.

Yhtenäisyyttä neljän osan tarinaan toi myös lavastus, joka oli minusta hieno. Yksinkertaiselta vaikuttavaa, mutta hämmästyttävän muunneltavaa lavarakennetta käytettiin jokaisessa oopperassa. Tekniikka oli hyvin 2010-lukulaista: harmaa metallirakenne muutettiin miksi tahansa, niin linnaksi, metsäksi, luolaksi tai joeksi, valojen ja varjojen avulla. Heijastamalla kuvia ja värejä saatiin tunnelma muuttumaan nopeasti ja toisaalta rakennettua hyvin tehokkaita visuaalisia hetkiä, joillaisiin ei perinteisillä vasara+naula -lavasteilla mitenkään voida päästä. Nyt juuri esimerkiksi mielessäni on hurjan hieno kohta, jossa murhan juuri juonitellut Gunther yrittää pestä käsiään joessa, ja vesi muuttuu punaiseksi verestä – syyllisyys-symboliikasta väri muutetaan tunnelman rakentajaksi, kun koko taustalla kohiseva koski on lopulta verenpunainen miesjoukon surressa kuollutta sankaria, Siegfriedia.

Metropolitanin sivuilla on hieno paketti sormustietoutta. Sieltä löytyvät Wagnerin ”letimofis”, eli ne musiikilliset pienet teemat jotka soivat kunkin sankarin kohdalla (edelleen samaa keinoa käytettiin TSH-leffoissa). Kunkin oopperan kohdalla on videokuvaa parhaista paloista. Suosittelen tutustumaan! Valkyrioiden ratsastus ja selkäpiitä karmiva Hojotoho! -huuto on varmaankin tunnetuin kohtaus tetralogiasta, ja koska en löytänyt kunnollista videota METin versiosta (paitsi äsken linkittämästäni kotisivujen videokoosteesta sekin löytyy), liitän tähän Tanskan kuninkaallisen oopperan version. Tässä valkyriat ovat minusta hienosti toteutettuja. Näiden kauheiden ja kauniiden kuolemanratsastajien tehtävähän siis on tuoda kuolleet sankarit taistelukentältä Valhallaan Wotanin juhlaväkeen. Tanskalaisten versiossa valkyrioiden helmat ovat veressä ja riehakas tunnelma muutenkin vastaa mielikuvaani heistä.

Nibelungin tarinan voisi kerätä vähitellen hyllyynkin. Oopperalevytykset ovat sen verran arvokkaita, etten olen niitä kovin paljoa raaskinut ostaa, mutta ne ovat sellaisia vähitellen, ajan kanssa ja löytöinä hyllyyn haalittavia.

Advertisements