helmikuu 2012


Ajanpuutteen vuoksi en enää kirjoita kaikista lukemistani kirjoista, mutta ihan vain siksi että tämä blogi on syntynyt kirjapäiväkirjaksi, päätin (ainakin toistaiseksi) kirjata lukemani kirjat kuukausittain listaksi tänne. Tammikuun lopussa unohdin, joten tässä on nyt kahden kuukauden lista. Kirjat ovat siinä järjestyksessä kuin ne luin:

Tammikuu:

  • Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla
  • Robin Hobb: The Golden Fool
  • Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa
  • P.G. Wodehouse: Suurenmoista, Jeeves!
  • Robin Hobb: Narrin kohtalo
  • P.G. Wodehouse: Aina vaan paranee
  • Joyce Carol Oates: Kosto. Rakkaustarina
  • Herta Müller: Hengityskeinu

Helmikuu:

Kahden kuukauden listan kokoaminen yhdelle sivulle on sikäli kiinnostavaa, että lista luonnehtii melko osuvasti kirjamakuani. Joukossa on fantasiaa, ulkomaista uutta – klassikoita unohtamatta,  sekä myös vähän tuoretta kotimaistakin, vaikka ehkä enemmän yritän lukea vanhaakin suomalaista kirjallisuutta. Joukossa on myös pari elämäkertaa, joita olen yrittänyt opetella lukemaan. Sen sijaan tietokirjoja ei elämäkertojen lisäksi ole lukupäiväkirjassa yhtään alkuvuoden osalla. Aamiaiskirjana on meneillään kyllä yksi kotimainen tietokirja, mutta kuten aamiaisen tai muiden aterioiden aikaan luetut kirjat aina, se etenee kovin hitaasti, muutama aukeama kerrallaan. Tietokirjojen määrä hyllyssäni kasvaa nopeammin kuin ehdin niitä lukea.

Jos haluaisin vaikuttaa sekä kauniilta että älykkäältä, ottaisin julkiselle paikalle luettavakseni John Keatsin viimeisten kirjeiden kokoelman Yön kirkas tähti (2010). Ammoin kuolleen, romanttisen runoilijan kirjeet antaisivat luonnollisesti viksun vaikutelman, mutta kirja on myös kaunis kuin koru, tai kukka. Se on kaunis sekä sisällöltään että ulkoasultaan. Jos pitää paikkansa Yrjö Kokon lause Kun ajattelemme kauniita asioita, tulemme itsekin kauniiksi. (Pessi ja Illusia), niin ehkä myös ympäröidessämme itsemme kauniilla esineillä tai lukiessamme kauniita kirjoja muutamme itseämme hitusen kauniimmaksi. Ehkä?

Viime aikoina olen miettinyt hyvän kansikuvan salaisuutta ihan siksi, että yritämme kehitellä hyvää sellaista toimittamaamme kirjaan. Se ei ole yksinkertainen yhtälö, mutta Yön kirkas tähti edustaa tässä suhteessa kirjahyllyni helmiä. Lumoudun sen kansikuvasta yhä vain: väreistä, yksinkertaisuudesta, tytön puvusta, kukista, tunnelmasta. Myös samanniminen elokuva on tunnelmaltaan vahva.

Keatsin kirjeet muistuttavat myös kipeästi siitä, millainen aarreaitta maailmasta on kadonnut sen jälkeen, kun kirjeiden kirjoittaminen on vähentynyt tai loppunut kokonaan. Sähköinen media on monipuolistanut viestintäämme, mutta myös tehnyt siitä lyhytaikaisempaa. Harva twiitti tai edes sähköposti jää talteen.

Yön kirkas tähti muistuttaa myös siitä, mistä Mitfordin tyttöjenkin kohdalla kirjoitin: kirjeet ovat aina tarkoitettu vastaanottajalleen. Keatsin kirjeet ovat hyvä esimerkki siitä, miten monenlaista tarkoitusta kirjeellä voi palvella. Osa on kauniita, herkkiä, palvovia rakkauskirjeitä neiti Fanny Brawnelle; osa hauskoja, rempseitä preivejä kavereille; osa kannustavia, asiallisia kirjeitä siskolle. Kaikki ne ovat täysin erilaisia, ja silti saman ihmisen kirjoittamia – vastaanottaja siis ohjaa kirjeen sisältöä.

Kirjeistä historiantutkimuksen aineistona on ilmestynyt uusi kirja. Lupasin tehdä siitä arvion jossain vaiheessa ennen kesän loppua, kunhan ehdin. Kirja-arvion kirjoittamalla saan teoksen itselleni – ja jälleen hyllyssäni on kiinnostavan sisällön lisäksi myös kauneusarvollaan houkutteleva kirja.

Kannen kuva on lainattu Teoksen sivuilta.

Pari vuotta sitten vietin Äkäslompolossa ihanan hiihtoloman, mutta suksieni ansiota loman ihanuus ei kyllä ollut. Sukset olivat jonkusen kerran vähällä päätyä polttopuiksi, mutta kitkutin niillä eteenpäin kun ei muutakaan ollut. Kun asiaa tutkittiin, saatiin havaita paksuhko kerros vanhaa liisteriä suksien pohjassa. Ilmankos ei ihan luistanut.

Täydellinen kyllästyminen noihin liisteripohjiin sai minut hermostumaan koko vekottimiin ja päätin, että seuraavalle sesongille ostan uudet. Viime talvena iski kuitenkin yllättävä rahapula, enkä toisaalta kyennyt ajattelemaankaan hiihtämistä, kun oikea käteni oireili niin kipeänä koko talven. Nyt olin jo melkein päättänyt mennä suksikauppaan, mutta koirani sairastui ja rahat upposivat urheiluliikkeen sijasta eläinlääkäriasemalle.

Nyt minulle on kuitenkin ilmoitettu hyvän ystävän toimesta, että ensi viikonloppuna mennään hiihtämään. Niille liistereille piti siis tehdä jotain, ja koska itse en osaa, piti palvelu ostaa. Niinpä kuljettelin sukseni keskustan toiselle puolelle urheiluliikkeeseen, jossa hymyilevä nuorimies totesi: ”Eiväthän nämä näytä pahaltakaan!” kun melkoisen nöyrästi pyysin häntä tekemään ihmeen suksilleni.

Muisto erittäin huonosti kulkevista suksista ja liisterikerroksista yhdistettynä tietoon siitä, että sukseni ovat 12 vuotta vanhat, olivat saaneet minut ajattelemaan, että ne ovat ihan romut ja suorastaan nolot kaikessa huonoudessaan. Omaa vuoroani odotellessa huomasin kuitenkin, että suksihuollossa oli monenlaista tuotetta. Eräs vanhempi herra toi huoltoon kahta paria suksia, joista toisen vuositarrat osoittivat ne vähintään yhtä vanhoiksi kuin omani. Tarroista saattoi myös päätellä, että suksia oli käytetty paljon enemmän kuin omiani, ja silti niitä oltiin tuomassa huoltoon, ei polttouuniin.

Tulin siinä odotellessa ajatelleeksi, että ehkä käsitykseni suksieni huonoudesta on osittain heijastusta siitä, että tosi monilla kavereillani on nyt uudet sukset. Monien ikätovereideni hiihtoharrastus on elpynyt nyt kouluvuosien traumojen jälkeen, ja toisaalta opiskeluaikojen pahin tuloloukku on ohitettu kun monilla on ihan oikea työpaikkakin, joten suksien osto on tullut mahdolliseksi. Olen kuitenkin varsinkin Turku-vuosina hiihtänyt suksillani tosi vähän, joten eivät ne kovin kuluneet ole. Neljäkymppiä maksanut huolto pelasti liisterikauhulta, joten luulisi luiston nyt ainakin vähän paranevan, suksien lievästä löysyydestä huolimatta. Pärjään näillä nyt varmasti hyvin. Kovin paljoa ei tällaisen alle 100 km per talvi hiihtelevän apurahatutkijan kannata suksiin sijoittaa. Hinkuni ostaa uudet on varmasti osittain heijastusta vertailusta muiden tuliteriin hiihtovälineisiin, mutta eivät omani ole huonot vaan luultavasti aivan riittävät minun tarpeisiini.

Testaan suksieni uutta kuntoa ensi viikonloppuna. Sittenhän se selviää, miltä vanhat Peltoseni tuntuvat. Jos ne ovat ok, tunnen itseni kyllä tässä voittajaksi sekä ekologisin että ekonomisin perustein. Ensi kauden välinetilanne jää sitten harkintaan.

Yliopistomaailmassa puhutaan niin sanotusta kolmannesta tehtävästä. Uuden yliopistolain myötä se on kirjattu pykäliinkin, siis että yliopistolla on tutkimuksen ja opetuksen lisäksi kolmaskin tehtävä: yhteiskunnallinen osallistuminen ja alueellinen vaikuttaminen. Yliopistolaisten ei haluta eristäytyvän norsunluutorniinsa, vaan tutkimus ja opetus tulee kytkeä oppilaitosta ympäröivään yhteisöön. (Kriittistä tekstiä tästä voi lukea esim. vuoden 2004 Acatiimi-lehdestä, täältä.)

Kolmas tehtävä tarkoittaa eri asioita tutkijasta riippuen. Usein se on esimerkiksi niin sanottujan populaaritieteellisten artikkelien kirjoittamista, yhdistyksissä ja seuroissa vaikuttamista, asiantuntijaroolissa esiintymistä mediassa sekä yleisöluentoja. Itse olen tehnyt lähinnä kolmea viimeksimainittua, niistä viime aikoina erityisesti luennointia. Olen luennoinut ennenkin monenlaisissa eri tilaisuuksissa, mutta nyt sattui kaksi luentopyyntöä hyvin lähekkäin.

Olin pari viikkoa sitten Trafiikki-museoiden seminaarissa luennoimassa ja tänään puhuin Jyväskylä Seuran ja Jyväskylän kansalaisopiston yhdessä järjestämällä luentosarjalla. Puhuin molemmissa suunnilleen samasta aiheesta, vähän eri rakenteella vain. Tutkimukseni toistaiseksi lähinnä valmis palanen julkaistaan tänä vuonna artikkelina, ja kun ko. atikkelikokoelman kustannussopimuksesta tuli tieto näihin samoihin aikoihin, on ollut sen kunniaksi on kiva luennoida artikkelin sisällöstä. Olen siis puhunut nyt kahdesti muistelukerronnasta palkkatyön ja äitiyden yhdistämisestä 1940- ja 1950-luvuilla otsikolla Kannettu kaksoistaakka.

Jos olen ihan rehellinen niin voin sanoa, että usein tällaisten esiintymisten valmistelu ei kauheasti motivoi. Populaari luento harvoin vie tutkimustani kovinkaan paljoa eteenpäin. Sen kokoaminen vie aikaa ja energiaa ja häiritsee keskittymistä ”virkatyöhön”, ja usein hieman ennen esiintymisiä tunnen kadottavani syyt, miksi siihen ryhdyin. Ehkä vika on minussa, kun en osaa hyödyntää näitä tilaisuuksia paremmin, niitä kun kuitenkin osalleni sattuu usein.

Sitten kuitenkin käy poikkeuksetta niin, että esiintymistilanne palkitsee itsensä. Kuten kuka tahansa tutkija, pidän siitä kun saan puhua aiheestani ihmisille. Kiinnostunut yleisö on paras palkinto – tai ei, ehkä parasta on se, kun puheenvuoron jälkeen herää keskustelua, ja kun lopuksi kiitetään ihan vilpittömällä lämmöllä. Niin kuin tänään – vaikka iltapäivällä väsytti ajatuskin illan luennosta, lähdin tilaisuudesta kuitenkin onnellisena ja mieliala korkealla.

Yliopiston ulkopuolislle ihmisille puhuminen myös usein vahvistaa tutkijuuttani siltä osin, että aiheeni tärkeys tulee esiin. Molemmat piirteet, sekä muistelukerronnan merkityksen tutkimus että sota-ajan ja jälleenrakennuksen kotirintaman naisten palkkatyö kiinnostavat ihmisiä. Vaikka välillä kadotan tähteni tutkimuksen alppipolulla, niin näiden yleisöluentojen jälkeen tiedän, että tähden perässä kulkemiseni on tärkeää myös muille kuin itselleni.

En ole tainnut kieltäytynä yhdestäkään luennointipyynnöstä. Sen lisäksi että nautin esiintymisestä, pidän myös tärkeänä puhua tutkimuksestani yliopiston ulkopuolella. En yliopistolain takia, vaan aiheeni merkityksellisyyden vuoksi. Se on merkityksellinen vain pienelle osalle akateemista maailmaa, mutta toivottavasti hyvin isolle joukolle suomalaisia, tavallisia naisia.

Kolmas tehtävä on siis vuorovaikutuksena merkityksellistä sekä tutkijalle että yliopiston ulkopuolella tai lähialueilla toimiville ihmisille.

Jessica, Nancy, Diana, Unity ja Pamela Mitford vuonna 1935. Valitettavasti Debo puuttuu tästä kuvasta.

Jaanan blogikirjoituksen luettuani etsin kirjastosta käsiini Mary S. Lovellin sisaruselämäkerran Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa (lyhennetty alkuteoksesta The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001, suom. 2010). Alkuun päästyäni ihmettelin, miten pussi päässä olen elänyt, etten ollut onnistunut kuulemaan näistä sisaruksista aiemmin. Pieni kyselykierros eri-ikäisten, kirjallisuutta ja historiaa harrastavien läheisten parissa kuitenkin antoi minulle synninpäästön: eivät ihan kaikki muutkaan olleet kuulleetkaan Mitfordeista ennen kuin kerroin.

Mutta kiinnostava sisarusparvi he kyllä ovat olleet. Kuusi kaunista siskoa ja komea veli, koko Britannian tuntemat päärin tyttäret jotka päätyivät lehtien kansiin milloin mistäkin syystä. Nancy, Pamela, Diana, Unity, Jessica ja Deborah olivat kaikki älykkäitä, lahjakkaita ja kuten sanottu, kauniita ja sosiaalisesti kyvykkäitä naisia.

Jollain tapaa Mitfordien tyttärien tarinassa voi nähdä pienoiskoossa koko 1900-luvun Euroopan ja erityisesti ”vanhan maailman” Britannian vaiheet. Päärin tyttäret eivät saa käydä kouluja sukupuolensa takia, mutta osa heistä elättää silti itsensä työllään. Vain Deborahista tulee herttuatar, muut keskiluokkaistuvat vähitellen, ainakin minun arvioni mukaan. Avioliitot, petokset, avioerot, lapset ja lapsettomuudet, onnettomat ja onnelliset rakkaudet kuuluvat siskosten elämään kuten maallistuvassa maailmassa muuallakin. Saman perheen sisään mahtuu vastakkaisia poliittisia näkemyksiä, jotka repivät perheen hajalle aivan kuten Eurooppakin jakaantui.

Sekä jaana että kiinnostavasti Mitfordien tarinaan reagoinut Leena Lumi pohtivat kirjan poliittisuutta. Ehkä jostain mystisestä elämäkerturilta odotetusta ”objektiivisuudesta” johtuen Mary S. Lovell koettaa olla ottamatta kantaa politiikkaan. Onhan kuitenkin väistämätöntä ja toivottavaakin, että natseista kirjoitettaessa otetaan kantaa – voimakkaastikin. Mitfordin sisaruksista Unity oli vakaumuksellinen natsi ja kuului ainakin tämän teoksen mukaan Hitlerin lähiystäviin. Diana oli naimisissa Oswald Mosleyn kanssa ja tuki miehensä poliittisia tavoitteita. Perheen äidin natsisympatiat on helpompi ymmärtää osana hänen sukupolvensa käytöstä, mutta hyväksymistä niille on turha maalata. Perheen veljen Tomin kuvaileminen natsiksi, joka ei kuitenkaan ollut antisemitisti, on hyvä tarkennus, mutta ei silti anna oikeutta kaunistella asiaa. Jessica ”Decca” Mitford taas oli yhtä syvästi kommunisti kuin Unity oli fasisti. Lovell toteaa, että Decca sanoutui irti kommunismista Stalinin pahuuksien paljastuttua, mutta tästäkin olisi voinut kirjoittaa lisää.

En tunne Mitfordien tarinasta kuin tämän tulkinnan, joten mielipiteeni perustuvat ohueen melko heppoiseen lähdemateriaaliin. Mielipiteisiin onneksi on silti oikeus. Lovellin kirjassa minua alkoi ärsyttää erityisesti Diana Mitford, jonka häikäisevää kauneutta, luontaista eleganttiutta sekä pukeutumisessa että sisutuksessa Lovell jaksoi korostaa ottamatta mitenkään kantaa siihen, että Diana oli fasisti ja ihaili Hitleriä täydestä sydämestään vielä senkin jälkeen, kun sodan koko kauheus paljastui. Minua suututti Mosleyn pariskunnan viehättävän pariisilaiskodin kuvaukset, kun olisin halunnut lukea Dianalle edes kerran käyvän huonosti. Mistä Mosleyt edes saivat rahaa jatkuvaan talojen osteluun? Eihän se tietysti kirjailjan syy ole, jos Dianan elämä oli ruusunkukkia loppuun asti, mutta kitkerältä se tuntuu.

Decca on helposti suosikkini tyttösarjassa, monestakin syystä. En voi olla ihailematta hänen rohkeuttaan hänen karatessaan Espanjan sisällissotaan, toimiessaan Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä tai pakoillessaan mccarthyismin aikaisia vainoja. Hänen vilkas, äkkipikaiselta vaikuttava ja kovasanainenkin luonteensa teki hänet sopivaksi vaativiinkin poliittisiin tehtäviin, mutta persoonana hän on saattanut olla kyllä melkoisen rasittava tiukkoine, joustamattomine mielipiteineen. Vaikuttaa siltä, että Deccalle mikään ei ollut pyhää ja hän oli valmis uhraamaan perheensäkin melko kunniattomasti, jos siitä oli hänelle etua. Silti tapaisin hänet mielelläni, jos se olisi mahdollista. Myös sisaruksista vähiten julkisuudessa elänyt Pam, jonka mahdolliseen lesbouteen viitataan kirjassa vain kerran, olisi kiinnostava henkilö tavata, puhumattakaan Deborahista, jonka elämäntyö kulttuuriperinnön vaalijana yhdessä miehensä kanssa ansaitsisi mitalin jos toisenkin.

Suomennos on lyhennetty alkuperäisestä. Lovell yrittää kiinnittää paikoitellen lukijan huomiota lähdekriittisiin asioihin, mutta se haipuu taka-alalle kuten tietokirjoissa usein käy. Tärkeää olisi kuitenkin huomata, että monet kirjan ”totuuksista” ovat tulkintojen tulkintoja. Monet esimerkiksi perheen sisäisiä välejä koskevat lauseet on poimittu kirjeenvaihdosta, jolloin niillä on oma kontekstinsa ja omat tavoitteensa. Tämä on tärkeä etenkin, kun Lovell koko ajan kuvaa siskosten hienoja kirjoitustaitoja ja perheen tapaa kertoilla tarinoita nokkelasti ja hilpeästi tai sitten terävästi piikitellen. Kirjeet ovat aina suunniteltu vastaanottajaa varten, eivät kuvaamaan perhedynamiikkaa sellaisenaan.

Lovellin elämäkerran kohde ei ole helppo, mutta hän selviää siitä minusta kohtalaisesti. Välillä nimiä on liikaa ja sivupolkujakin niin paljon, että olen iloinen että kirjaa on lyhennetty. Ei ole helppoa kirjoittaa kuudesta henkilöstä yhtä aikaa niin, että lukija pysyy kärryillä, mutta Lovell onnistuu siinä hyvin. Kukin sisaruksista on kirjan päähenkilö vuorollaan. Painopiste on loppuvaihessa Deccassa, mutta se on vain hyvä, sillä hänestä on helppo pitää ja hänen vaiheensa ovat kuusikymmenluvulla kiinnostavampia kuin muiden siskosten.

Yksien kansien välistä saa tässä kyllä aimo annoksen Euroopan historiaa, niin poliittista kuin kulttuuristakin.

Kuva on lainattu the Guardianin jutusta, joka sekin kannattaa lukea.

Eilen päättyi eräs pidempään jatkunut kulttuuritarina: näin viimeisenkin osan Metropolitanin Sormus-tetralogiasta Finnkinon teatterissa, Live HD-lähetyksenä. Richard Wagnerin neljän oopperan sarja alkoi kahden ensimmäisen oopperan eli Reininkulta ja Valkyriat osalta viime kaudella ja kaksi viimeistä eli Siegfried ja Jumalten tuho olivat ohjelmistossa tänä sesonkina.

Vau, ei voi muuta sanoa. Yhteensä Nibelungin sormuksen tarina kestää yli 15 tuntia, mutta neljäänkin osaan pilkottuna nämä oopperat ovat melko raskaita ja massiivisia kuunneltavia. Etenkin iltamyöhällä! Silti pidin jokaisesta osasta ja huolimatta ajallisesta etäisyydestä aiempiin osiin, tunnen myös eilisen esityksen koonneen tarinan ja tehneen tarinasta kokonaisuuden.

Nibelungin sormus on sovitus Eddan jumaltaruista. Varastetusta reininkullasta taotun sormuksen kirous vaivaa maailmaa, kunnes rakkaus kaiken voittaa ja urhea valkyria Brünnhilde syöksyy liekkeihin sormus mukanaan. Sormuksen tuhoutuessa tuhoutuu kuitenkin paljon muutakin – aika on muuttumassa ja jumalien aika väistyä. (Kuulostaa niin Tolkienilta että naurattaa.) Pääjumala Wotanin ratkaisujen ja jättiläisten rakentaman sankareiden asuinpaikan Valhallan tuhon välillä ehditään nähdä parikin suurta rakkaustarinaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän (pääosin hyvinkin paljon) sukurutsaisia ja kuulla hienoa musiikkia.

Bryn Terfel lauloi METissä Wotanin roolin, kolmannesta osasta alkaen päähenkilöksi nousevan supersankari Siegfriedin rooliin hyppäsi sairastapauksen vuoksi lyhyellä varoitusajalla Jay Hunter Morris (hieno, lahjakas mies, ei voi muuta sanoa) ja Alberich-kääpiöpahiksena lauloi Eric Owens. Suurimman vaikutuksen minuun ehkä kuitenkin teki Deborah Voigt Brünnhilden roolissaan. Musiikkituntemukseni toisaalta on niin heiveröistä, etten tiedä vaikutuinko Brünnhilden roolista ja Wagnerin musiikista ylipäätään, vai oliko kyse Voigtin lahjoista. Ihan mahtava rooli silti.

Yhtenäisyyttä neljän osan tarinaan toi myös lavastus, joka oli minusta hieno. Yksinkertaiselta vaikuttavaa, mutta hämmästyttävän muunneltavaa lavarakennetta käytettiin jokaisessa oopperassa. Tekniikka oli hyvin 2010-lukulaista: harmaa metallirakenne muutettiin miksi tahansa, niin linnaksi, metsäksi, luolaksi tai joeksi, valojen ja varjojen avulla. Heijastamalla kuvia ja värejä saatiin tunnelma muuttumaan nopeasti ja toisaalta rakennettua hyvin tehokkaita visuaalisia hetkiä, joillaisiin ei perinteisillä vasara+naula -lavasteilla mitenkään voida päästä. Nyt juuri esimerkiksi mielessäni on hurjan hieno kohta, jossa murhan juuri juonitellut Gunther yrittää pestä käsiään joessa, ja vesi muuttuu punaiseksi verestä – syyllisyys-symboliikasta väri muutetaan tunnelman rakentajaksi, kun koko taustalla kohiseva koski on lopulta verenpunainen miesjoukon surressa kuollutta sankaria, Siegfriedia.

Metropolitanin sivuilla on hieno paketti sormustietoutta. Sieltä löytyvät Wagnerin ”letimofis”, eli ne musiikilliset pienet teemat jotka soivat kunkin sankarin kohdalla (edelleen samaa keinoa käytettiin TSH-leffoissa). Kunkin oopperan kohdalla on videokuvaa parhaista paloista. Suosittelen tutustumaan! Valkyrioiden ratsastus ja selkäpiitä karmiva Hojotoho! -huuto on varmaankin tunnetuin kohtaus tetralogiasta, ja koska en löytänyt kunnollista videota METin versiosta (paitsi äsken linkittämästäni kotisivujen videokoosteesta sekin löytyy), liitän tähän Tanskan kuninkaallisen oopperan version. Tässä valkyriat ovat minusta hienosti toteutettuja. Näiden kauheiden ja kauniiden kuolemanratsastajien tehtävähän siis on tuoda kuolleet sankarit taistelukentältä Valhallaan Wotanin juhlaväkeen. Tanskalaisten versiossa valkyrioiden helmat ovat veressä ja riehakas tunnelma muutenkin vastaa mielikuvaani heistä.

Nibelungin tarinan voisi kerätä vähitellen hyllyynkin. Oopperalevytykset ovat sen verran arvokkaita, etten olen niitä kovin paljoa raaskinut ostaa, mutta ne ovat sellaisia vähitellen, ajan kanssa ja löytöinä hyllyyn haalittavia.

Vähän aikaa sitten tajusin vasta, että työhuonetilanteeni on väliaikainen. Tai olenhan minä sen aina tietenkin tiennyt, mutta asian konkreettisuus iski kun tajusin, ettei kotonani ole tilaa työhuoneella oleville kirjoille.

Kotikirjahyllyni on ylitäysi tälläkin hetkellä, vaikka siihen kyllä olisi mahdollista saada lisää tilaa ostamalla lisähyllyjä – eläköön Lundian muotoiltavuus. En vain ole saanut aikaiseksi hoitaa asiaa kuntoon, sillä olen toivonut löytäväni hyllyjä käytettynä (molemmat kirjahyllyni ovat käytettynä hankittuja) ja toisaalta en ole kovin suuresti ehtinyt etsiäkään. Nyt alkavat olla ajat sillekin hommalle. Oma juttunsa on sekin, että jos tulevaisuudessa aletaan maksaa kaikki yhteistä Yle-veroa, en näe ehkä enää kovin pitkään syytä pysyä ilman televisiota. Sille täytyisi sitten olla tilaa kirjahyllyssä, joten kirjat pitäisi saada mahtumaan siltä kohdin jonnekin muualle.

Työhuoneella on kirjoja ehkä kolme, neljä hyllyllistä. Suunnilleen puolentoista vuoden kuluttua ne pitää uudelleensijoittaa jonnekin – todennäköisesti kotiin. Kirjojen määrä ei ole vähenemässä; totta puhuen ostan kirjoja hitaasti mutta varmasti koko ajan lisää. Koska en osaa tehdä kotini sisustusratkaisuja kovin nopeasti (kuten kirjahyllyn lisähyllyjen hankinnan hitaudesta voi huomata), olen alkanut nyt jo pohtia, mikä olisi järkevä tapa järjestää niille lisää tilaa nätisi, tyylikkäästi, kestävästi ja halvalla.

Tämänhetkinen kirjojen säilytystilanne vastaa tunnelmaltaan tätä kuvaa, vaikka todellisuus onkin vähän vähemmän elegantti:

Kirjahyllyni on toki ihan perinteistä puista mallia eikä näin tyylikkäästi sisäänrakennettu, mutta hyllyt on täytetty samalla tavalla ilmavasti ja sen vuoksi rauhoittavan näköisesti. Siinä on yksi mahdollisuus lisätilaan, kuten jo aiemmin sanoin. Jos minulla olisi tilaa, hankkisin jotain tämänkaltaista:

Mutta kuten sanottu, ylimääräistä seinätilaa ei ole hukattavaksi tällaiseen sisustamiseen. Vaikka tiedän monia, joilla on kirjoja paljon enemmänkin, niitä on kuitenkin minullekin kertynyt jo sen verran että tilalla leikittely saa nyt unohtua. Yksi helpohko vaihtoehto on vain työntää nykyiset hyllyt aivan kiinni nurkkaan, jolloin toisen seinän suuntaan luultavasti jäisi vielä yksi 80 sentin tai metrin levyisen kirjahyllyn tila.  Jos siihen hankkisi niin korkean hyllyn kuin saa, kirjojen säilytysongelma olisi joksikin aikaa ratkaisu. Helppoa, halpaa, yksinkertaista ja suoraviivaista.

Kirjojen säilyttämisestä tykkäävä osa minusta kuitenkin haaveilee jostain jännittävämmästä. Olisi hauskaa ympäröidä makuuhuone kirjahyllyillä, vähän niinkuin tässä kuvassa, mutta enemmällä väreillä ja hyllyjä muuallakin kuin yhdellä seinällä (koska oma makkarini on isompi kuin tämä alkovi):

Olen myös ajatellut, että korkean eteiseni katonrajaan sopisi hienosti kirjahylly – yksi rivi vain, sinne ylös. Toisaalta eteinen on kodin pienin huone (kylppäriä lukuunottamatta), joten katonrajaa kiertävä kirjahylly voisi tuntua ahtaalta.

Lisähyllykkö olohuoneeseen on varmaankin se ratkaisu, jonka saan aikaiseksi ihan vain jo taloudellisistakin syistä. Pelkään, että valmiina ei välttämättä ole sellaisia hyllyjä joista visioin makuuhuoneen seiniä kiertämään, ja jos onkin, ne ovat yhtä lailla tavoittamattomissa hinnoissa kuin se jos teettäisin hyllyt huonekalumaakarilla tai puusepällä – mikä olisi tietysti haave. Ennen kuin luovun, pitää tietysti käydä katselemassa ja kyselemässä. Voipikin olla niin, että haudon ja suunnittelen tätä kesään asti, ja kunhan pyörällä taas pääsee kaupungin laidasta laitaan sujuvasti ja helposti, otan tavoitteeksi selvittää mahdollisuuteni kirjahyllyhankintojen suhteen.

Siihen asti otan mielelläni vastaan vinkkejä ja kokemuksia! Millaisia kirjahyllyratkaisuja olet laittanut omaan kotiisi? Oletko ollut tyytyväinen? Millaista kirjahyllyä et ainakaan haluaisi? Oletko teettänyt huonekaluja? Mitä se maksoi? Ai oletkin itse puuseppä ja haluat tehdä minulle kirjahyllyn lähes ilmaiseksi? Sattuipa sopivasti, tervetuloa!

Kuvat on lainattu täältä, täältä ja täältä.

Seuraava sivu »