Loppuvuodesta nappasin Täällä toisen tähden alla -blogista useitakin kiinnostavan kuuloisia lukuvinkkejä, joiden joukossa oli myös Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story, 2003, suom. 2010). Luin sen viime viikolla; luin vaikka teki kipeää ja teki mieli huutaa ääneen. Kerroin kirjasta kyläilemässä olleelle ystävälleni silmät kyynelissä, niin tuskaisaa edes aiheesta puhuminen oli.

Oates käsittelee kirjassaan ihmisyyden rumuutta ja pahimpia puolia. Kirjan alussa joukko nuoria miehiä raiskaa porukalla Teena-nimisen naisen henkihieveriin. Paikalla on myös hänen 12-vuotias tyttärensä, joka selviytyy kuin ihmeen kaupalla seksuaaliselta väkivallalta, mutta joutuu todistamaan äitinsä joukkoraiskausta. Raiskaus on kammottava rikos jo sellaisenaan, mutta Oates kääntää siitä vielä pahimmat puolet esiin. Oikeudenkäynnin alkaessa kirjailija osoittaa, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Taitavan lakimiehen avulla Teenaa nöyryytetään oikeuden istunnossa ja koko tilanne kääntyy nurinkurin – hänestä tulee syyllinen, raiskaajista viattomia. Ei ihme, ettei Teena enää halua elää.

Seuraavana päivänä siitä kun olin aloittanut kirjan, verkkolehdestä ponkaisi silmilleni otsikko, jossa kerrottiin keuruulaisella varuskunta-alueella epäiltävän joukkoraiskausta. Vaikka sittemmin on tarkennettu, että kyseessä on ilmeisesti ”vain” yksi epäilty, tuona päivänä tuo uutinen sai minut aika järkyttyneeksi. Oatesin kirjan ollessa tuoreena mielessä  uutinen todellisesta joukkoraiskauksesta muistutti vähän liikaa ihmisten pimeästä puolesta.

Kostossa on kuitenkin myös rakkaustarina. Vertavaluvan, teho-osastokunnossa olleen Teenan luokse ensimmäisenä saapunut poliisi ei pääse tapauksesta irti. Hän on Dromoor, vakaa ja urallaan hiljalleen etenevä poliisi, Persianlahden sodan veteraani ja pienen lapsen isä. Dromoorista kerrotaan enemmän kuin Teenasta, joka on tarinassa vain uhrin roolissa. John Dromoor on yhtä aikaa sankari ja antisankari. Hän ei varsinaisesti edusta ihmistyyppiä josta pitäisin, sellainen vähän sotatraumainen asehullu kun on. Mutta hänen oikeudentajunsa ei kestä seurata mitään tekemättä, kuinka Teenan elämä tuhotaan, joten hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Dromoorin teoissa on tarinan rakkaus, julmalla ja alkeellisella tavalla. Toisaalta rakkaustarina on Teenan tyttären osassa; tytär rakastuu aikuiseen, pelastajan roolissa esiintyvään poliisiin ja toisin kuin äitinsä, tytär tietää voivansa luottaa Dromoorin apuun, kun kostoa tarvitaan.

Kosto: rakkaustarina on lyhyt kirja. Sen luvut ovat lyhyitä mutta tehokkaita, sanat säästeliäitä mutta sitäkin julmempia. Mieleenpainuva kirja.

Advertisements