Vuoden ensimmäisen päivän iltana olin juuri aloittamassa matkaa Helsingistä kotiin, kun äiti soitti. Maalla kotikotona asuva koirani Murre oireili jälleen samoin kuin lähes tasan vuosi sitten. Luultavasti sen tyrä oli uusiutumassa.

Kuinka monta kertaa muutaman tunnin matkan aikana ehtii mielessään hyvästellä pienen koiransa? Kuinka monta kertaa ehtii itkeä, ennen kuin eläinlääkäriasema seuraavana aamuna aukeaa? Monta kertaa. Edellisellä kerralla minua varoitettiin, ettei tyräleikkausta välttämättä voida tehdä toista kertaa. Nyt panikoin – tietenkin, varsinkin kun koira oli aika huonossa kunnossa – mutta silti edellisen sairastumisen kokemuksella osa minusta tajusi, että toivoa on. Eläinlääkärit tuntuvat aina varoittavan pahimmasta, ikään kuin varmuuden vuoksi.

Tällä kertaa Murren oireisiin reagoitiin heti, eikä tyrä ehtinyt pahaksi. Leikkaus tehtiin vähän eri tavalla kuin viime vuonna ja tyrän ei pitäisi enää uusiutua. Pikkusankari on nyt toipilas. Pahin kipulääkehuurukin on jo takana. Murre tuskastelee muovikaulurin kanssa ja saa hellyyttä tavallistakin enemmän joka suunnalta. Rakkauden puutteeseen tämä koira ei ainakaan sairastu.

Surutyö on silti jo aloitettu. Ehkä se alkoi jo vuosi sitten, kun Murre ensimmäistä kertaa sairastui vakavasti. Nyt jo on puhuttu perheen kesken, että kolmatta suurta leikkausta Murrelle ei enää tehdä. Lähes kaksitoistavuotiaalle koiralle leikkaukset ovat aika raskaita, vaikka Murtsi onkin muuten ihan terve ja pirteä koira. Onneksi tyrän ei pitäisi enää uusia, joten iloisia, hännänheilutusta täynnä olevia päiviä on sen edessä vielä monta.

Mainokset