tammikuu 2012


Maku-lehden syksyisessä Espanja-teemanumerossa ollut manchego-parsapiirakan ohje alkoi kutkuttaa. Pakko oli päästä kokeilemaan, ja kun suolaisen herkkupiirakan tekeminen vain itselle on vähän tyhmää, kutsuin joukon ystäviä sunnuntai-iltapäivänä kahville. Kesken vaalityön, kesken vähän tyhmien työhuolien, kesken kovan pakkasen. Ja ilmeisesti manchego houkutti, sillä ihanan moni vastasi  kutsuun.

Äiti on viime aikoina leivoskellut kinkkusarvia. Äiti osaa tehdä niistä meheviä, tasaisia ja suunnattoman herkullisia. Oman, vuosien takaisen sarvienleipomiskokeiluni muisto on lähinnä kirvelevä tappio: niistä tuli kummallisen muotoisia ja jotenkin outoja. Äidin esimerkin innoittamana oli mielessäni kytenyt halu kokeilla uudestaan, joten leivoin kinkkusarvia piirakan kanssa samaan kahvipöytään. Jälkiruoaksi tarjoilin joululta säilyneitä suklaakonvehteja ja vieraiden tuomia suklaakeksejä – aika hyvät oli tarjoilut, vaikka itse sanonkin!

Katoin sunnuntaikupit (Paratiisia) ja hopealusikat (kummitädiltä aikanaan saadut) – kumpiakin tulee käytettyä aivan liian harvoin. Vanhat Arabian Ihanne-sarjan kermakko ja sokerikkokin olivat käytössä siihen asti, kunnes vieraat kyllästyivät kermakon pienuuteen ja hakivat purkin kaapista – ettei koko ajan tarvitse olla täyttämässä, heh. Sunnuntaiastioista huolimatta oli ihan rento tunnelma. Lapsiakin oli vieraiden joukossa kaksi ja he viihtyivät. Pääsin itsekin lukemaan autokirjaa ja kivasti myös omaa suosikkiani, Jokilaivan tarinoita.

Olin kutsussani ilmoittanut kiellettyjen sanojen listan: talviseminaari, väitöskirjan valmistuminen, aikataulu, talviseminaarin paperi, Lusto. Ajattelin, että minulta hajoaa pää jos en saa työasioista taukoa. Mutta jos kutsuu työkavereita luokseen niin tietenkin välillä puhutaan työasioista, eikä se mitään haitannut. Ehkä massu täynnä hyvää piirakkaa on helpompi kestää myös aikatauluahdistusta? Ja toisaalta eilen vietin täydellisen irtiottopäivän katsomalla muun muassa uutuusleffan Puss in Boots. Ja nauroin, odotetusti!

Pitäisi useammin kutsua ihmisiä kylään sunnuntai-iltapäivisin.

Mainokset

Erään suunnilleen samassa työvaiheessa olevan kollegan kanssa meni jutteluhetki tänään vähän paniikinomaiseksi. Hän muistutti minua siitä, että kirjoitusaikataulun suunnitteleminen on tärkeää. Tähän asti olen vain ajatellut asiaa summittain ja vähän sinne päin haluamatta keskittyä siihen sen tarkemmin – paitsi deadlinen olen tiennyt jo pitkään. Tänäänkin ensimmäinen reaktioni kollegan puhuessa aikataulun tekemisestä oli laittaa sormet korviin ja vinkua etten vaan kuulisi totuutta. 😀

Totuushan on se, että kiire tässä tulee. Tavoite on saada käsikirjoitus syyskuun loppuun mennessä valmiiksi. Toistaiseksi puuttuu vielä suunnilleen kaikki.

Tein kuukausittain ja viikoittain etenevän aikataulun itselleni rauhoittaakseni nousevaa paniikkia. Ja kas, eihän tässä hätää. Jos käytän vain neljä viikkoa per käsittelyluku niin homma toimii. Mutta onko se mahdollista? Aina on muutakin sälää, on Kansatieteen päivien järjestelyt ja konferenssi Skotlannissa ja laitoksen, 1950-lukuhankkeen ja THTPS:n seminaareja. Yritin ottaa näitäkin huomioon aikataulua tehdessäni, jätin sinne tänne vähän ilmaa. Ja silti se näyttää toteuttamiskelpoiselta.

Kokeneempi, työssään pidemmällä oleva kollega kertoi tehneensä kirjoitusvaiheessa useita aikatauluja, joista yksikään ei pitänyt. Mutta minä inspiroidun deadlineista! Ja jos jotain niin olen kohtalaisen nopea kirjoittaja, vaikka laatu sitten onkin varsinkin ekoissa versioissa vähän sitä sun tätä. Mutta kuvittelin jättäneeni aikaa myös tekstien hionnalle. Silti on vaikea tässä vaiheessa sanoa, kuinka nopeasti kirjoittaminen sujuu. Osaan ehkä kirjoittaa kevyttä tekstiä sujuvasti, mutta entä analyysi? Entä riittävätkö voimat? Entä jos väsyn – silloin loppuu niin kirjoittaminen kuin siitä saatu nautintokin.

Olisi varmaan hyvä olla realistisempi aikataulun teossa, mutta jotenkin en nyt vaan pysty. Tuntuu siltä, että minun on vain pakko juuri nyt ajatella tämän onnistuvan. Jos lähden himmailemaan ja hyssyttelemään, en saa mitään aikaan. Voi olla, että parin viikon päästä kirjoitan teille, ettei tämä toimi. Ehkä jo parin viikon päästä tajuan, ettei kirjoittaminen suju niin kuin suunnittelin. Mutta juuri nyt tämän aika vauhdikkaan aikataulun tekeminen tuntuu parhaalta.

Loma, sekin on mukana aikataulussa. Tosin vasta syyskuun alussa, mutta hyvää kannattaa odottaa. Aikataulu on tehty ajatuksella, että työpäiviä on viikossa vain viisi, ja työtunteja 7-10 päivässä, tilanteesta riippuen. Toisinaan olen valmis käyttämään hommaan lauantaitkin, mutta toisaalta juhannusaattona en aio olla töissä. Eli kohtuullista, yrittäjähenkistä kirjoitustyötä tiedossa.

Aikatauluja suunnittelessa kaikuu mielessä uudestaan ja uudestaan se Benjamin Kiven ihanuudessaan hirveä toteamus Tuomas Kyrön romaanissa: ”En pitänyt vapaapäiviä. Kun tietää mitä tahtoo ja mihin aikoo, on aina vapaa.”

Tiedän mihin aion vaikken olekaan aina varma, haluanko sitä. Mutta se käsikirjoitus tulee olemaan ohjaajillani syyskuun lopussa. Näillä puheilla päätän tämän työpäivän.

Loppuvuodesta nappasin Täällä toisen tähden alla -blogista useitakin kiinnostavan kuuloisia lukuvinkkejä, joiden joukossa oli myös Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story, 2003, suom. 2010). Luin sen viime viikolla; luin vaikka teki kipeää ja teki mieli huutaa ääneen. Kerroin kirjasta kyläilemässä olleelle ystävälleni silmät kyynelissä, niin tuskaisaa edes aiheesta puhuminen oli.

Oates käsittelee kirjassaan ihmisyyden rumuutta ja pahimpia puolia. Kirjan alussa joukko nuoria miehiä raiskaa porukalla Teena-nimisen naisen henkihieveriin. Paikalla on myös hänen 12-vuotias tyttärensä, joka selviytyy kuin ihmeen kaupalla seksuaaliselta väkivallalta, mutta joutuu todistamaan äitinsä joukkoraiskausta. Raiskaus on kammottava rikos jo sellaisenaan, mutta Oates kääntää siitä vielä pahimmat puolet esiin. Oikeudenkäynnin alkaessa kirjailija osoittaa, kuinka ihminen on ihmiselle susi. Taitavan lakimiehen avulla Teenaa nöyryytetään oikeuden istunnossa ja koko tilanne kääntyy nurinkurin – hänestä tulee syyllinen, raiskaajista viattomia. Ei ihme, ettei Teena enää halua elää.

Seuraavana päivänä siitä kun olin aloittanut kirjan, verkkolehdestä ponkaisi silmilleni otsikko, jossa kerrottiin keuruulaisella varuskunta-alueella epäiltävän joukkoraiskausta. Vaikka sittemmin on tarkennettu, että kyseessä on ilmeisesti ”vain” yksi epäilty, tuona päivänä tuo uutinen sai minut aika järkyttyneeksi. Oatesin kirjan ollessa tuoreena mielessä  uutinen todellisesta joukkoraiskauksesta muistutti vähän liikaa ihmisten pimeästä puolesta.

Kostossa on kuitenkin myös rakkaustarina. Vertavaluvan, teho-osastokunnossa olleen Teenan luokse ensimmäisenä saapunut poliisi ei pääse tapauksesta irti. Hän on Dromoor, vakaa ja urallaan hiljalleen etenevä poliisi, Persianlahden sodan veteraani ja pienen lapsen isä. Dromoorista kerrotaan enemmän kuin Teenasta, joka on tarinassa vain uhrin roolissa. John Dromoor on yhtä aikaa sankari ja antisankari. Hän ei varsinaisesti edusta ihmistyyppiä josta pitäisin, sellainen vähän sotatraumainen asehullu kun on. Mutta hänen oikeudentajunsa ei kestä seurata mitään tekemättä, kuinka Teenan elämä tuhotaan, joten hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Dromoorin teoissa on tarinan rakkaus, julmalla ja alkeellisella tavalla. Toisaalta rakkaustarina on Teenan tyttären osassa; tytär rakastuu aikuiseen, pelastajan roolissa esiintyvään poliisiin ja toisin kuin äitinsä, tytär tietää voivansa luottaa Dromoorin apuun, kun kostoa tarvitaan.

Kosto: rakkaustarina on lyhyt kirja. Sen luvut ovat lyhyitä mutta tehokkaita, sanat säästeliäitä mutta sitäkin julmempia. Mieleenpainuva kirja.

Jälleen on yksi haave toteutettu. Viime elokuussa julkaistiin ensimmäinen toimittamani kirja, mutta tänään sain olla julkkareissa ihan kokonaisen kirjan kirjoittajana. En toki yksin, vaan yhtenä kolmesta kirjoittajasta. Tänään julkaistiin virallisesti kesäkuun alusta asti tekeillä ollut kirjahanke, jonka tuotoksena syntyi teos Esikaupungista kampukseksi. Elämää Rajakadun seudulla. Kirjan tilasi ja kustansi Jyväskylän ammattikorkeakoulu, jonka julkaisusarjan nro 125 tämä Rajakatu-kirja on.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, parasta työssä olivat haastateltavani ja ne tarinat, joiden äärelle pääsin työtä tehdessä. Kirja on historiikki, mutta ei aivan perinteinen sellainen. Rajakadun historiaa ja nykypäivää käydään läpi tarinoiden muodossa, ihmisten omien muistojen ja kokemusten kautta. Saimme kirjoittaa alueen elämästä sellaisena kuin se kuului, näkyi, tuoksui ja tuntui eri vuosikymmeninä. Kuvilla on tärkeä osuus, sillä niiden kautta alueen muutos tulee parhaiten esiin.

Rajakadun varrella on sijainnut aikanaan Suomen suurin kansakoulu, Jyväskylän keskuskansakoulu. Siellä on ollut jo sitä ennen Suvimäen koulu, jolla on oma maineensa jyväskyläläisten keskuudessa. Koulujen takana sijaitsevalla harjulla on hypätty mäkeä SM-tasolla ja kadun eteläreunan taloissa on eletty, kuten eräs informantti asian totesi, hyvää elämää. Nykyään Rajakatu on ennen muuta ammattikorkeakoulun kampusaluetta. Kadun varren taloissa asuu yhä paljon alkuperäisiä asukkaita 1950-luvulta, mutta myös paljon opiskelijoita. Liikeyritysten määrä on kutistunut, mutta haastattelemamme yrittäjät pitävät liikepaikastaan keskustan tuntumassa, vilkkaasti liikennöidyn kadun varressa.

Kirjan tekeminen oli välillä väsyttävää ja raskasta enkä yritäkään väittää, että olisin nauttinut joka hetkestä. Opin kuitenkin sitä tehdessä paljon, ja suurelta osin se oli palkitsevaa ja iloista, antoisaa työtä. Se oli työtä, johon minulla on koulutus; työtä, jota olen halunnut tehdä ja haluan tehdä jatkossakin.

Tämän päivän tilaisuuteen oli kutsuttu joukko haastateltuja ja kirjan tekoa tukeneita henkilöitä. Oli silkkaa iloa tavata heitä uudelleen ja saada JAMKin tarjoamien kakkukahvien muodossa kiittää heitä avusta. Tässä onkin sopiva tilaisuus lähettää myös tuoreen kirjailjan terveiset: haluan kiittää lämpimästi sekä JAMKin toimituskuntaa että omaa professoriamme kaikesta avusta ja tuesta kirjaa tehdessä. Samoin haluan kiittää kahta kirjoittajakollegaani, joiden kanssa yhdessä saimme teoksen aikaan. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Rajakadulla eri tavoin vaikuttaneille ihmisille: tämä on heidän kirjansa.

Esikaupungista kampukseksi. Elämää Rajakadun seudulla -teosta myydään Jyväskylän ammattikorkeakoulun pääkampuksen kirjastossa Rajakadulla, hyvinvarustetuissa kirjakaupoissa sekä Tähtijulkaisut-verkkokaupassa.

Joulukuisesta Tavastian-konsertista asti olen kantanut laukussani Haavisto-pinssiä. Twitterissä ja Facebookissa ei ole jäänyt epäselväksi, kuka on minun ehdokkaani näissä presidentinvaaleissa. Silti vasta eilen ensimmäistä kertaa minulle kommentoitiin laukustani näkyvän Haavisto-kannatuksen vuoksi. Se tapahtui ennen tanssituntia, pukuhuoneessa. Minua vanhempi rouva aloitti keskustelun suorankierolla kysymyksellä:

– Oletkos jo käynyt äänestämässä?

Kerroin käyneeni jo, mutta minulla kyllä kesti hetken ennen kuin tajusin että kysymys johtui Haaviston kuvasta laukussani. Keskustelu jatkui sitten eilisen uutisilla, joissa Haavisto ja Väyrynen olivat gallupeissa tasoissa. Yhdessä tämän rouvan kanssa kehuimme Pekka Haavistoa ja totesimme hänet selkeästi parhaaksi ehdokkaaksi. Kehuimme kansainvälisen kokemuksen ja inhimillisen lähestyttävyyden. Sitten pukkariin saapui rouva, joka ei ollut kuullut koko keskustelua, vaan tarttui siihen omalla näkökulmallaan: ensimmäistä kertaa hänestä tuntuu siltä, ettei hän tiedä ketä äänestäisi. Siihen totesin, että näissä vaaleissa on harmillista, ettei mukana ole yhtään tarpeeksi hyvää naisehdokasta. Tästä kaikki pukukopissa olleet naiset olivat samaa mieltä, kuorossa suorastaan. Tarpeeksi uskottava naisehdokas olisi saanut tästä tanssijajoukosta paljon ääniä. Se voivottelu oli kuitenkin helppo päättää keskustelun lopputoteamukseen:

– Onneksi on kuitenkin Pekka Haavisto.

Hyviä syitä äänestää Haavistoa (ja keskustelua syistä miksi et äänestäisi häntä) löytyy vaikka kuinka paljon. Tärkeintä on kuitenkin, että käyttää äänioikeuttaan, oli lappuun kirjoitettu numero mikä tahansa ehdolla olevista. Minä äänestin viime sunnuntaina siskon kanssa Helsingin pääpostissa. Vaali-iloa kaikille muillekin!

Viime vuoden lopulla minulle tuli kova ikävä Mma Ramotswea. HBO:n tv-versio tuli uusintana ja muistin, etten ollut lukenut koko sarjaa, vain muutamia osia alusta. Marras-joulukuussa luin ensimmäiset kahdeksan suomennettua Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan kirjaa ja tammikuun alussa kaksi viimeistä.

Sarjasta on suomennettu:

  • Naisten etsivätoimisto nro 1 (The No 1 Ladies’ Detective Agency, 1998, suom. 2003)
  • Kirahvin kyyneleet (Tears of the Giraffe, 2000, suom. 2004)
  • Siveysoppia kauniille tytöille (Morality for Beautiful Girls, 2001, suom. 2004)
  • Kalaharin konekirjoituskoulu miehille (The Kalahari Typing School for Men, 2002, suom. 2005)
  • Elämän kirkas keskipäivä (The Full Cupboard of Life, 2004, suom. 2006)
  • Botswanan iloiset rouvat (In the Company of Cheerful Ladies, 2004, suom. 2007)
  • Onni ja siniset kengät (Blue Shoes and Happiness, 2006, suom. 2008)
  • Oivallinen aviomies (The Good Husband of Zebra Drive, 2007, suom. 2009)
  • Pieniä ihmeitä autokorjaamolla (The Miracle at Speedy Motors, 2008, suom. 2010)
  • Teetä ja sympatiaa (Tea Time for the Traditionally Built, 2009, suom. 2011

Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan kirjat ovat sellaisia yhden, kahden illan kirjoja. Niin kauniita ja kivoja, että niitä haluaa lukea ja samalla niin sydämeen käyviä, että hyvää mieltä riittää pitkäksi aikaa. Päähenkilö Mma Ramotswe perustaa Botswanan ensimmäisen etsivätoimiston, tarkemmin sanottuna Naisten etsivätoimiston. Kirjat kertovat siitä, kuinka Mma Ramotswe ja hänen apulaisensa Mma Makutsi ratkaisevat ihmisten ongelmia. Toisinaan jopa rikoksia, mutta Mma Ramotswen mielestä etsivän työ on enimmäkseen sitä, että heidän luokseen tulee henkilö jolla on ongelma, ja he auttavat häntä ratkaisemaan sen.

Kirjoista puuttuu kaikki dekkareiden jännitys, väkivalta tai muu yltiödraama. Naisten etsivätoimiston jutut ovat arkisia ja aika pieniä. Enemmän tilaa vie elämäntapa ja maailman ja ihmisyyden tarkastelu päähenkilöiden kautta. Kirjailija Alexander McCall Smith on syntynyt Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), opiskellut Euroopassa ja toiminut oikeustieteen professorina Botswanassa. Uskon hänen tuntevan afrikkalaisuuden, josta kirjoittaa, vaikka varmasti hän saa tästä aiheesta myös kritiikkiä osakseen. Minun on vaikea kritisoida hänen Afrikka-kuvaansa, sillä en ole ikinä siinä maanosassa käynyt. Mutta jos Botswana on sellainen kuin Mma Ramotswe ja hänen ystävänsä, minä muuttaisin sinne mielelläni – lumen puutteesta huolimatta. Myös Jaakko Kankaanpään erinomaiset suomennokset luovat oasltaan Mma Ramotswen taikaa.

Mma Ramotswen tarinat eivät kiehdo minua etsivätoimiston vuoksi vaan elämänviisautensa takia. Näitä kirjoja lukiessani olen miettinyt niin ystävyyksiä, parisuhteita, työtä ja odotuksiani työn suhteen, suorittamista ja tavoitteellisuutta kuin yrittäjyyttä ja yrityksen pyörittämisen tavoitteita ja tapoja. McCall Smith laittaa päähenkilönsä avulla lukijan pohtimaan monia asioita – eikä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Samalla kun olen miettinyt monia hankalia kysymyksiä uusiksi Mma Ramotswelta mallia hakien, olen myös viihtynyt kirjojen huumorin ja lempeän Afrikka-kuvauksen parissa.

Haluan kerätä Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjan omaan hyllyyni ihan vain siksi, että voin koska tahansa palata kysymään Mma Ramotswelta neuvoja elämäni ongelmatilanteissa. Haluaisin ehkä myös lukea muita McCall Smithin kirjoja, esimerkiksi The Sunday Philosophy Club -sarja kuulostaa jo nimeltäänkin houkuttelevalta.

Vuoden ensimmäisen päivän iltana olin juuri aloittamassa matkaa Helsingistä kotiin, kun äiti soitti. Maalla kotikotona asuva koirani Murre oireili jälleen samoin kuin lähes tasan vuosi sitten. Luultavasti sen tyrä oli uusiutumassa.

Kuinka monta kertaa muutaman tunnin matkan aikana ehtii mielessään hyvästellä pienen koiransa? Kuinka monta kertaa ehtii itkeä, ennen kuin eläinlääkäriasema seuraavana aamuna aukeaa? Monta kertaa. Edellisellä kerralla minua varoitettiin, ettei tyräleikkausta välttämättä voida tehdä toista kertaa. Nyt panikoin – tietenkin, varsinkin kun koira oli aika huonossa kunnossa – mutta silti edellisen sairastumisen kokemuksella osa minusta tajusi, että toivoa on. Eläinlääkärit tuntuvat aina varoittavan pahimmasta, ikään kuin varmuuden vuoksi.

Tällä kertaa Murren oireisiin reagoitiin heti, eikä tyrä ehtinyt pahaksi. Leikkaus tehtiin vähän eri tavalla kuin viime vuonna ja tyrän ei pitäisi enää uusiutua. Pikkusankari on nyt toipilas. Pahin kipulääkehuurukin on jo takana. Murre tuskastelee muovikaulurin kanssa ja saa hellyyttä tavallistakin enemmän joka suunnalta. Rakkauden puutteeseen tämä koira ei ainakaan sairastu.

Surutyö on silti jo aloitettu. Ehkä se alkoi jo vuosi sitten, kun Murre ensimmäistä kertaa sairastui vakavasti. Nyt jo on puhuttu perheen kesken, että kolmatta suurta leikkausta Murrelle ei enää tehdä. Lähes kaksitoistavuotiaalle koiralle leikkaukset ovat aika raskaita, vaikka Murtsi onkin muuten ihan terve ja pirteä koira. Onneksi tyrän ei pitäisi enää uusia, joten iloisia, hännänheilutusta täynnä olevia päiviä on sen edessä vielä monta.