joulukuu 2011


Järjellä ja tunteella -kirjablogin Susa laittoi jokin aika sitten käyntiin vallan erinomaisen haasteen kaikille lukemisesta ja kirjoista tykkääville. Haaste on yksinkertainen: vastata vuonna 2011 luetuilla kirjoilla seuraaviin viiteentoista kysymykseen. Tarkoitus olisi vastata yhdellä ainoalla kirjalla, mutta enhän minä sellaiseen pysty, siksi joissakin on useampikin vaihtoehto. Vastaan haasteeseen nyt, vaikka vuotta on vielä vähän jäljellä – uskoisin silti kirjaseikkailujen olevan pääosin jo käyty tämän vuoden osalta.

Tätä haastetta saa laittaa eteenpäin ja pohtia vaikka ei kirjablogia pitäisikään – olisi kiva kuulla myös lukijoiden kommentteja tai vastauksia omista lukukokemuksista vaikkapa kommenttien muodossa.

Tässä siis kysymykset & minun vastaukseni:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-kirjoja eli Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaa ihan alusta asti.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Kathryn Stockett: The Help (tai suomeksi Piiat)

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Reko ja Tiina Lundan: Viikkoja, kuukausia

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Katja Kettu: Kätilö

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Doris Lessing: Väkivallan lapset -sarja

Patricia McGillip: Basiliskin laulu

A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen


8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan…ja uudestaan luettavaksi?

A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus


9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Randy Pausch: Jäähyväisluento

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

Robin Hobb: Fool’s Errand

Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema


15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja

Ja vielä oma bonuskysymykseni:

+16. Mitä kirjaa lukiessa nauroit iloisesti ääneen?

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Joulutunnelma tulee pienistä asioista: aamupuurosta yhdessä lähisukulaisten ja naapurinperheen kanssa, kuusen koristelusta, kynttilöistä haudoilla. Ja joululauluista, joita en valitettavasti tänä jouluna pysty laulamaan, kun nuha tuli ja vei äänen. Mutta kuuntelen, ja olen onnellinen.

Ketun joululaulu on yksi parhaista.

…Mistä meille tähti syntyi / uusi tähti taivahalle? /

Siitä meille tähti syntyi / uusi tähti taivahalle / kun on syntynyt Jumala /yliarmo auennut /taivaan lahja lapsukainen / piltti pieni autuainen / Jouluna Jumala syntyi / paras poika pakkasella…

Hyvää joulunaikaa!

Sain aiemmin syksyllä lahjaksi Katja Ketun Kätilön (2011). Luin Leena Lumen postauksen ja tajusin, että Kätilö tarvitsee ympärilleen aikaa ja rauhaa enkä halua tarttua siihen kesken joulunalusajan kiireen. Lisäksi olin juuri lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan eikä tehnyt mieli sekoittaa kahta vahvatunnelmaista jatkosodan kuvausta.

Tartuin Kätilöön siis tänään päästyäni maalle joulunviettoon. Ja täytyy sanoa, että vaikutuin. Katja Ketun kirjoittama tarina lapsenpäästäjästä Lapin sodan sekavassa melskeessä vie mukanaan, hengästyttää, eikä päästä vähällä. Pakkohan se oli lukea samantien loppuun.

Tarina itsessään ei ollut se sydäntä eniten tärisyttänyt puoli kirjassa. Ehkä olen jo kovettunut tai ehkä se ei vain juonena ollut yllättävä. Kätilö on lappilaisnainen, joka rakastuu saksalaisupseeriin. Miehen perässä hän lähtee hoitajaksi vankileirille – ja saksalaisten vankileiri vuonna 1944 ei tietenkään tiedä hyvää. Voittajien leiristä muututaan nopeasti viholliseksi, häviäjäksi, ja kaiken keskellä tarinan päähenkilö koettaa selvitä hengissä itsensä ja rakkautensa vuoksi.

Juoni ei tosiaan ole yllättävä, ei edes loppuratkaisu. Upeaa kirjassa sen sijaan on Katja Ketun kerronta. Sanat ryöppyävät sivuilta kovina, värikkäinä, uusina ja ennenkokemattomin tavoin. Lappilainen murre on toki jo sellaisenaan eksoottista, mutta kätilön sanasto on muutenkin yhtä suomen kielen riemukulkua. Miten näin nykyaikainen tapa käyttää kieltä voi samalla aikaa tuntua niin alkukantaiselta?

Kerronnan voima on päähenkilön vahvassa seksuaalisuudessa, mutta myös elämän ja kuoleman jatkuvassa köydenvedossa. Kätilön ammatissa on valta molempiin. Myös rakkaus saksalaiseen johtaa päähenkilön sekä vahvasti elämää täynnä oleviin päiviin että hetkiin, jolloin elävä kuollut on häntä kuvaavampi sana.

Olen onnellinen, että Kätilö on omassa hyllyssäni ja voin palata se pariin koska tahansa kun siltä alkaa tuntua. Nyt olen kuitenkin valmis lainaamaan sitä niille tutuille, jotka haluavat kokeilla tarinaa siitä miten eri tavoin sota voi tuhota ihmiset.

Löysin ensimmäisen tutkimukseen liittyvän muistikirjan välistä puolentoista liuskan mittaisen paperin otsikolla Ajatuksia tutkimussuunnitelman pohjaksi. Olen kirjoittanut tämän ajatuspaperin syyskuun alussa vuonna 2007, siis yli neljä vuotta sitten. En muista mihin tilanteeseen olen tekstin tarkoittanut – ehkä vain itselleni, ehkä kavereille, ehkä tuleville ohjaajille.

Neljä vuotta on vain hetki, mutta tutkimuksessani se on näemmä melko pitkä aika. Vaikka juuri nyt ei voikaan puhua järin vauhdikkaasta edistymisestä (kirjoitan siis tätä kun pitäisi kirjoittaa tutkimusta – käynnistysvaikeuksia jälleen ilmassa), on työni muuttunut kuitenkin aika paljon kuluneina vuosina. Tänään löytämäni paperi on varmastikin ensimmäisiä kertoja, kun olen hahmotellut tekstiksi tutkimussuunnitelman aihioita, eikä kovinkaan moni asia ole enää samoin kuin silloin. Tutkimus muuttuu ja kehittyy, tilanteet muuttuvat, tutkija muuttuu.

Ennallaan on ajatus siitä, että haluan tutkia naisten työtä toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Pohdintapaperissani kysyn muun muassa: Voinko esim. sanoa tutkivani naisten muistoja työelämän muutoksista jatkosodan jälkeen? No voin, vaikka nuo työelämän muutokset ovatkin pudonneet pois vuosien aikana ja tilalla on palkkatyö. Olen syksyllä 2007 ollut lähdössä tekemään muistelukerronnan tutkimusta, joskin vähän varuillani. Minun pitää vielä selvittää muistitietoasioita itselleni, että en kokonaan solmiudu sen kanssa. Onnea matkaan vain…

Kauhea kiire minulla on ainakin ollut tutkimuksen pariin ja sieltä pois. Tuohon aikaan olin vielä kovasti tekemässä lisensiaatin tutkintoa aluksi, ja kirkasotsaisesti arvelen saavani sen valmiiksi vuoden 2009 aikana. Huh huh.

Tutkimuksen rahoituksen järjestämiseen olen näemmä suhtautunut realistisesti. Pohdintani ovat osoittautuneet erityisen todeksi paperin viimeisessä virkkeessä: Tähän apurahahässäkkään toivon saavani apua ja vihjeitä laitokselta. Apua rahoituksen hakemiseen olen todellakin saanut sekä ohjaajilta että ystäviltä.

Paperin löytäminen on kuin olisin saanut kirjeen nuoremmalta itseltäni. Tämä kertoo toteutumattomasta tulevaisuudesta, mutta myös odotuksistani, toiveistani, ajatuksistani ja peloistani (…mihinkään vapaa-aikaan ei ole varaa.) tuohon aikaan. Kaikki on järjestynyt hyvin tai jopa erinomaisesti tuon syksyn jälkeen. Tämä paperi on erinomainen osoitus siitä, että asiat järjestyvät, että ihminen jolla on sitkeä sydän joka lyö pärjää kyllä, sekä yhdessä että yksin, vaikka välillä tuntuisi ihan ylitsepääsemättömältä.

Minähän siis olen än äs jouluihminen. Rakastan kaikkea jouluun liittyvää hyvyyttä: jouluvaloja, kauniita koristeita (ei siis kaikkea, vain niitä kauniita), nostalgiaa, lahjojen suunnittelua ja hankintaa, joulutervehdyksiä, tonttujuttuja, joulukalentereita, joululauluja, glögi-iltoja ja niin edelleen. En aloita jouluhössötystä liian aikaisin, vasta ekana adventtina, mutta elän sitä kyllä tiiviisti koko joulunalusajan.

Tänä vuonna joulutunnelmaan pääsy ei kuitenkaan ole sujunut niin hyvin kuin yleensä. Olen ollut vähän liian kiireinen ja jotenkin hössö, etten ole tavoittanut jouluasioista nautiskelun onnea entiseen tapaan. Monet asiat, jotka ovat aiemmin olleet suuria ilon aiheita, ovat tuntuneet velvollisuuksilta, joista olen sitten laistanut. Esimerkiksi adventtimessu jouluajan alussa jonne en odotuksesta huolimatta jaksanut mennä, tai joulukorttien askartelu – ystävät saavat tänä vuonna niin mitättömät, persoonattomat kaupan valmiskortit, että melkein olisi sama lähetinkö niitä lainkaan.

Mutta lähetin silti ne kortit. Koti on täynnä joulukynttilöitä ja -valoja, glögiainekset muistuttavat pöydällä että niitä voisi käyttää useammin ja vaikka päivien karkaaminen käsistä kauhistuttaa enemmän kuin ilahduttaa, hymyilen sitkeästi joka kerta kun avaan joulukalenterin luukun.

Kolmenkymmenen vuoden vakaalla kokemuksella luotan siihen, että joulu kuitenkin tulee myös tänä vuonna, vaikka en ole jaksanut sitä aivan entiseen tapaan odottamalla odottaa. Joulu tulee, rakas vanha ystävä, kaunein aika ja rauha joka vie pois tästä räntäsateesta ja pois liian isojen tekemättömien töiden alta.

Tuntuu vähän hölmöltä olla näin sinisissä tunnelmissa, kun koko ajan tapahtuu iloisia asioita. Ihan itseni takia luetteloin tähän niitäkin: 1) täydellisen hyvä miniloma viime viikonloppuna Helsingissä, 2) aamupuuro laitoksen väen kanssa tänään, 3) pikkujoulut tänä iltana, 4) synttärilahjaksi saatu manikyyri huomenna, 5) työkaverin väitös ja karonkka huomenna, 6) ensi viikon illat, joihin jokaiseen on sovittu kivoja tapaamisia.

Ja tietty: joulu on tulossa, se on jo täällä. Joulu on syy olla iloinen, ja nyt minäkin nostan itseni tästä nössöilytunnelmasta ja lakkaan sinistelemästä. Vielä viikko ja sitten joulunviettoon!

Lumisadetta vain odotan, mutta ei mustakaan joulu juhlaa pilaa.

”Adults are only kids grown up, anyway.” (Walt Disney)

Walt Disneyn tavoin aikuisten ikuiseen lapsellisuuteen uskovien kannattaa suunnata aina välillä tiedekeskus Heurekaan. Siellä kävijältä vaaditaan heittäytymistä ja innostumista ja kokeilunhalua, jota liian aikuismaisilta aikuisilta puuttuu. Kävin kahden ystäväni kanssa sunnuntaina Heurekassa ja täytyy myöntää, että minultakin meni hetki, ennen kuin unohdin jäykistelyn ja uppouduin Heurekan maailmaan. Mutta tietenkin se kannatti, tietenkin!

Heurekan näyttely 20×0 – Matka tulevaisuuteen oli varsinainen käyntikohteemme, vaikka lämmittelimmekin perusnäyttelyn ja Heurekan klassikoiden kanssa. 20×0 laittaa kävijän itse luomaan tulevaisuuden maailmaa ja yhteiskuntaa. Kaupungissa (jonne siirrytään aikamatkajunalla) jokainen kävijä saa esimerkiksi valita asuntonsa, ruokansa, tehdä energiaratkaisuja, valita liikennevälineensä ja pohtia erilaisia työpaikkoja ja terveydenhoitoratkaisuja. Kaikkien niiden jälkeen valintojen taloudellisuutta, ympäristöystävällistyyttä ja yhteisöllisyyttä arvioitiin. Ihan pienille lapsille 20×0 ei sovi, sen verran vaikeista asioista siinä kuitenkin oli kyse.

20×0 eli kakskyt äkskyt oli kiinnostava ja tempaisi meidät kyllä mukaansa. Seikkailimme näyttelyssä varsin innostuneina! Seuralaiseni ovat molemmat hyvin ympäristötietoisia kuluttajia, joilla on tietoa myös globaalin maailman ongelmista, joten kritiikkiäkin loppukeskusteluissamme tuli esiin. Esimerkiksi näyttelyn visuaalinen ilme on turhan tylsä ja etäinen -valkoiset seinät ja kirkkaan sininen taivas kuin arkkitehtien mallipiirustuksissa ei tuo tulevaisuuden kaupunkia läheiseksi ja eläväksi, todelliseksi.

Suurin pettymys oli kuitenkin paluu 20×0-matkalta tähän päivään. Näyttelyiden kiertämisen jälkeen olimme välipalan tarpeessa ennen planetaarion esitystä. Heurekan Cafe Einstein oli likainen, meluisa, kallis ja aivan liian tavallinen hetkeä aiemmin kokemamme näyttelyn jälkeen. 20×0 korosti niin voimakkaasti ympäristöarvoja ja maapallosta huolehtimista, että jotenkin naiivisti odotin myös kahvilan kulkevan samoilla linjoilla. Kahvila oli iso pettymys, mutta onneksi meillä oli vielä liput planetaarioon, jonka elokuva sai unohtamaan harmituksen.

Illalla mietin siskoni kanssa, mitä kahvilassa voisi tarkoittaa se, että siellä tehtäisiin jotain parhaillaan pyörivän näyttelyn teemaan liittyvää. Eihän sen tarvitsisi olla suurta: vaikkapa voileipiä, johon voisi itse valita täytteet (minulla on niin paljon ruokavammoja, että arvostaisin tätä myös siksi etten aina joutuisi poistamaan ostoleivistä täytteitä). Täytteiden kohdalla voisi olla vaikkapa värikoodein merkitty niiden hiilijalanjälki tai – hyvänen aika – vaikkapa alkuperä. Kahvin ja teen kohdalla voisi olla erilaisia vaihtoehtoja, samoin lounaan. Jos suoraan sanon, kahvilan henkilökunta voisi vaikka aloittaa pyyhkimällä pöydät ja korjaamalla likaiset astiat pois…

Seuraavan kerran kun menen Heurekaan, otan omat eväät mukaan. Huomatkaa: seuraavan kerran kun menen – aion siis matkata sinne toistekin. 20×0-näyttelyä suosittelen kyllä ja tietenkin myös perusnäyttelyä etenkin niille, jotka eivät vielä ole vetäneet peräsuolta tai kirkuneet maanjäristyksessä. Heureka on monenlaista innostusta ja inspiraatiota, kyllä vain.

Näinä päivinä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin blogini. Silloin olin vasta paluumuuttanut Jyväskylään, aloittanut etnologian opinnot ja hain monin tavoin suuntaa elämälle. Blogi tuli luontevaksi osaksi arkea alusta asti.

Illuusioita on pysynyt melko ennallaan nämä vuodet, joskin toki elämä on kulkenut eteenpäin mikä on tietenkin vaikuttanut sisältöihinkin. Suurin blogin sisältöön vaikuttanut päätös on ehkä ollut se, että päätin vähentää kirjaseikkailuistani kirjoittamista. Raportoimattomien kirjojen pino oli jatkuvasti korkea ja se ahdisti, enkä halua bloggaamisen ikinä muodostuvan ahdistuksen aiheeksi.

Blogini on minulle jotain ihan muuta kuin ikävä velvoite. Se on päiväkirja ja ystävä, se on purkatumisten kuuntelija ja harjoitusalusta, keskustelupalsta ja viestintäkanava. Ennen muuta Illuusioita on minulle ilon lähde.

Uusia blogivuosia on siis edessä. Olen iloinen, että olet mukana juuri nyt – tervetuloa tänne jatkossakin!

Tänään en tämän enempää juhli blogiani, vaan vietän iltaa ihan toisissa tunnelmissa. Työväenliikkeen kirjaston (Sörnäisten rantatie 25) kirjaillassa on tänään teemana THPTS:n vuosikirja Työtä tekee mies, nainen, jonka toimitimme kollegan kanssa. Paikalla on kolme kirjan kirjoittajista puhumassa esimerkiksi työmarkkinoista, palkoista ja sukupuolesta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Oman, vaikkakin ensimmäisen ja siksi vielä raakileen, kirjan esitteleminen on iloista ja riemukasta, vaikkakin myös tietysti jännittävää. Onneksi rinnalla on luottoystävä ja yleisössä sekä ainakin viisi ystävää ja läheistä, jotka olemme rekrytoineet kuuntelemaan.

(Kuva lainattu täältä.)

Seuraava sivu »