Suunnitelmani mukaan minun piti olla marraskuussa kivassa välivaiheessa: edellinen kirjaprojekti onnellisesti kirjapainossa, paluu v-kirjan pariin odottamassa. Tavoite oli pitää vähän vapaata, hengittää keveämmin, nähdä ystäviä ja ehkä jopa viivähtää tavallista viikonloppua pidempi aika vanhempieni luona.

Kuinkas sitten kävikään? Päivät karkasivat käsistä ja kokemattomuuttani en tajunnut, miten hidasta kirjan loppuunsaattaminen on. Marraskuu vetelee viimeisiään ja kirja on nyt vasta painossa.

En minä sillä, olen kyllä onnellinen siitä että se viimein on siellä, peruuttamattomasti. Murehtiminen ja stressaaminen sen suhteen on ohitse – vain juhlat jäljellä! (Kirjoitan niistä sitten lisää kun niiden aika on.) Mutta valitettavasti kirjan loppusäätöön meni se aika, joka minun piti käyttää itseeni. Nyt kalenteri on taas täynnä kaikenlaista sälää ja tammikuinen deadline v-kirjan yhdelle luvulle (tai osalle sitä) painostaa niskassa. Minne marraskuu katosi?

En silti ole antanut tekemättömien töiden listalle kokonaan periksi. Pidin eilen ihan oikean arkivapaan – kokonainen arkipäivä päivä ilman sähköposteja tai työhuonetta. Ohjelmassa oli kauneushemmotteluja sekä leikkejä kolmevuotiaan kummitytön kanssa: ”Sää olet nyt pikkuveli, mää olen äiti. Nyt mennään nukkumaan. No niiiiiin nyt on aamu, herääätyyyys! Tässä aamupuuroa, ota voinokare, minä otan kiisseliä.”

Vaikka yksi päivä tai pidennetty viikonloppu ei vielä oikein lomasta käy, se oli merkityksellinen  nimenomaan ajatuksen tasolla: että pystyn ja voin pitää vapaata jos tarve tulee, ja että minulla on oikeus ja myös velvollisuus relata välillä vaikka arkipäivänäkin.

Tänään avasin v-kirjan aineistoa sisältävän kansion ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Luin tutkimukseni dispositiota ja mietin, että kylläpä on kiinnostavaa. Enkä ole nyt sarkastinen, vaan ihan tosissani. En väitä, että tutkimuksen kirjoittamisesta tulisi helppoa, mutta kiinnostavaa se kyllä tulee olemaan. Pelottaa, miten tässä tulen pärjäämään, kun olen keskittynyt niin paljon kaikkeen muuhun ja esimerkiksi alan kirjallisuus on erittäin heikosti hallussa. Epämukavuusalueet ovat parhaita oppimisen paikkoja, joten en halua antaa pelkäämiselle valtaa. Tämänhetkiseen väsymykseen auttavat ajatus joulusta ja ystävät, ja aion vielä pitää yhden arkivapaankin joulukuussa, deadlinesta huolimatta. Tartun siis haasteeseen mielelläni. Leuka pystyyn ja kohti ensimmäistä aineistolukua!

Muistuttakaa että sanoin tuon sitten kun valitan taas, etten osaa/jaksa/pysty. Että itsepä halusin. Hah!

Advertisements