Eräs haave on nyt täyttynyt: olen mukana lukupiirissä! Olen haaveillut moisesta vuosia, mutta ollut liian saamaton järjestääkseni sellaista. Nyt minua pyydettiin mukaan ja tietenkin suostuin, iloiten ja riemuiten. Kolmen hengen lukupiirimme kokoontui eilen ensimmäistä kertaa. Tapaamisissa kirja on toki pääasia, mutta kerho on myös pullan ja teen ystävien seura, joten keskusteluteemoja – ja tekemistä tapaamisissa – riittää myös kirjallisuuden ulkopuolelta. Lukupiirimme yhdistää kolme erilaista lukijaa ja se on kyllä kivaa.

Ensimmäiseksi kirjaksemme valikoitui John Irvingin Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, 1989, suom. 1990). Olen lukenut vain muutaman Irvingin aiemmin, mutta edellisestäkin on jo useita vuosia. Irvingin kirjat ovat yleensä aika hauskoja, vaikka harvoin nauran niille ääneen. Huumoria kuitenkin on, kuten myös Owen Meanyn tarinassa, jossa se tiivistyy esimerkiksi teräväkieliseen isoäitiin. Kuitenkin Ystäväni Owen Meany oli myös ensimmäinen lukemani Irvingin kirja, jonka aikana minua itketti. Ei lopussa, vaan jo ennen sitä.

Tarinaa kertoo väritön sivustakatsoja John Wheelwright. Hänen paras ystävänsä on Owen Meany, pienikasvuinen, huippuälykäs poika. Johnin kertojanääni liikkuu kahdessa aikatasossa. Pääosa tarinasta kertoo poikien lapsuudesta ja nuoruudesta 1950- ja 1960-luvuilla. Välillä – ja kirjan loppua kohti yhtä useammin – John palaa nykypäivään eli kirjan kirjoitusajankohtaan, 1980-luvun lopun maailmaan. John on muuttanut Kanadaan ja arvostelee sieltä käsin USA:n ulkopolitiikka, Reaganin tähtien sotaa jne.

Owen Meany on varsin erikoinen persoona. Hän on älykäs ja käyttää älykkyyttään hyviin asioihin kuten tasa-arvon ajamiseen koulussa tai Johnin auttamiseen opinnoissa. Huippufiksuuden lisäksi Owen on myös vakaasti uskovainen. Hän uskoo – tai tietää? – olevansa Jumalan valittu, Hänen työkalunsa maan päällä. Owen tietää oman kuolinpäivänsä ja on nähnyt unessa, miten tulee kuolemaan. Hänen elämänsä on tehtävän täyttämistä varten ja kulkua tuota tiettyä päivää kohti. Alusta asti Owenista puhutaan imperfektissä, joten lukija kyllä tajuaa että hyvin tässä ei tule käymään.

Mieleenpainuvinta Owenissa kuitenkin on hänen äänensä:

Hänen äänijänteensä eivät olleet täysin kehittyneet tai kenties perheyrityksen kivipöly oli vahingoittanut hänen ääntään. Tai ehkä hänellä oli viallinen kurkunpää tai epämuodostunut henkitorvi; ties vaikka graniitinmöhkäle olisi iskenyt häntä kurkkuun. Owenin oli kiljuttava nenäänsä, jotta kaikki kuulisivat.

Pieni mies, jolla oli suuri ääni. Owenin äänen muistaa isoäitikin Alzheimirin taudin vietyä muut muistot. Owenin ääni hätkähdyttää kaikkia aluksi, mutta ilman sitä on vaikea olla, kuten John toteaa Owenin hautajaisissa:

Vasta silloin tajusin etten pystynyt puhumaan. Olin menettänyt ääneni. Nyt minusta tuntuu etten halunnutkaan kuulla omaa ääntäni. Kun en kuullut Owenin ääntä, en halunnut kuulla kenenkään muunkaan ääntä. Owenin ääni oli ainoa jonka halusin kuulla, ja kun Mary Beth Baird puhui minulle, tiesin että Owen Meany oli iäksi mennyt.

Owen vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin tahtomattaankin. Johnin koko perhe on jollain tapaa Owenin lumoissa, ja Johnin äitiin ja Oweniin liittyy eräs kirjan keskeisistä juonenkäänteistä. Surullisinta ehkä on kuitenkin tämä väritön, tasainen John itse, joka ei koko elämässään ole päässyt Owenista yli. Vaikka Owen on keskushenkilö, olisi  minusta mielenkiintoisempaa lukea jonkun analyysia Johnista itsestään. Todella kompleksisen äitisuhteen lisäksi Johnin ongelma ehkä on se, että Owen on ollut hänen elämänsä rakkaus, eikä kenellekään toiselle jää tilaa sellaisen persoonan jälkeen.

Kirjan alkuperäinen nimi,  A Prayer for Owen Meany, kuvaa minusta hyvin koko teosta. Jollain tapaa kirja on minusta Johnin rukous Owen Meanyn puolesta, ikävän ja kaipuun täyttämä tilitys rakkaan ystävän jättämästä tyhjyydestä.

Irvingin kirjojen peruselementeistä tästä puuttuivat karhu ja paini, mutta problemaattinen äiti-suhde ja seksuaaliset kokemukset tai tunteet sukulaisten välillä kyllä löytyivät. Ja Vietnamin sota ja sen kritiikki – eräs lukupiiriläisistä oli heti alusta asti ajatellut, että jollain tapaa tässä vielä tullaan Vietnamiin, kun kirjan kirjoitusaikaa ja sen tapahtumien alkuajankohtaa hetken harkitsee. Minulla ei tuollaisia pohdintoja kyllä ikinä käy mielessä, minä vain luen miettimättä sen tarkemmin, mihin tässä ollaan vielä tulossa! 🙂

Pidän John Irvingin kirjoista aina kun niitä luen. Nyt mieli palaa lukemaan Oman elämänsä sankaria, jota monet ovat kehuneet. En kuitenkaan halua lukea toista Irvingiä heti perään, sillä hyvyydestään huolimatta hänen kirjansa ovat vähän raskaita. Jos lukisin monta peräkkäin, saattaisin kyllästyä tyyliin – ehkä halua kyllästyä John Irvingiin.

Mainokset