En vielä kiirehdi julistamaan tämän vuoden parasta lukemaani kirjaa, mutta A.S. Byattin Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990, suom. 2008) on kyllä varmasti sen kisan kärkikahinoissa. Se oli hankala, raskas ja ärsyttävä – silti en vaihtaisi sivuakaan pois ja haluan ilman muuta lukea sen uudelleen.

Puhuin Riivauksesta myös kavereille sen ollessa kesken, mutta tuntui aina etten löydä sanoja kuvaamaan kirjan herättämiä tunteita. Juoni on niin helposti kerrottu, että se ei tee oikeutta kirjan kerroksellisuudelle ja vaativuudelle. Tarina sijoittuu 1980-luvulle ja kertoo kahdesta viktoriaanisen ajan runouden tutkijasta, Rolandista ja Maudista. Kummallakin on oma erikoisalansa, oma runoilijansa, joiden tutkimuksesta on tullut elämäntehtävä. Sattumien, johtolankojen ja päättelyketjuen johdattamana tutkijat saavat selville, että heidän runoilijoillaan on ollut suhde.

Tarinan tasot limittyvät. Yhtäältä kyse on tutkijoiden työstä ja heidän elämänmuutoksensa ja varovaisen rakkaustarinansa kuvauksesta. Toisaalta Riivaus kertoo kahden tutkimuskohteena olevan runoilijan intohimoisesta ja tietenkin kielletystä rakkaudesta.Teksti etenee välillä 1980-luvun näkökulmasta, välillä pitkinä eeppisinä runoina, välillä noiden runoilijoiden kirjeenvaihtona ja myös eri henkilöiden päiväkirjana. Koin erityisesti runo-osuudet raskaiksi – en ymmärtänyt niiden symboliikkaa enkä osannut lukea niitä niin että tavoittaisin niiden merkitykset. Silti ne tuntuvat tärkeiltä näin jälkikäteen. Kirja myös vilisee viittauksia mytologioihin ja tarinoihin tiheään kuin Neil Gaiman parhaimmillaan, ja kaikki merkitysrakennelmat tavoittaakseen pitäisi tuntea 1800-luvun runoutta, bretagnelaista folklorea ja muutenkin mytologioiden maailmaa huomattavan paljon enemmän kuin keskivertokansalainen tuntee. Mutta kuten hyvän viittauksia sisältävän kirjallisuuden kuuluukin, myös Riivaus toimii vaikka ei joka viitettä huomaakaan.

Byatt vaihtaa ääntä ja näkökulmaa ja tuo sillä tavoin uusia piirteitä kirjan teemaan, omistamiseen. Kirjan aluperäinen nimi Possession kääntyy myös omistamiseksi ja hallinnaksi. Ja omistamisesta tässä on kyse, sekä konkreettisella että abstraktilla tasolla. Tarinassa kiiistellään siitä, kenelle kuuluu kahden ammoin eläneen runoilijan perintö sekä henkisesti että kirjeiden kaltaisten esineiden tasolla. Toisaalta rakkauden omistavuudesta puhutaan myös: onko rakkaus kuulumista jollekulle toiselle? Antaako rakkaus luvan omistaa toisen? Voiko olla rakkautta ilman omistamista?

Hetkeäkään en kyllä usko, että Riivaus kuvaisi kovinkaan realistisesti kirjallisuudentutkijoiden työtä. Asiat etenevät pikkuisen liian helposti, päättelyketjut klikkautuvat paikalleen hiukan liian yksinkertaisesti ja dekkarihenkinen loppukohtaus lähinnä nauratti. Mutta kuten Mette huomauttaa blogissaan, kyseessä on kuitenkin alaotsikoltaan Romanttinen kertomus ja sellaisessa onnekkaat sattumat ovat luvallisia, tarpeellisiakin. Kirjallisuudentutkimuksen metodioppaana tämä olisi huono, mutta romanttisena kertomuksena se toimii.

Toivon silti, että alaotsikko ei karkottaisi niitä lukijoita, jotka kaihtavat kaikkea liian siirappista. Riivaus on vain hyvin kevyesti makeutettu. Se on paljon vaativampi ja lukijansa haastavampi kuin nimestä voisi päätellä.

Kirjallisuudentutkimuksellisempaa arviota kirjasta löytyy esim. Päivi Kososelta.

Mainokset