Viime ajat ovat olleet aika tiukkoja. Olen ollut kiireinen ja stressaantunut, ja väsymys on kasaantunut. Viime viikonlopun vietin Helsingissä enkä ajatellut työasioita yhtään, mutta maanantaina arki jo taas upotti ja vei. Tällä viikolla on tuntunut, että kuljen aivan romahtamisen rajalla. Hetkittäin tuntuu, etten voi kuin lysähtää maahan itkemään, haluan vain sulkea silmät ja toivoa että joku hyvä haltiatar taikoo työt tehdyiksi. Mutta kaikesta on selvitty, pala kerrallaan: hengitä syvään, ota askel, kävele tuohon seuraavaan kulmaukseen. Tee tämä juttu ensin, se on pieni, siitä selviät, katsotaan sitä seuraavaa sen jälkeen.

Kuitenkin näihin päiviin mahtuu paljon hyvääkin. Tänään mietin, että jaksamistani ovat auttaneet oikeastaan aika pienet asiat. Viime vuosina vahvistuneesta itsetunnosta ja riippumattomuuden oivaltamisesta huolimatta olen kiihkeän nälkäinen kuulemaan kannustavaa puhetta ja toisten positiivinen palaute merkitsee minulle valtavan paljon. Siksi saan voimaa aika pienistäkin jutuista, joita ihmiset eivät aina välttämättä edes huomaa kannusteiksi. Näitä pieniä, helmen kaltaisia kauniita sanoja on ripoteltu näihin raskaisiinkin päiviin niin että olen jaksanut uskoa tekemiseni arvoon. Yksittäisiä sanoja, oikealla hetkellä ojennetuja käsiä; kiitos, ole hyvä, anteeksi. Naurua ja hymyjä, nätin mekon kehumista, hymyilevä vastaus hymyyn. Suoraa palautetta itse ytimestä: olet tehnyt tässä hyvää työtä. Hyvältähän tämä näyttää. Tai yksinkertaista ja minimalistista: nyökkäys ja tuki, kun uskallan kommentoida jotain auktoriteetin sanomaa.

Kun itse kaipaan sitä niin kovasti, toivon muistavani että toisinaan olisi hyvä avata suu myös muiden suuntaan ja sanoa jotain kilttiä. Se voi toisinaan pelastaa sen päivän lisäksi kokonaisen viikon, joskus enemmänkin.

Yksi isompi helmi on Happy days? -hankkeemme, jonka seminaaria pidimme eilen ja tänään (edellinen kokoontuminen oli toukokuussa Korppoossa – sen yhteydessä kerroin hankkeen perusteista enemmän). Odotin seminaaria iloisena, sillä itselläni ei ollut esitelmää eikä vastuuta oikeastaan mistään – pääsin vain kuuntelemaan ja keskustelemaan. Tärkeintä minulle tässä hankkeessa on ainakin tällä hetkellä se hyvä tunnelma, joka pienen verkostomme ihmisten välillä on. Seminaarin odotukset kohdistuivat juuri siihen, että tiesin pääseväni viettämään aikaa näiden fiksujen, ammattitaitoisten ihmisten kanssa. Minun on oikeastaan juuri nyt vaikea pukea sanoiksi, miten hyvää teki jutella lounaalla yliopistouran vaihtoehdoista kahden suosikki-tamperelaiseni kanssa, tai miten odotettua oli nähdä pitkästä aikaa työkaveri vuosien takaa ja puhua hänen kanssaan siitä, että itseään ja omaa työtään pitää muistaa arvostaa. Pitää muistaa pysähtyä itsekin aina joskus, kääntyä taaksepäin, katsoa tekemisiään ja sanoa se ääneen: olenpa minä hyvä, kun tein tuonkin asian. Pärjäsinpä hienosti!

Pahin kiire on nyt takana. Selvisin stressiviikosta, pysyin hengissä enkä edes itkenyt. Itse asiassa taisin nauraa aika paljon.

Kaikki järjestyy kyllä.

 

Nukkumaan käydessä ajattelen:

huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun: sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun.

(Eeva Kilpi)

Mainokset