marraskuu 2011


Suunnitelmani mukaan minun piti olla marraskuussa kivassa välivaiheessa: edellinen kirjaprojekti onnellisesti kirjapainossa, paluu v-kirjan pariin odottamassa. Tavoite oli pitää vähän vapaata, hengittää keveämmin, nähdä ystäviä ja ehkä jopa viivähtää tavallista viikonloppua pidempi aika vanhempieni luona.

Kuinkas sitten kävikään? Päivät karkasivat käsistä ja kokemattomuuttani en tajunnut, miten hidasta kirjan loppuunsaattaminen on. Marraskuu vetelee viimeisiään ja kirja on nyt vasta painossa.

En minä sillä, olen kyllä onnellinen siitä että se viimein on siellä, peruuttamattomasti. Murehtiminen ja stressaaminen sen suhteen on ohitse – vain juhlat jäljellä! (Kirjoitan niistä sitten lisää kun niiden aika on.) Mutta valitettavasti kirjan loppusäätöön meni se aika, joka minun piti käyttää itseeni. Nyt kalenteri on taas täynnä kaikenlaista sälää ja tammikuinen deadline v-kirjan yhdelle luvulle (tai osalle sitä) painostaa niskassa. Minne marraskuu katosi?

En silti ole antanut tekemättömien töiden listalle kokonaan periksi. Pidin eilen ihan oikean arkivapaan – kokonainen arkipäivä päivä ilman sähköposteja tai työhuonetta. Ohjelmassa oli kauneushemmotteluja sekä leikkejä kolmevuotiaan kummitytön kanssa: ”Sää olet nyt pikkuveli, mää olen äiti. Nyt mennään nukkumaan. No niiiiiin nyt on aamu, herääätyyyys! Tässä aamupuuroa, ota voinokare, minä otan kiisseliä.”

Vaikka yksi päivä tai pidennetty viikonloppu ei vielä oikein lomasta käy, se oli merkityksellinen  nimenomaan ajatuksen tasolla: että pystyn ja voin pitää vapaata jos tarve tulee, ja että minulla on oikeus ja myös velvollisuus relata välillä vaikka arkipäivänäkin.

Tänään avasin v-kirjan aineistoa sisältävän kansion ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Luin tutkimukseni dispositiota ja mietin, että kylläpä on kiinnostavaa. Enkä ole nyt sarkastinen, vaan ihan tosissani. En väitä, että tutkimuksen kirjoittamisesta tulisi helppoa, mutta kiinnostavaa se kyllä tulee olemaan. Pelottaa, miten tässä tulen pärjäämään, kun olen keskittynyt niin paljon kaikkeen muuhun ja esimerkiksi alan kirjallisuus on erittäin heikosti hallussa. Epämukavuusalueet ovat parhaita oppimisen paikkoja, joten en halua antaa pelkäämiselle valtaa. Tämänhetkiseen väsymykseen auttavat ajatus joulusta ja ystävät, ja aion vielä pitää yhden arkivapaankin joulukuussa, deadlinesta huolimatta. Tartun siis haasteeseen mielelläni. Leuka pystyyn ja kohti ensimmäistä aineistolukua!

Muistuttakaa että sanoin tuon sitten kun valitan taas, etten osaa/jaksa/pysty. Että itsepä halusin. Hah!

Mainokset

Syksyn mittaan olen lukenut Sirpa Kähkösen viisiosaisen Kuopio-sarjan. Kaksi ensimmäistä osaa olivat ennestään tuttuja, kolme viimeistä minulle uusia. Sarjaan siis kuuluvat romaanit

  • Mustat morsiamet (1998)
  • Rautayöt (2002)
  • Jään ja tulen kevät (2004)
  • Lakanasiivet (2007)
  • Neidonkenkä (2009)

Kähkönen on kyllä kiistatta tällä hetkellä suosikkini kotimaisista kirjailijoista. Hänen kirjansa puhuttelevat minua sekä aiheiden että tyylin puolesta. Kuopio-sarja on silkkaa laatua – jos aihe kiinnostaa.

Sarja sijoittuu Kuopioon ja kertoo arjesta ja ihmisten elämästä 1930-luvulta jatkosotaan asti. Kähkösen päähenkilöt ovat enimmäkseen naisia ja myöhemmissä osissa myös lapsia, joten vaikka toinen maailmansota on keskeinen konteksti, juoksuhautojen tuoksua on turha näistä kirjoista etsiä. Sodan kotirintaman tutkijana olen tietenkin otettu juuri tästä kotirintamaan keskittymisestä ja naisten erilaisten roolien kuvaamisesta.

Vaikka sota-aikaan sijoittuvat yhden päivän romaanit (sarjan kaksi viimeistä osaa) ovat saaneet erityistä suitsutusta arvioissa, oma suosikkini sarjassa on kuitenkin sen aloitusromaani Mustat morsiamet, jossa päähenkilö Anna muuttaa maalta kaupunkiin ja tapaa Lassen, kommunistin josta tulee hänen miehensä. Lassen vankilavuodet Tammisaaressa tuntuvat erityisen merkityksellisiltä sen jälkeen, kun Kähkönen kirjoitti tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit, jossa hän kuvaa muun muassa Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloja ja vankien nälkälakkoja.

Ei sillä, ovat ne muutkin osat hyviä. Pidän Kähkösen tyylistä, pidän hänen arjen kuvauksestaan vaikka se ei sotaa silottelekaan. Tai ehkä juuri siksi. Enimmän aikaa Tuomen naiset ja muut kirjojen henkilöt ovat väsyneitä ja nälkäisiä, jatkuvasti niin nälkäisiä että sitä on vaikea käsittää, mutta tottahan se varmasti oli tuohon aikaan useimpien kohdalla. Väsymys ja elämän tarkoituksettomuus ja toisaalta sisuuntuminen ja jaksaminen, uudestaan ja uudestaan, kun ei vaihtoehtoa ole, vaikka tarkoitusta sillä tekemisellä ei näkisikään – Kähkösen naisten arki tuntuu oikealta ja todelliselta, ei valmiiksi pureskellulta tai jonkun muun tarinaa tukemaan rakennetulta.

Jokainen sarjan osa on itsenäinen romaaninsa, mutta kyllä aika outoa olisi, jos hyppäisi ilman päähenkilöiden taustojen tuntemista esimerkiksi suoraan viimeiseen romaaniin. Ehkä taustat rakentaisi sitten itse, mutta tuntuu kyllä ymmärrettävämmältä vaikkapa Annan kovuus ja hiljaisuus tai hänen kälynsä Hilda Tuomen tekemiset ja ajatukset tai se, kuinka hänestä selän takana kerrotaan ulkomaiselle toimittajalle, että tuo rouva tuossa, hän on kommunisti. Ja toimittaja kurottaa katsomaan uteliaana kuin sirkusihmettä ja kysyy seuralaiseltaan, miksei kommunisti ole vankilassa.

Kähkönen kuvaa pieniä kohtauksia, pieniä hetkiä. Hän kirjoittaa pieniä kertomuksia, joista muodostuva suuri kertomus omalta osaltaan purkaa sitä sodan Suurta Kertomusta, jossa kaikki ovat yhtä mieltä ja Suomen kansa on isänmaallista ja vahvaa. Kirjojen päähenkilöissä on ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, on saksalaismielisiä ja sotaan kriittisesti suhtautuvia, mutta Kähkönen ei asetu kenenkään heistä puolelle – hän vain kuvaa näitä ihmisiä sellaisina kuin he ovat.

Se, että päähenkilöt ovat naisia, voi saada jotkut odottamaan romantiikkaa. Sitä kirjoissa on hyvin vähän. Sota-ajan kuvaukset ovat sen sijaan kuvauksia väsymyksestä, surusta ja avioliitosta, jossa ollaan koska on tultu luvanneeksi. Rakkaus kuitenkin kuuluu elämään, joten pakkohan sitääkin on kertoa. Lakanasiivissä Kähkönen tuo tarinaan sota-ajan nopeasti solmitun avioliiton kuopiolaisen poliisin ja jo aiemmista osista tutun evakkonaisen Helvin välille.  Kirja kuvaa vain yhtä vuorokautta, joten kirjailijalla ei ole aikaa rakentaa suhdetta alusta asti eikä tilaa kuvata sen mutkia sivutolkulla. Kähkönen onnistuukin minusta kertomaan vain muutamalla, harkitun osuvalla sanalla sen, mistä rakastumisessa parhaimmillaan on kyse. En tiedä kuinka hyvin lyhyt lainaus kuvaa Kähkösen vähäeleistä, sanoissaan tarkkaa tyyliä, mutta yritän:

Poliisi kaivoi poveaan ja otti esiin illalla säästöön panemansa tumpin. Hän rasautti siihen tulen ja hengitti aamun ensimmäisen savun keuhkoihinsa. Hän puhalsi ulos sinisen henkäyksen ja katsoi sen läpi Helvin hahmoa, joka kulki katua ylös suoraselkäisenä ja pitkänä. Se oli sellainen tuo nainen, aina kulki poispäin, se oli sen tapa.

Eikä voinut kuin toivoa, että se joskus seisahtuisi, katsoisi tyynesti ja sanoisi: nyt on miun kulkemiset loppu.

Poliisi Heiskanen imaisi tupakasta vielä viimeisen sauhun, musersi sitten tumpin huolella ja potkaisi sen päälle hiekkaa. Hän tahtoisi olla kohdalla silloin kun Helvi päätöksestään ilmoittaisi.

Eikö siinä ole aika vähässä aika monen ihmisen suurin toive? Että olisi kohdalla silloin, kun se  eräs päättäisi pysähtyä, ja että se näkisi silloin kohdalla olevan ja tajuaisi oman parhaansa. Seuraavassa kappaleessa Heiskanen toivoo epäisänmaallisesti, että sota jatkuisi vielä vuoden – sen aikaa hän uskoo tarvitsevansa Helvin väsyttämiseen. Kas Heiskasta; eipä tarvinnut kuin pommituksen, yhden päivän.

Ihastukseeni Kähköseen vaikuttaa myös viime keväinen kohtaaminen kirjamessuilla. Hain signeerauksen kirjaan Vihan ja rakkauden liekit ja hän oli hurjan mukava ja välitön, juttelimme pienen hetken ja olin todella iloinen sen juttutuokion jälkeen. Joskus sitä unohtaa, että lahjakkaatkin, ihaillut henkilöt ovat ”vain ihmisiä” ja siis voivat olla vaiks kuinka kivoja, niin että on kyllä oikeastaan vähän hupsua olla yllättynyt jos joku ihailtu henkilö osoittautuu kivaksi.

Naiset ovat Kähkösen jälkeen kirjoittaneet sota-aikaan sijoittuvia romaaneja, ilmeisesti varsin hyviäkin sellaisia. Pöydälläni odottaa lahjaksi saatu Katja Ketun Kätilö. Odotan sen lukemista kovasti, mutta en voi tarttua siihen ihan vielä. Vielä sydän on liian täynnä Tuomen perhettä ja Kuopiota, että voisin saman tien siirtyä Lapin sotaan. Seikkailen ihan muualla päin maailmaa muutaman kirjan kanssa ensin, ja palaan sitten sotaan ja Suomeen.

Muistatteko sen Gilmoren tyttöjen ensimmäisen kauden jakson, jossa Lorelai nuuhkii ensilumen tuoksua? Hän kertoo Lukelle, kuinka ensilumi aina vaikuttaa häneen jotenkin taianomaisesti ja lumisade tuntuu olevan vain hänelle, häntä varten. Ensilumen sataessa ei voi olla muuta kuin sykähdyttävän onnellinen.

Ajattelin sitä eilen, kun tanssitunnin jälkeen kävelin yläkaupungin ja Seminaarinmäen puistokampuksen läpi kotia kohti. Hento ensilumikerros peitti nurmikoita, teitä ja rakennuksia. Kaiteet olivat valkeassa huurussa ja Köyhälampi kokonaan valkoinen. Nyt, kun kinoksia ei vielä ole, lumi on oikeastaan kauneimmillaan puiden ja pensaiden oksissa, jotka ovat peittyneet valkealla kerroksella kuin joulukoristeessa konsanaan.

Ensilumen aikaan harvoin on jäätävän kylmä, mikä mahdollistaa sellaiset onnelliset, hitaat kävelyretket kuin eilen. Kaupunki – minun kaupunkini – oli kaunis ja onnellinen tyytyväisyys elämään kaikkine puolineen kipristi jalkapohjista päälakeen asti. Työnsin huolet ja pahan mielen pois sen yrittäessä tulla ja keskityin siihen hetkeen, siihen onnelliseen tilaan.

Kotiin tultuani oli vielä kaivettava se kyseinen Gilmoreitten jakso esiin. Kuten ympäristöministerikin totesi facebookissa pari päivää sitten: ”Stars Hollow’ssa ei ole yhtään ympäristöongelmaisia kaivoksia, turpeennostoa, ahdasmielisiä miestanssin vastustajia tai talouskriisejä.” Siellä ei ole myöskään liian hitaasti valmistuvaa kirjaa tai muita arkeni huolia (eikä Maxin auto hajonnut sopivasti eilisen lumisateen aikaan kotini lähelle 😉 ), mutta kas, se onkin mielikuvitusta ja juuri siksi täydellisen sopiva retkikohde myös talvisina iltoina.

Sääherrat ovat vakuuttaneet monta kertaa, että lumi katoaa vielä tämän viikon aikana. Harvoin ensilumi kerralla jääkään paikoilleen, mutta talven tuoksu on nyt ilmassa. Vähitellen olen alkanut jo löytää joulun odottamisen ilonkin, joka vielä viikko sitten tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta.

Helan tutkijayhdistys järjesti viime viikolla keskustelu- eli klubi-illan sosiaalisesta mediasta tutkijan työkaluna. Mainitsin kiinnostavasta illasta Twitterissä, jolloin Kaisa Kyläkoski (joka kirjoittaa muun muassa Sukututkijan loppuvuosi -blogia) kyseli lisää ja kannusti kirjoittamaan aiheesta tännekin.

Illan keskustelun alustajina toimineet olivat molemmat hyvin pro-some-henkisiä. He kertoivat omista kokemuksistaan ja esittelivät vähän myös joitakin some-työkaluja. Toisena puhujana oli yliopistonopettaja, joka hoitaa tiedekunnassamme tieto- ja viestintätekniikan opetusta. Toinen alustajista taas oli tutkija, joka myös opettaa paljon.

Oli ehdottoman hyödyllistä, että esimerkiksi blogipohjien helppokäyttöisyyttä ja monipuolisuutta sivustopohjina tuotiin esiin. Itsekin olen esimerkiksi perustanut ensi kevään Kansatieteen päivien kotisivut blogipohjalle juurikin siksi, että niiden päivittäminen on helppoa ja ulkonäkö helposti kohtalainen. Näillä sivuilla en kuitenkaan hyödynnä sitä blogipohjien ominaisuutta, joka tekee niistä erityisen hyviä opetuskäytössä: vuorovaikutuksellisuus. Helppo saatavuus, kiva ulkoasu sekä yksinkertainen ja matalan kynnyksen kommentointimahdollisuus tekee vaikkapa blogimuotoisen kurssin kotisivun monin kerroin vuorovaikutuksellisemmaksi kuin mikään Optiman keskustelualue pystyy.

Molemmat alustajat laittavat surutta tuottamiaan materiaaleja verkkoon – niin opetusmateriaaleja kuin tutkimuksellisempaakin tavaraa, kuten keskeneräisiä käsikirjoituksia tai konffaesitelmiä, joiden jakamiseen esimerkiksi Academia.edu on loistava väline. Toisaalta kyse on myös avoimuudesta. Tiedon jakaminen harvoin vahingoittaa jakajaa, mutta voi tuoda iloa ja lisätä oivalluksia jossain muualla. Tämä herätti keskustelua plagioinnin ja kopioinnin vaaroista. Avoimuuden vahvuutena nähtiin toisaalta myös se, että esimerkiksi opetusmateriaalien ja kurssisivujen pitäminen kaikille avoimina lisää läpinäkyvyyttä yliopistossa. Emme me täällä mitään salatieteitä harrasta, vaikka norsunluutorni joskus vaikeapääsyinen onkin. Olisi hienoa, jos julkisten kurssisivustojen avulla vaikkapa etnologian opetus tulisi laajemmin tunnetuksi.

Hyvä idea oli myös blogin perustaminen jo hankkeen rahoitusta haettaessa. Osoitteen voi laittaa hakemukseen ja kertoa, mihin blogia tullaan käyttämään. Samalla tulisi myös suunniteltua sosiaalisen median käyttöä ja tavoitteita, mikä myös lisää sen pitkäjänteisyyttä (mikään ei ole tylsempää kuin kesken ilman selitystä jätetty blogi). Tämä olikin ehkä henkilökohtaisesti tärkein oivaltamani asia: somen käyttöä olisi syytä suunnitella. Sillä tavoin se pysyy hallinnassa ja toteuttaa parhaiten tarkoitustaan. Olen miettinyt tätä oman elämäjulkaisemiseni hajanaisuutta. Nyt hoksasin, että kyse on suunnittelemattomuudesta.

Kunhan ehdin, teen siis some-suunnitelman. Pohdin, millä tavoin käytän Twitter-tiliäni, Facebookia, portfoliotani ja Academia.edua. Voisin yrittää saada kadonneen salasanan taakse jumittuneen LinkedIn-profiilini auki ja päivittää sen. Jonain päivänä voi olla tarpeen myös pohtia tämän blogin visiota ja tehtävää: olisiko syytä luoda tutkijuuteen ja tutkimushankkeeseen keskittyvä blogi ja jättää henkilökohtaisemmat asiat vaikkapa nimimerkin taakse toiseen paikkaan? Jonain päivänä, vaikka samaan aikaan kun teen sen viestintäsuunnitelman, jollainen olisi pitänyt tehdä jo jatko-opintojen alussa (tämän opin kurssilla muutama viikko sitten)…

Näistä tutkijoiden blogeista, joissa omaa hanketta tai vaikkapa väitöskirjaa pyöritellään hieman populaarimmin, syntyi myös aika kriittistä keskustelua, jossa oli tärkeitä pointteja. Vaikka itsekin olen kurottautunut moneen sosiaaliseen mediaan, ei esimerkiksi verkostoitumistyökaluja tai bloggaamista saa alkaa pitää itseisarvona. Kaikkien ei ole pakko, sillä kaikille eivät sovi samat välineet. Tämä on sekä persoonakysymys että tutkimuksen aiheeseen liittyvä. On tutkimusaiheita, joita ei kannata avata blogissa. Esimerkiksi maahanmuuttotutkijan tulee olla henkisesti varsin vahva, jos aikoo avata tutkimusbloginsa kommenteille. Vaikka kommentit laittaisi kulkemaan hyväksynnänkin kautta, on ne silti luettava, ja pahimmillaan ne voivat olla aika satuttavia. Montaakaan julkista keskustelufoorumia ei tarvitse lukea ymmärtääkseen, että kaikissa kommenteissa ei ole kyse mistään ”kyllähän pitää olla valmis ottamaan vastaan palautetta työstään” -keskustelusta, vaan suorasta loanheitosta.

Sosiaalisessa mediassa on siis paljon hyödyntämisen mahdollisuuksia myös tutkijalle, mutta suunnitelmallisuus on tärkeää. Someen ei pitäisi syöksyä silmät ummessa päätä pahkaa vaan miettiä, millaiselle yleisölle asiansa suuntaa ja mitä hyötyä välineestä on – silloin väline tulee valittua ja hyödynnettyä oikein. Media ei välttämättä ole itseisarvo vaan sen tuottama hyöty. Jos katsoo, että hyötyä ei ole, mikään pakko ei ole ryhtyä some-seikkailijaksi. Sitten toisaalta voin kyllä sanoa, että ihan kivaa tämä on ilman kovin tarkkaan harkittua plus-miinus -listaakin. 🙂

Joskus sitä vain tarvitsee ihmisiä ympärilleen, ja joskus on myös ihan pakko saada lettuja. Yhdistämällä nämä kaksi asiaa saadaan lettukestit. Kutsuin ystäviä tänään luokseni syömään lettuja sillä verukkeella, että olen ollut koko syksyn vähän epäsosiaalinen ja aika usein vähän väsy ja kireä. Nyt kun Rajakatu-kirja alkaa olla loppumetreillä, on hyvä tilaisuus hyvitellä ystäviä ja juhlia samalla melkein valmista kirjaa.

Kuvassa äidiltä lainattu hc-vohvelipannu, jolla paistuu kaksi kerrallaan.

Siispä paistoin lettuja – kukaan normaali, terve aikuinen ei kieltäydy letuista. Ja väkeä riitti, ihanasti! Olen jotenkin tosi iloinen joka kerta, kun koti täyttyy vieraista jotka herkuttelevat jollain tekemälläni, ja kun vieraat viihtyvät ja nauravat ja kiittävät lähtiessään – ja tulevat taas uudelleen seuraavan juhlan koittaessa.

Paistoin vohveleita, jotka tein kauramaidosta ja osittain täysjyvävehnästä. Niissä oli siis vähän rouheampi maku kuin varsinaisissa letuissa, joita paistoin sekä isoina että pieninä. Hilloja oli monenlaisia ja vieraat täydensivät hillokokoelmaa eksoottisillakin kokeiluilla – nam! Kahvia, teetä ja glögiä – sen kummempaa tarjoilua ei ollut, mutta kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä.

Sain mieltä lämmittävää palautetta juhlista sekä etukäteen että tänään. Eräs ystävä kirjoitti kutsusta kiittäessään, miten kivaa on että joku järjestää lettukestit keskellä pimeintä vuodenaikaa. Nämä juhlat olivatkin myös vastalause kaamokselle, joka näin lumettomana syksynä on pimeääkin pimeämpää.

Erään työkaverini lapset ovat olleet usein vanhempiensa mukana erilaisissa juhlissani. Pikkutyttö oli kysynyt äidiltään tänään ennen luokseni tuloa, että miten se Kikka aina järjestää jotain juhlia. Äitinsä oli vastannut, että jotkut ihmiset eivät välttämättä tarvitse mitään erityistä syytä pienten juhlien järjestämiseen, vaan kutsuvat ihmisiä luokseen ihan vain kutsumisen ilosta. Sekin tuntui kivalta selitykseltä; nämä olivat lettukestit ihan vain siksi, että on niin mukavaa kun koti täyttyy vieraista.

Lettuja paistuu.

Eräs työkaveri toi kaverinsa mukanaan. Lähtiessään tämä minulle vain puolituttu henkilö totesi, että tällaiset tilanteet saavat jotenkin uskomaan maailman hyvyyteen: että voi tulla vaan jonkun kotiin, syödä vatsansa pingolleen lettuja ja sitten lähteä. Se oli todella nätisti sanottu, sillä kaikista välillä aika masentavista uutisista ja maailman muuttumisesta huolimatta minä koetan kirkasotsaisesti ja naiivisti uskoa, että hyvää on enemmän kuin pahaa ja hyvää voi levittää. Olen todella syvästä sydämestäni iloinen, jos lettukestini tekivät muitakin onnellisiksi. Ainakin minulla ja Papulla oli ihana iltapäivä!

Eräs haave on nyt täyttynyt: olen mukana lukupiirissä! Olen haaveillut moisesta vuosia, mutta ollut liian saamaton järjestääkseni sellaista. Nyt minua pyydettiin mukaan ja tietenkin suostuin, iloiten ja riemuiten. Kolmen hengen lukupiirimme kokoontui eilen ensimmäistä kertaa. Tapaamisissa kirja on toki pääasia, mutta kerho on myös pullan ja teen ystävien seura, joten keskusteluteemoja – ja tekemistä tapaamisissa – riittää myös kirjallisuuden ulkopuolelta. Lukupiirimme yhdistää kolme erilaista lukijaa ja se on kyllä kivaa.

Ensimmäiseksi kirjaksemme valikoitui John Irvingin Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, 1989, suom. 1990). Olen lukenut vain muutaman Irvingin aiemmin, mutta edellisestäkin on jo useita vuosia. Irvingin kirjat ovat yleensä aika hauskoja, vaikka harvoin nauran niille ääneen. Huumoria kuitenkin on, kuten myös Owen Meanyn tarinassa, jossa se tiivistyy esimerkiksi teräväkieliseen isoäitiin. Kuitenkin Ystäväni Owen Meany oli myös ensimmäinen lukemani Irvingin kirja, jonka aikana minua itketti. Ei lopussa, vaan jo ennen sitä.

Tarinaa kertoo väritön sivustakatsoja John Wheelwright. Hänen paras ystävänsä on Owen Meany, pienikasvuinen, huippuälykäs poika. Johnin kertojanääni liikkuu kahdessa aikatasossa. Pääosa tarinasta kertoo poikien lapsuudesta ja nuoruudesta 1950- ja 1960-luvuilla. Välillä – ja kirjan loppua kohti yhtä useammin – John palaa nykypäivään eli kirjan kirjoitusajankohtaan, 1980-luvun lopun maailmaan. John on muuttanut Kanadaan ja arvostelee sieltä käsin USA:n ulkopolitiikka, Reaganin tähtien sotaa jne.

Owen Meany on varsin erikoinen persoona. Hän on älykäs ja käyttää älykkyyttään hyviin asioihin kuten tasa-arvon ajamiseen koulussa tai Johnin auttamiseen opinnoissa. Huippufiksuuden lisäksi Owen on myös vakaasti uskovainen. Hän uskoo – tai tietää? – olevansa Jumalan valittu, Hänen työkalunsa maan päällä. Owen tietää oman kuolinpäivänsä ja on nähnyt unessa, miten tulee kuolemaan. Hänen elämänsä on tehtävän täyttämistä varten ja kulkua tuota tiettyä päivää kohti. Alusta asti Owenista puhutaan imperfektissä, joten lukija kyllä tajuaa että hyvin tässä ei tule käymään.

Mieleenpainuvinta Owenissa kuitenkin on hänen äänensä:

Hänen äänijänteensä eivät olleet täysin kehittyneet tai kenties perheyrityksen kivipöly oli vahingoittanut hänen ääntään. Tai ehkä hänellä oli viallinen kurkunpää tai epämuodostunut henkitorvi; ties vaikka graniitinmöhkäle olisi iskenyt häntä kurkkuun. Owenin oli kiljuttava nenäänsä, jotta kaikki kuulisivat.

Pieni mies, jolla oli suuri ääni. Owenin äänen muistaa isoäitikin Alzheimirin taudin vietyä muut muistot. Owenin ääni hätkähdyttää kaikkia aluksi, mutta ilman sitä on vaikea olla, kuten John toteaa Owenin hautajaisissa:

Vasta silloin tajusin etten pystynyt puhumaan. Olin menettänyt ääneni. Nyt minusta tuntuu etten halunnutkaan kuulla omaa ääntäni. Kun en kuullut Owenin ääntä, en halunnut kuulla kenenkään muunkaan ääntä. Owenin ääni oli ainoa jonka halusin kuulla, ja kun Mary Beth Baird puhui minulle, tiesin että Owen Meany oli iäksi mennyt.

Owen vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin tahtomattaankin. Johnin koko perhe on jollain tapaa Owenin lumoissa, ja Johnin äitiin ja Oweniin liittyy eräs kirjan keskeisistä juonenkäänteistä. Surullisinta ehkä on kuitenkin tämä väritön, tasainen John itse, joka ei koko elämässään ole päässyt Owenista yli. Vaikka Owen on keskushenkilö, olisi  minusta mielenkiintoisempaa lukea jonkun analyysia Johnista itsestään. Todella kompleksisen äitisuhteen lisäksi Johnin ongelma ehkä on se, että Owen on ollut hänen elämänsä rakkaus, eikä kenellekään toiselle jää tilaa sellaisen persoonan jälkeen.

Kirjan alkuperäinen nimi,  A Prayer for Owen Meany, kuvaa minusta hyvin koko teosta. Jollain tapaa kirja on minusta Johnin rukous Owen Meanyn puolesta, ikävän ja kaipuun täyttämä tilitys rakkaan ystävän jättämästä tyhjyydestä.

Irvingin kirjojen peruselementeistä tästä puuttuivat karhu ja paini, mutta problemaattinen äiti-suhde ja seksuaaliset kokemukset tai tunteet sukulaisten välillä kyllä löytyivät. Ja Vietnamin sota ja sen kritiikki – eräs lukupiiriläisistä oli heti alusta asti ajatellut, että jollain tapaa tässä vielä tullaan Vietnamiin, kun kirjan kirjoitusaikaa ja sen tapahtumien alkuajankohtaa hetken harkitsee. Minulla ei tuollaisia pohdintoja kyllä ikinä käy mielessä, minä vain luen miettimättä sen tarkemmin, mihin tässä ollaan vielä tulossa! 🙂

Pidän John Irvingin kirjoista aina kun niitä luen. Nyt mieli palaa lukemaan Oman elämänsä sankaria, jota monet ovat kehuneet. En kuitenkaan halua lukea toista Irvingiä heti perään, sillä hyvyydestään huolimatta hänen kirjansa ovat vähän raskaita. Jos lukisin monta peräkkäin, saattaisin kyllästyä tyyliin – ehkä halua kyllästyä John Irvingiin.

Tällä viikolla olen ollut taas kerran jotenkin aika iloinen työyhteisöstäni. Erityisesti tänään tuli jotenkin ihan tosi iloinen mieli ihan vain siksi, että tykkään Helasta paljon. Tykkäämiseni kohdistuu nimenomaan näihin ihmisiin täällä, sillä välillä myönnän kyllä väsyneeni yliopistoon organisaationa. Mutta helalaiset ovat kivoja ihmisiä! Tänään julkaistiin etnologian oppiaineen uusi esittelyvideo. Jos en jo olisi täällä, nyt haluaisin!

Olen miettinyt työasioita taas kerran. En siis substanssipuolelta (tai no, tietysti sitäkin) vaan työtä ja työntekoa. Mietin, kuinka downshifting-haaveeni on oikeastaan aika todella kaukainen ja epärealistinen, sillä minulla on aika nurinkurinen suhde työhön. Pidän itseäni melko mukavuudenhaluisena ja vähän laiskana, mutta välillä huomaan silti tekeväni töitä aika paljon. Tulen arkisin yleensä aika myöhään iltaisin kotiin. Aina syynä ei tietenkään ole työt.

Vertaan itseäni muihin työkavereihin, enkä mielestäni erotu joukosta mitenkään erikoisen työkeskeisenä ihmisenä. Päin vastoin, olen pitänyt itseäni melko tervepäisenä tässä ”kutsumustutkijoiden” joukossa. Mutta enpä tiedä… En ole ihan varma, onko minäkuvani tässä kohdin ihan realistinen. Ainakin luulen, että ajoittain lipsahtelen työholismin rajan yli. Ainakin se tuli mieleen kun tajusin, että minulla oli vaikeuksia pitää arki-iltaa vapaana, kun olin tullut jumpasta kotiin kuuden aikaan. Oli aikas huono omatunto ja olin jo monta kertaa aloittamassa ”vähän jotain pientä” työasiaa, mutta sain itseni kiinni joka kerta. Kai ihmisellä voi vapaailtoja olla? Olen joskus perustanut Yhdeksän Tunnin Liikkeen, mutta siinä on ainakin tunti liikaa – kyllä kai vähemmälläkin työmäärällä per päivä pitäisi pärjätä?

Ja useimmitenhan yhdeksän tuntia riittää hyvin. Pidän rauhallisesta, vähän erakkomaisesta vapaa-ajastani liikaa, että minusta ikinä saisi varsinaista työholistia. Mutta välillä töistä irrottautuminen on vaikeaa.

Parhaiten omaa työmäärää voisi kontrolloida yrittäjänä. Silloin voisi rajoittaa työt neljään päivää viikossa ja hidastaa elämänrytmiä laatua parantaen. En silti ole ihan varma, toimisiko yrittäjyys minulle, sillä siinäkin on niin helppo työtuntien vähentämisen sijaan vain lisätä niitä. Minut on kasvatettu tekemään työtä paljon ja niin hyvin kuin mahdollista. Ei ole ihan helppoa opetella ajattelemaan toisin, vaikka näenkin nyt, ettei ahkeruus sellaisenaan tuo onnea. Onneen tarvitaan muutakin, ja ahkeruus tarvitsee syyn ja sisällön.

Puolensa ja puolensa, joka asiassa nin kuin tässäkin. Benjamin Kiven ajatus on muodostunut minulle melkein motoksi: ”En pitänyt vapaapäiviä. Kun tietää mitä tahtoo ja mihin aikoo, on aina vapaa.”

Mutta onko tällainen työnteon rytmi se mitä haluan? Ei ole helppoa olla kolmekymppinen ja yrittää päättää, mitä haluaa elämältään. 🙂 Ehkä samassa ihmisessä voi olla sekä kotihiiren että työhiiren ominaisuuksia?

Seuraava sivu »