Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

Kaiken Siilin eleganssin (L’Élégance du hérisson, 2006, suom. 2009) hehkutuksen ja Muriel Barberyn  toisen romaanin Kulinaristin kuoleman vähän negatiivisen lukukokemuksen jälkeen olin ehkä vähän jo valmistautunut pettymään. Se on sellainen luonnevika minussa: mitä enemmän jotain asiaa tuputetaan, sitä vastentahtoisemmaksi muutun. Vaikka vähän ärsyttikin, en kuitenkaan halunnut jättää Siilin eleganssia lukematta. Niinpä ostin sen mukaani pokkarikaupasta pääkaupungin rautatieasemalla, kun viime viikolla olin kiireisenä juoksemassa kotiin vievään junaan.

Ja niinhän siinä kävi, että Siilin eleganssi oli pakko lukea samana iltana loppuun. Ja lukeminen kannatti, vaikka kyseessä ei mikään vuosisadan merkkiteos olekaan. Kuten tärkeistä asioista kertovat, hyvin kirjoitetut kirjat yleensä, myös Siilin eleganssi sisälsi paljon pieniä juttuja, joita olisi tehnyt mieli kirjoittaa ylös. Osuvia lainauksia ja tarkkoja havaintoja ihmisistä. Valitettavasti aina välillä näissä mentiin överiksi ja erityisen teoksen toinen kertoja ärsytti pikkuvanhoilla jutuillaan.

Niin, kirjan rakenteesta. Sitä siis kertoo vuorotellen kaksi kertojaa: hienon kerrostalon portinvartija rouva Michel, joka piilottaa maailmalta oman älykkyytensä ja kulttuuriharrastuksensa, koska niin vain on helpompaa. On helpompaa elää, kun kaikki näkevät hänessä vain suttuisen, yksinkertaisen portinvartijan ja jättävät sen jälkeen hänet rauhaan. Toinen kertoja on talossa asuva rikkaan perheen 12-vuotias tytär Paloma, joka on rouva Michelin tapaan hyvin älykäs, suorastaan ihmelapsitasoa. Paloma on päättänyt kuolla 13-vuotissyntymäpäivänään, koska ei ole löytänyt maailmasta mitään elämisen arvoista. Paloma on siis suorastaan naurettavan säälittävä, vaikka hänet kuvataankin kyyniseksi, teräväkieliseksi, oudoksi lapseksi.

Tarinan opetus on, ettemme saisi tyytyä siilin piikkeihin, vaan pitäisi aina yrittää nähdä kohdatuissa ihmisissä enemmän kuin vain pinta. Ennakkoluulot pitävät meitä aivan liian tiukasti kahleissaan, että kykenisimme aidosti kohtaamaan ihmisen. Toisaalta ajattelin myös, että meissä jokaisessa on ripaus siiliä; kukin meistä pitää yllä tiettyä panssaria, tiettyä kuvaa itsestämme, ja auta armias jos tulee joku joka näkee sen taakse. Ilman piikkejä siili on suojaton, joskin ehkä onnellinen – kuten rouva Michelin ja Paloman tarina osoittaa.

On helppo ymmärtää Siilin eleganssin suosio. Se on vähän kuin Markus Zusakin Kirjavaras: kertoo erikoisten päähenkilöiden kautta rakkaudesta kirjoihin, sisältää riittävästi tunteita että tarinassa pysyy jännite, kertoo kauniista asioista vaikka aina tilanteet eivät olekaan kauniita, ja on kerronnaltaan sujuvaa ja konventionaalista – siis helppoa seurata ja helppoa nauttia. Nämä asiat sekä maailmanlaajuinen menestys eivät tee niistä huonoa kirjallisuutta, vaan merkityksellisiä juuri siksi.

Siilin elengassista on helppoa löytää nettikirjoituksia. Ina INAhdus-blogissa on lukenut sitä yhteiskuntaluokkien välisen ristiriidan kuvauksena; Olivia-lehden kirjablogissa se on jäänyt kesken; Leena Lumi puolestaan on viihtynyt sen parissa loistavasti. Epäilen, että kyynisyyteen taipuvaiset ihmiset pitävät tätä turhakkeena. Sen sijaan ne, jotka uskaltavat etsiä arkipäivästä kauneutta, viihtyvät ja nauttivat.

Advertisements