Papu palasi sunnuntaina pitkältä lomaltaan, ja tuntuu kuin kotona olisi taas enemmän henkeä. Tai jotain, jotenkin on vaan taas merkityksellistä tulla kotiin, kun Papu venyttelee eteisen matolla minut tervetulleeksi. Pieneksi eläimeksi se tuo yllättävän paljon lämpöä asuntoon.

Papu on iltojeni ilo, mutta on syysilloissani ollut muitakin hyvää mieltä antaneita. Yksi oli elokuva Midnight in Paris, joka kertoi nostalgiasta ja kaipuusta jonnekin muualle… Ja Pariisista, kirjoittamisen vaikeudesta ja siitä, että pitää tehdä omia ratkaisuja vaikka toiset odottaisivat mitä. Ajatus tuosta leffasta saa minut vieläkin hymyilemään. Monet tuntuvat pitävän sitä liian läärynä katsottavaksi. Olihan se romanttinen, mutta kaikki Pariisiin sijoitettu amerikkalainen ei silti välttämättä ole roskaa. Elokuvassa oli ihania ylilyöntejä, joille sai nauraa kunnolla, ja kaltaistani nostalgikkoa Woody Allen kyllä puhutteli ihan suoraan.

Eräs hyväntuulisimmista kirjakokemuksista tänä syksynä on ollut Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Society, 2008, suom. 2010). Pieni kirja on aurinkoinen, älykäs, hauska ja sopivassa suhteessa traaginen ja romanttinen – juuri sellainen kuin hyvän romaanin kuuluukin.

Kirja kertoo rauhaan palaamisen ajasta toisen maailmansodan jälkeisessä Britanniassa. Juliet on aloitteleva kirjailija, joka tutustuu kirjeiden välityksellä Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin jäseniin. Kirjeenvaihdon innostamana Juliet matkustaa Guernseylle kootakseen aineistoa artikkelia varten, mutta löytää kokonaisen kirjan – ja kenties elämän?

Guernsey on yksi Kanaalinsaarista eli Britannian ja Ranskan välissä oleva pikkuinen saari. Saaret olivat toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämiä ja täysin eristettynä mantereesta. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo myös sota-ajasta tuossa eristyneessä yhteisössä.

Kirjan viehätys minulle oli sen kauniissa maailmassa. Guernsey on pikkuinen paratiisi, jonne alkaa välittömästi tehdä mieli matkustaa (paljonkohan Guernseyn turistitoimisto on maksanut kirjan viimeistelleelle Annie Barrowsille?). Sota tulee kuitenkin myös paratiisiin ja aiheuttaa olosuhteita jotka eivät naurata. Julmuus, väkivalta, nälkä ja epäinhimillisyys liittyvät jotakuinkin kaikkeen, mitä yksilöiden kokemuksista natsien miehityksestä on kirjoitettu. Guernseyn saarella sodasta on kuitenkin tässä vaiheessa jo päästy, ja vaikka se vaikuttaa jokaiseen arkipäivään kuten kaikkien sodan kokeneitten muistoissa yleensä, on romaanissa kuitenkin ehkä todellista elämää helpompaa jättää paha taakse ja jatkaa eteenpäin.

Lämpö ja hyväntuulisuus rakentuvat kirjaan sen henkilögallerian rakastettavuudesta. Hyvät ovat hyviä ja pahat kerrassaan ikäviä ihmisiä. Kirjoittajat eivät kuitenkaan jaa hyvä-paha -lappujaan perinteisten sodan rajojen mukaan, vaan henkilöiden luonne määrittää heidän paikkansa – saksalainen upseeri voi siis olla hyvä. Lukijaa ei kuitenkaan yritetä hämätä tai huijata: alusta saakka on selvää, kuka Julietin kosijoista on niljakas (kukkalähetyksistä huolimatta) ja kuka oikeasti rehellinen. Romantiikka on kuitenkin vain pieni osa kirjaa, joten ruusun terälehdistä näppylöitä saavien ei kannata sen takia jättää kirjaa lukematta.

Teos on kirjoitettu lähes kokonaan viestien varaan. Tarina siis etenee eri henkilöiden toisilleen lähettämien kirjeiden  ja sähkösanomien varassa – ja lopussa on lyhyt pätkä muistikirjasta. Se pitää kerronnan tuoreena ja rytmin vauhdikkaana.

Perunankuoripaistosta on luettu paljon kirjallisuusblogeissa. Esimerkiksi Jäljen äänen penjami on kirjoittanut siitä, lukekaa vaikka.

Minun syysiltoihin kuuluu lähiaikoina parvekkeen siivoaminen kesäkukista ja syyslyhdyn käyttöönotto. Mikään ei voita kynttilöitä tähän aikaan vuodesta! Paitsi ehkä sylissä kehräävä kissa…

Mainokset