lokakuu 2011


Papu on kyllä vähän liian suloinen ollakseen totta. Ajoittain sietämättömän siirappinen kissani kiipesi tavalliseen tapaansa äsken viereeni tähän sohvalle, missä istun kirjoittamassa. Reitti kulki luonnollisesti suoraan sylin kautta, näppäimistön edestä, etten varmasti voi olla huomaamatta. Sitten se käpertyi lonkkani viereen, asetti toisen etutassunsa ja päänsä reidelleni ja aloitti syvän ja rohisevan kehräyksen kuin kertoakseen ”sinä olet minun”. Ja minä raukka kun yleensä kuvittelen itse omistavani kissani.

Myös Simonin kissassa on viisautta.

Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin – mutta suunnattoman elegantti.

Kaiken Siilin eleganssin (L’Élégance du hérisson, 2006, suom. 2009) hehkutuksen ja Muriel Barberyn  toisen romaanin Kulinaristin kuoleman vähän negatiivisen lukukokemuksen jälkeen olin ehkä vähän jo valmistautunut pettymään. Se on sellainen luonnevika minussa: mitä enemmän jotain asiaa tuputetaan, sitä vastentahtoisemmaksi muutun. Vaikka vähän ärsyttikin, en kuitenkaan halunnut jättää Siilin eleganssia lukematta. Niinpä ostin sen mukaani pokkarikaupasta pääkaupungin rautatieasemalla, kun viime viikolla olin kiireisenä juoksemassa kotiin vievään junaan.

Ja niinhän siinä kävi, että Siilin eleganssi oli pakko lukea samana iltana loppuun. Ja lukeminen kannatti, vaikka kyseessä ei mikään vuosisadan merkkiteos olekaan. Kuten tärkeistä asioista kertovat, hyvin kirjoitetut kirjat yleensä, myös Siilin eleganssi sisälsi paljon pieniä juttuja, joita olisi tehnyt mieli kirjoittaa ylös. Osuvia lainauksia ja tarkkoja havaintoja ihmisistä. Valitettavasti aina välillä näissä mentiin överiksi ja erityisen teoksen toinen kertoja ärsytti pikkuvanhoilla jutuillaan.

Niin, kirjan rakenteesta. Sitä siis kertoo vuorotellen kaksi kertojaa: hienon kerrostalon portinvartija rouva Michel, joka piilottaa maailmalta oman älykkyytensä ja kulttuuriharrastuksensa, koska niin vain on helpompaa. On helpompaa elää, kun kaikki näkevät hänessä vain suttuisen, yksinkertaisen portinvartijan ja jättävät sen jälkeen hänet rauhaan. Toinen kertoja on talossa asuva rikkaan perheen 12-vuotias tytär Paloma, joka on rouva Michelin tapaan hyvin älykäs, suorastaan ihmelapsitasoa. Paloma on päättänyt kuolla 13-vuotissyntymäpäivänään, koska ei ole löytänyt maailmasta mitään elämisen arvoista. Paloma on siis suorastaan naurettavan säälittävä, vaikka hänet kuvataankin kyyniseksi, teräväkieliseksi, oudoksi lapseksi.

Tarinan opetus on, ettemme saisi tyytyä siilin piikkeihin, vaan pitäisi aina yrittää nähdä kohdatuissa ihmisissä enemmän kuin vain pinta. Ennakkoluulot pitävät meitä aivan liian tiukasti kahleissaan, että kykenisimme aidosti kohtaamaan ihmisen. Toisaalta ajattelin myös, että meissä jokaisessa on ripaus siiliä; kukin meistä pitää yllä tiettyä panssaria, tiettyä kuvaa itsestämme, ja auta armias jos tulee joku joka näkee sen taakse. Ilman piikkejä siili on suojaton, joskin ehkä onnellinen – kuten rouva Michelin ja Paloman tarina osoittaa.

On helppo ymmärtää Siilin eleganssin suosio. Se on vähän kuin Markus Zusakin Kirjavaras: kertoo erikoisten päähenkilöiden kautta rakkaudesta kirjoihin, sisältää riittävästi tunteita että tarinassa pysyy jännite, kertoo kauniista asioista vaikka aina tilanteet eivät olekaan kauniita, ja on kerronnaltaan sujuvaa ja konventionaalista – siis helppoa seurata ja helppoa nauttia. Nämä asiat sekä maailmanlaajuinen menestys eivät tee niistä huonoa kirjallisuutta, vaan merkityksellisiä juuri siksi.

Siilin elengassista on helppoa löytää nettikirjoituksia. Ina INAhdus-blogissa on lukenut sitä yhteiskuntaluokkien välisen ristiriidan kuvauksena; Olivia-lehden kirjablogissa se on jäänyt kesken; Leena Lumi puolestaan on viihtynyt sen parissa loistavasti. Epäilen, että kyynisyyteen taipuvaiset ihmiset pitävät tätä turhakkeena. Sen sijaan ne, jotka uskaltavat etsiä arkipäivästä kauneutta, viihtyvät ja nauttivat.

Vietän viikonloppua työhuoneella. Se on ollut tänä syksynä varsin tavallista. Jotenkin viikonloppuisin on helpompaa syventyä kirjoittamiseen tai muuhun keskittymistä vaativaan työhön, kuten nyt pitkään työn alla olleen artikkelikokoelman johdannon uudelleentyöstämiseen. Viikonloppuna voin kuunnella musiikkia kirjoittamisen taustalla tai tuulettaa huonetta välillä ovi avoinna. Viikonloppuisin puhelin ei soi eikä sähköposti kilkuta, vaikka sitä aina ajatuksen katketessa toiveikkaasti vilkuilenkin.

Tänään on sadepäivä, joten mikäs sen parempaa kuin istua mukavasti kirjoittamassa. Muutin syyskuun alussa työhuoneeni ihanasta Villa Ranasta alas Jyväsjärven rantaan Mattilanniemeen. Hain ja sain työhuonepaikan yliopiston kirjastolta. Hain uutta paikkaa, kun viimein – ystävän avustuksella – tajusin että jatkuva kurkun karheus ei ole normaalitila. Villa Ranassa on jotain epäterveellistä, valitettavasti. En saanut paikkaa Seminaarinmäeltä, mutta nyt siis istun Mattilanniemen kirjaston työhuoneessa, jonka jaan toisen saman oppiaineen tutkijan kanssa. Hän tekee kuitenkin samalla muita töitä, joten olen suurimman osan aikaa huoneessa yksin. Luksusta näinä päivinä, kun tilanpuute yliopistolla ajaa tutkijat ja tohtorikoulutettavat yhä ahtaammin karsinoituihin huoneisiin! Aivan homeeton ei Mattilanniemikään ole, mutta pärjään nyt ainakin toistaiseksi.

Ikkunastani näkyy kaistale Mattilanniemen uimarantaa, puistoa ja Jyväsjärveä kiertävää lenkkipolkua. Ja pala järveä, tietenkin. Maisema on levollinen myös näin sadepäivänä. Aivan ikkunan edessä kohoaa Mattilanniemen rakennus, jolle on jo annettu purkutuomio. Odotan mielenkiinnolla, milloin purkaminen alkaa – pääsenhän seuraamaan tuhoa ja sen jälkeistä uutta rakentamista aitiopaikalta.

Uuden työhuoneen huonoja puolia on jääkaapin puuttuminen. Edes vedenkeitintä ei saa tuoda, joten olen nykyään pitkälti opiskelijaruokaloiden varassa. Se on vähentänyt ruoanlaittoa kotona. Hyvä juttu on se, että myös näin lauantaisin täällä on yksi Sonaatin ravintoloista auki. Se mahdollistaa täyden päivän työskentelyn – nälkäisenä olen vain entistäkin keskittymiskyvyttömämpi. Jos työ jatkuu vielä huomenna, otan eväät tai menen vierailemaan Villa Ranassa, missä kahvihuone on edelleen tavallinen vierailupaikkani aina kun ehdin. Niin työnarkkis ei ole, että tekisi koko viikonloppua läpeensä, joten huomenna tulen tänne korkeintaan muutamaksi tunniksi. Ehkä saan kokonaisen vapaapäivän, jos työ tänään etenee hyvin. Takaisin tiedoston ääreen, siis…

Papu palasi sunnuntaina pitkältä lomaltaan, ja tuntuu kuin kotona olisi taas enemmän henkeä. Tai jotain, jotenkin on vaan taas merkityksellistä tulla kotiin, kun Papu venyttelee eteisen matolla minut tervetulleeksi. Pieneksi eläimeksi se tuo yllättävän paljon lämpöä asuntoon.

Papu on iltojeni ilo, mutta on syysilloissani ollut muitakin hyvää mieltä antaneita. Yksi oli elokuva Midnight in Paris, joka kertoi nostalgiasta ja kaipuusta jonnekin muualle… Ja Pariisista, kirjoittamisen vaikeudesta ja siitä, että pitää tehdä omia ratkaisuja vaikka toiset odottaisivat mitä. Ajatus tuosta leffasta saa minut vieläkin hymyilemään. Monet tuntuvat pitävän sitä liian läärynä katsottavaksi. Olihan se romanttinen, mutta kaikki Pariisiin sijoitettu amerikkalainen ei silti välttämättä ole roskaa. Elokuvassa oli ihania ylilyöntejä, joille sai nauraa kunnolla, ja kaltaistani nostalgikkoa Woody Allen kyllä puhutteli ihan suoraan.

Eräs hyväntuulisimmista kirjakokemuksista tänä syksynä on ollut Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Society, 2008, suom. 2010). Pieni kirja on aurinkoinen, älykäs, hauska ja sopivassa suhteessa traaginen ja romanttinen – juuri sellainen kuin hyvän romaanin kuuluukin.

Kirja kertoo rauhaan palaamisen ajasta toisen maailmansodan jälkeisessä Britanniassa. Juliet on aloitteleva kirjailija, joka tutustuu kirjeiden välityksellä Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin jäseniin. Kirjeenvaihdon innostamana Juliet matkustaa Guernseylle kootakseen aineistoa artikkelia varten, mutta löytää kokonaisen kirjan – ja kenties elämän?

Guernsey on yksi Kanaalinsaarista eli Britannian ja Ranskan välissä oleva pikkuinen saari. Saaret olivat toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämiä ja täysin eristettynä mantereesta. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kertoo myös sota-ajasta tuossa eristyneessä yhteisössä.

Kirjan viehätys minulle oli sen kauniissa maailmassa. Guernsey on pikkuinen paratiisi, jonne alkaa välittömästi tehdä mieli matkustaa (paljonkohan Guernseyn turistitoimisto on maksanut kirjan viimeistelleelle Annie Barrowsille?). Sota tulee kuitenkin myös paratiisiin ja aiheuttaa olosuhteita jotka eivät naurata. Julmuus, väkivalta, nälkä ja epäinhimillisyys liittyvät jotakuinkin kaikkeen, mitä yksilöiden kokemuksista natsien miehityksestä on kirjoitettu. Guernseyn saarella sodasta on kuitenkin tässä vaiheessa jo päästy, ja vaikka se vaikuttaa jokaiseen arkipäivään kuten kaikkien sodan kokeneitten muistoissa yleensä, on romaanissa kuitenkin ehkä todellista elämää helpompaa jättää paha taakse ja jatkaa eteenpäin.

Lämpö ja hyväntuulisuus rakentuvat kirjaan sen henkilögallerian rakastettavuudesta. Hyvät ovat hyviä ja pahat kerrassaan ikäviä ihmisiä. Kirjoittajat eivät kuitenkaan jaa hyvä-paha -lappujaan perinteisten sodan rajojen mukaan, vaan henkilöiden luonne määrittää heidän paikkansa – saksalainen upseeri voi siis olla hyvä. Lukijaa ei kuitenkaan yritetä hämätä tai huijata: alusta saakka on selvää, kuka Julietin kosijoista on niljakas (kukkalähetyksistä huolimatta) ja kuka oikeasti rehellinen. Romantiikka on kuitenkin vain pieni osa kirjaa, joten ruusun terälehdistä näppylöitä saavien ei kannata sen takia jättää kirjaa lukematta.

Teos on kirjoitettu lähes kokonaan viestien varaan. Tarina siis etenee eri henkilöiden toisilleen lähettämien kirjeiden  ja sähkösanomien varassa – ja lopussa on lyhyt pätkä muistikirjasta. Se pitää kerronnan tuoreena ja rytmin vauhdikkaana.

Perunankuoripaistosta on luettu paljon kirjallisuusblogeissa. Esimerkiksi Jäljen äänen penjami on kirjoittanut siitä, lukekaa vaikka.

Minun syysiltoihin kuuluu lähiaikoina parvekkeen siivoaminen kesäkukista ja syyslyhdyn käyttöönotto. Mikään ei voita kynttilöitä tähän aikaan vuodesta! Paitsi ehkä sylissä kehräävä kissa…

Yrittäjyyskurssilla kannustettiin lukemaan elämäkertoja, ja minä tartuin puoliksi sattumalta Axel Madsenin teokseen Coco Chanel (Chanel: A Woman of Her Own, 1990, suom. 1991). Ensinnä hyvät uutiset: Chanelin elämä on riittävän kiinnostava vaikka kuinka moneen elämäkertaan. Madsen ei tietystä genreen kuuluvasta (?) ihailusta ja sen toistosta huolimatta jätä kertomatta myöskään sitä, että Chanel osasi olla herttaisen ja mukavan lisäksi häijy, piikikäs ja varsin hankala ämmä, varsinkin vanhemmiten. Huonoina puolina täytynee todeta se usein elämäkertoja vaivaava ongelma, että kirja pursuaa nimiä ja yksityiskohtia, jotka menevät helposti sekaisin ja puuroutuvat. En todellakaan pysynyt kärryillä kaikkien Chanelin ystävien tarinoissa, jotka välillä limittyivät Chanelin oman elämän kanssa, välillä etääntyivät kohdatakseen jälleen uudelleen.

Mitä Cocolta sitten voisi oppia yrittäjyydestä? Lähinnä ehkä opin sen, että alkuvaiheen rahoitusta varten kannattaa hankkia rikas rakastaja… Chanel perusti ensimmäisen liikkeensä aatelisen miesystävänsä avustuksella. Pian liike kuitenkin sai mainetta ja pärjäsi, ja Chanel tuli toimeen omillaan. Hän oli itsenäinen nainen, joka ei koskaan mennyt naimisiin vaan omistautui muotitalolleen. Madsen toistaa useamman kerran Chanelin sanoja, että naimisiinmeno olisi vaatinut häneltä muotitalosta luopumista tai ainakin siihen käytetyn ajan vähentämistä, eikä hän voinut ajatellakaan sellaista. Muotitalo oli hänen rakkaimpansa, hänen elämänsä keskus. Hän työskenteli siellä elämänsä loppuun asti.

Luonnollisesti elämäkerrassa korostuu, millainen persoonallinen visionääri Chanel oli. Hänen muotinsa oli tasaista ja pysyvää, mutta eleganttiudessaan juuri siksi ihailtua ja haluttua. Chanel brändäsi itsensä ja imagonsa ja tiesi tarkalleen, miten markkinoida ja myydä yhtäaikaa etäännyttämällä ja tuomalla esiin:

Muoti ei koske vain vaatteita, muoti on jotain mikä on ilmassa. Se on uudessa muodissa puhaltava tuuli, sen tuntee, sen haistaa. Muoti on taivaalla, se on kadulla, muodissa on kysymys ideoista, elämäntavasta, siitä mitä tapahtuu.

Pidin siitä, millä tavoin kirjassa kuvattiin Chanelin ajatuksia naiseudesta ja muodin merkityksestä naisille. Kun Chanel toisen maailmansodan jälkeen teki comebackin, Vogue kirjoitti:

Kysymys ei ole siitä, että toiset Pariisin kokoelmat olisivat Chanelin kaltaisia. Sitä ne eivät ole. Mutta se huikea idea, että  naisen pitäisi olla tärkeämpi kuin hänen vaatteensa, ja että vaatii erinomaista suunnittelutaitoa pitää hänet sen näköisenä – tämä idea, joka on lähes neljäkymmentä vuotta ollut Chanelin moottorin polttoaineena, on nyt tunkeutunut muotimaailmaan.

Välillä pitkästyin lukiessani seurapiireistä ja ihmisistä, joiden ranskalaiset nimet tuntuivat kaikki samanlaisilta – aatelinen, taiteilija, runoilija, prinsessa, yritysjohtaja, poliitikko – Chanelin ympärillä pyöri rahakkaita tai rahankipeitä ihmisiä laidasta laitaan. En oikeastaan ollut vakavissani kiinnostunut edes rakastajien listasta, vaikka onhan luonnollista kuljettaa tarinaa välillä myös parisuhteiden kautta. Minua kiinnosti enemmän Chanelin ideat ja luovuus sekä se, miten hän piti yllä imperiumiaan. Olisi myös ollut mielenkiintoista lukea enemmän kritiikistä ja siitä, miten Chanel vastaanotti sen.

Kiinnostavaa ja oikeastaan aika hupaisaa oli lukea, miten Coco vanhoilla päivillään vedätti toimittajia ja elämäkerran kirjoittamista yrittäneitä. Hän ei ollut erityisen ylpeä köyhästä taustastaan ja keksi mitä erilaisimpia tarinoita peitelläkseen lastenkotia, puutetta ja köyhiä sukulaisiaan. Hänen tarinansa oli varsinainen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, ja sellaiset tarinat ovat lopulta aina rohkeiden ihmisten kertomuksia. Juuri Chanelin rohkeus ja päättäväisyys tekivät minuun kaikkein suurimman vaikutuksen.

Ja tietenkin opin kirjasta myös perusohjeen jokaiseen päivään. Chanelin sanomaksi koulutetuista naisista kerrotaan:

Naisten koulutus koostuu kahdesta opista – ei koskaan kotoa ilman sukkia, ei koskaan ulos ilman hattua.

 

Tämä laulu piti laittaa jo aiemmin, mutta tulkoon jaetuksi tänään, kun aika moni kaverini menee Kampus Kinoon katsomaan elokuvaa Never let me go (suom. Ole luonani aina). Kirja jätti jäljen ja oli pohdinnoiltaan ja kysymyksiltään syvällisempi ja monipuolisempi, mutta elokuva ehkä korosti vielä enemmän Kathyn ja Tommyn tuskaa. Carey Mulligan on roolissaan Kathyna niin hyvä, että sydäntä särkee.

Lukikohan se dvd:n pakkauksessa vai missä, mutta osuvasti sanottu kuitenkin: Never let me go saa muistamaan, että jokainen eletty päivä on arvokas ihan sellaisenaan. Jokaisesta päivästä löytyy hyvää, ja sen esiin kaivaminen ja elämästä nauttiminen  – vaikka pienistäkin asioista – on tärkeää, sillä elämä on onni ja lahja.

Tällä viikolla olin yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseni viimeisellä lähijaksolla. Kotitehtävät liittyivät aika paljon reflektointiin: mitä tämä viime marraskuussa alkanut matka on merkinnyt minulle? Mitä olen oppinut ja kokenut matkan aikana? Koulutus on varmasti ollut tutkinto-opintoja lukuunottamatta tärkein itseeni ja oppimiseeni panostamani asia ehkä ikinä. Olen kokenut paljon enkä aina ole ollut ihan tyytyväinen, mutta epämukavuusalueilla käymisestä on seurannut hyviä asioita. Itsetuntoni on tämän kurssin jälkeen vahvempi, näen enemmän ja laajemmalle ja uskon omiin kykyihini tehdä arjestani ja työelämästäni sellaista kuin haluan.

Viimeisen lähijakson teemana oli toisaalta tulevaisuus: mitä tämän jälkeen tapahtuu, mitä odotamme ja mitä aiomme tehdä? Mistä asioista elämässämme haluamme luopua ja mitä tuoda siihen lisää?

Omia tunnelmia piti valmistautua esittelemään muille haluamallaan tavalla. Koska olen parhaimmillani lainatessani muita ja toimiessani kirjoitetun sanan kanssa, kokosin kolmesta runosta kuvauksen siitä, mitä tämä koulutus minulle merkitsee. Runot eivät ole vaikeita eivätkä ne kaipaa selityksiä; runot tulkitaan lukijasta käsin. Laitan tämän Vapaus-nimisen runokoosteeni teillekin tulkittavaksi tai ihan vain evääksi tähän päivään, juuri tähän hetkeen jolloin tätä luet.

I osa: Siivet

Ensimmäiset siivet

löytyivät melkein itsestään,

kuin mansikka, tai nelilehtinen.

Niillä kävi päinsä lapsuuden pitkä liito

ja malttamaton unohdus.

Toiset täytyi tehdä itse

kaiken maailman säpäleistä,

omista ja toisten, ja ilmassa pysyäkseen

täytyi reuhtoa, viuhtoa ja valehdella

ja uskoa, uskoa jumalattomasti.

Kolmannet kuoriutuivat toisten alta

pankat kuumina ja reunat kytevinä,

isku iskulta ne ottavat paremmin tulta,

palavat havisten ja polttavat

niin helvetisti.

Käy päinsä lentää niilläkin.

Pentti Saaritsa (Taivaan ja maan ero, 1985)

II osa: Tahto

En tahdo olla ympäristöni tuote:

kasvatettu, koulittu, kompensoitu,

selitetty; siksi ja siksi.

Olen mitä haluan itse.

Ja haluan palavasti.

Anne Hänninen (Tulitemppeli, 1982)

III osa: Tulevaisuus

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja,

mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Eeva Kilpi (Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972)

P.S. Pahoittelut runojen yhtäpötköisyydestä. Koodaamistaitoni eivät kohtaa wordpressia, enkä saa säkeiden välisiä rivinvaihtoja näkyviin. Oikeasti sillä on aika paljon väliä lukukokemuksellenne – pahoittelut.

Seuraava sivu »