Uudet opiskelijat aloittivat tänään meidänkin laitoksessa. Lämmin tervetuloa! heille, ja kivaa kun olette täällä ja olette innoissanne ja motivoituneita aloittamassa etnologian opintoja. Mattilanniemessä joka kulmauksen ruuhkauttaneet fuksiryhmät ovat jo alkaneet ärsyttää stressirajoilla liikkuvaa tutkijaa, mutta kun tänään puolivahingossa eksyin mukaan oppiaineemme aloitusinfoon, en enää mitenkään voinut ärsyyntyä uusien opiskelijoiden kirkkaista ilmeistä ja vilpittömästä aloitusinnosta. Pullanviipaletta mutustaessani ajattelin, miten ihanaa on, että joku jaksaa vielä uskoa yliopistoon, että he ovat halunneet tulla juuri tänne opiskelemaan juuri etnologiaa. Voi tervetuloa, tämä on hyvä laitos ja erinomainen oppiaine!

Tulin aloitusinfoon kun kuulin, että siellä on tarjoiluja, ja minulla oli nälkä. Pulla oli oikein hyvä välipala, kunnes tajusin, että mitään muuta kuin pullaa ja teetä ei olisi tiedossa koko iltana. Olin nimittäin matkalla kenttätöihin: ensimmäinen haastattelu klo 15, seuraava klo 18. Pullakahveja (tai minun tapauksessani teetä) tiedossa loppuillaksi. Noh, ehdin minä voileivän kiskaista ennen lähtöä ensimmäiseen tapaamiseen, mutta aika pullapainotteinen päivähän tästä tuli. Olisi pitänyt tylsien juttujen sijaan kertoa tästä uusille opiskelijoille, sillä kenttätöissä hyvin usein joutuu treenaamaan pullansyöntikykyjä.

Iltapäivällä minua väsytti ihan hulluna (ihmekös, kun lounas jäi heikoksi) enkä olisi millään jaksanut lähteä haastatteluihin, vieläpä yksin. Päivästä tulikin pitkä, mutta silti pyöräilin illalla Halssilasta Jyväsjärven rantaa pitkin kotia kohti loistavan hyvällä tuulella. Kaunis ilta, josta oli vaikea sanoa oliko se loppukesää vai alkusyksyä, kun päivä oli ollut niin lämmin. Rantaraitin näkymä, pumpulimainen kuunpuolikas puiden yllä – totisesti minulla ei ollut kiire, vaan poljin rauhassa ja nautiskellen.

Hyvän tuuleni lähde oli sama asia joka iltapäivällä meinasi lamaannuttaa: ajatus haastatteluista. Jälleen kerran sain nimittäin kokea kenttätöiden taian, ihastuttavan magiikan. Olen kohdannut kesän mittaan useita haastateltavia, jotka ovat etukäteen suhtautuneet tilanteeseen hyvin varauksella ja olleet vähäsanaisia ja hermostuneita alkuun. Mutta kun selitän kirjan tarkoitusta, selostan nauhan luottamuksellisuuden ja aloitan kyselemisen helpoista ”Milloin olet syntynyt ja missä? Milloin tulit Rajakadulle?” ja vähitellen siitä eteenpäin, niin useimmiten jäyhimmätkin vastaajat sulavat ja alkavat vähitellen kertoilla vaikka mitä. Aluksi monia vaivaa ”En minä muista mitään” -syndrooma, mutta kun muistojen langanpäitä aletaan seurata, ihmiset muistavat vaikka mitä. Ja millaisia kertojia maailma onkaan täynnä!

On hauskaa kuulla, missä käytiin salaa tupakalla ja missä pojat tekivät kiljua. Olen saanut kuulla rakkaustarinan ja monta kertomusta alueen tunnetuista persoonallisuuksista. Olen kuullut, miten pojat pelasivatkorttelipesäpalloa ja hyppäsivät mäkeä ja miten tarkkailukoulun poikia pelättiin. Kertomuksia juhlista, kertomuksia naapureista, kertomuksia koulun pihasta. Olen kuullut  ikäviä asioita ja naurettavan hauskoja tarinoita, mutta enimmäkseen kuitenkin juttuja arjesta ja onnellisuudesta eri vuosikymmeninä – sanalla sanoen tarinoita elämästä.

Kenttätöiden sinisävyinen osuus ovat vanhukset, jotka toivottavat tervetulleeksi koska tahansa uudelleen: ”Täällähän minä/me ollaan, mihinkäs me täältä. Tule joskus uudelleen, tule ajan kanssa.” Miten mielelläni tallentaisin näiden koko ikänsä tässä kaupungissa asuneiden ihmisten muistot ja kokemustiedon viime vuosisadasta Jyväskylässä, mutta kun omat resurssini ovat rajalliset, surkean rajalliset. Jotenkin haikea mieli tuli myös vanhasta herrasta, jonka varautuneisuus alkoi sulaa vasta siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että pappani on ollut samassa jalkaväkirykmentissä siellä jossain. Sen jälkeen uskottavuuteni oli hänen silmissään selvästi parempi. Ja voi, entä nämä rouvat, joiden muistot olisivat väitöskirjalleni erinomaista aineistoa. Maailmassa on aivan liian paljon tarinoita!

Haastateltavat ovat jotakuinkin poikkeuksetta onnellisia saadessaan kiinnostuneen kuuntelijan muistoilleen. Kukapa ei nauttisi saadessaan puhua itsestään ja omista tekemisistään? Harva informantti silti hahmottaa täysin, miten onnelliseksi haastattelija tulee heidän juttujaan kuunnellessaan. Vaikka kuinka yritän vakuuttaa lopussa, että kertoja muisti tosi paljon asioita ja sain hyviä tarinoita talteen, ilmeet jäävät epäuskoisiksi: ”Mitäs minä, enhän minä muistanut mitään, tuommoisia juttuja vaan.” Ja kuitenkin kaikki he muistavat, ja jokainen haastattelu tuo uusia paloja tähän palapeliin. Työni haasteellisempi puoli onkin se, miten saada nauhalla palasina olevista jutuista yhtenäinen, kontekstoitu kertomus kirjaan. Haluan kirjoittaa niin, että kirjassa kuuluu näiden ihanien kertojien ääni, sillä tämä kirja syntyy heidän ansiostaan. Tutkijana ja kirjoittajana toimin tässä välikätenä, mutta kyllä tämä on ensisijaisesti Rajakadun alueen ihmisten kirja.

Advertisements