syyskuu 2011


Täytin muutama päivä sitten kolmekymmentä ja nyt pitäisi kai tuntua joltain, en oikein tiedä miltä. Minulla ei ole ikäkriisiä eikä 30-vuotispäivä ahdista. Elämässä on ratkaisemattomia asioita, mutta ne eivät liity siihen monesko syntymäpäivä minulla on. Se on todellakin vain numero.

Se on kyllä ihan kiva numero. Kolmenkympin rajapyykkiä pidetään merkityksellisenä ja tavallista suuremman juhlan aiheena, joten ystävät ja muut läheiset ovat muistaneet minua ihanilla lahjoilla, ja minusta on ihanaa saada lahjoja. Sain muun muassa hatukkeen, joka on teetetty vartavasten minulle La-La!Shopissa, ja paljon muuta juuri sopivaa. Itse olen hyödyntänyt tätä ”maagista” numeroa tekemällä siitä syyn matkustaa Kilpisjärvelle, kuten eilen kerroin. Lisäksi sain syntymäpäivästä rohkeutta tilata ensimmäisen tatuointini – huomenna se tapahtuu.

Huolimatta ”täytän taas 27” -leikinlaskusta minua ei oikeasti harmita olla juuri tämän ikäinen. Ikä ei ole rajoite,vaan se(kin) on mahdollisuus. Kuten saamassani syntymäpäiväkortissa todetaan, vuosien kertyminen on onni. Samassa kortissa lainattiin runoa, joka oli niin osuva että täristi. Siksi lainaan sen tähänkin. Kiitos kaikille muistamisista! On hyvää olla kolmekymmentä kun saan olla yhdessä teidän kanssanne!

Uusi hatukkeeni, minua ajatellen tehty

VAROITUS

Kun tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin

ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.

Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat

ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.

Kun väsyttää istun jalkakäytävällä

ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita

ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja

korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.

Menen sateeseen aamutossut jalassa

ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista

ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä

ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla

tai pelkkää leipää ja pikkelsiä koko viikon

ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta romua laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita

ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla

ja näyttää lapsille esimerkkiä.

Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?

Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan

kun minä olen yhtäkkiä vanha ja pukeudun violettiin.

– Jenny Joseph (1961; suom. Alice Marin) –

Mainokset

Liitän Kilpisjärveen ja Saana-tunturiin mielessäni aika paljon mystiikkaa. Se tulee äidin ja isän nuoruuden Lapin-matkoista, lapsena luetusta Tarujen tunturit -teoksesta ja erityisesti legendasta Saanan ja Mallan häistä sekä liki 19-vuotta sitten tehdystä lapsuuden ainoasta perhematkasta hiihtolomalla Kilpisjärven maisemiin. Nyt palasin tarujeni ja haaveideni maisemiin. Jokunen vuosi sitten sain päähäni, että haluaisin täyttää 30 tunturissa. Aivan Saanan huipulla en syntymähetkeäni juhlistanut, mutta tunturi-Lapissa kuitenkin.


Teimme pienen patikointiretken Kilpisjärvellä Saarijärven autiotuvalle. Raskaan kesän ja syksyn jälkeen toivoin, että vaeltamisella ja luontoretkeilyllä olisi virkistävä, uutta luova vaikutus. Kun menomatkan vaelluksen jälkeen muu seurue nukahti päikkäreille, lähdin virkeänä ulos tuvan lähistölle. Istuin kivikossa ja koetin, josko jotain suurta syntyisi niin suuren maiseman äärellä. Ei tullut uusia ideoita, ei väitöskirjalle ratkaisua, ei liiketoimintasuunnitelmaa enkä keksinyt elämän tarkoitusta.

Erämaan hiljaisuus tuntui hurjalta. Istumapaikalleni kuului vain läheisen pienen kosken ääni, ei mitään muuta. Ei yhtään autoa vaikka miten yritin kuunnella. Ei lintuja, ei mitään. Sellainen hiljaisuus tyhjensi ajatukset. Istuin hiljaa, enkä ajatellut mitään. Alkoi vähän itkettää, korkeintaan. Saana näkyi etäällä, järvi oli tyyni ja varvikko tumman violettia, tai harmaata.

Yritin vielä seuraavanakin päivänä keksiä sanaa, jolla voisin kuvata kivikkoista, ruskanjättämää erämaata. Karu on kaikkein osuvin, vaikka onkin toistuva ja paljon käytetty. Parempaakaan en keksinyt. Karu on myös kaunista, ehdottomasti, mutta ei helpolla, kissanpentumaisella tavalla. Kauneuden nähdäkseen pitää katsoa pidempään kuin hetken, pitää nähdä mitä katsoo.

Ehkä lähdin sillä ajatuksella, että löytäisin matkaltani vastauksia joita kaipaan välillä tässä sekamelskassa enemmän kuin mitään muuta. Mutta ei erämaa anna vastauksia, se vain antaa tilaa ja osoittaa, että niitä on, kunhan vain alan etsiä. Jostain syystä  se syvä hiljaisuus Saarijärven autiotuvan luona latasi minut täyteen tunnetta, että kaikki järjestyy. Että jos tämä maisema on mahdollinen, niin minäkin pystyn mihin tahansa.

Voimauttava on niin kulunut sana, etten käyttäisi sitä mielelläni, mutta kun se nyt vaan taas kerran on osuva. Yhden yön erämaaretki sekä sen ympärille rakentunut road trip halki Suomen latasivat akkuni täyteen voimaa, vaikka se ei matkaväsymyksen ja lomaltapaluuahdistuksen painaessa heti siltä tuntunut. Tänään kuitenkin iltapäivällä tajusin, että loma toimi: olen onnellinen, energinen ja valmis syksyn aika isoihin haasteisiin. Kännykässä on taustakuvana Saana muistuttamassa siitä kaikkivoipaisuuden tunteesta, jonka erämaassa koin sekä elämän yksinkertaistamisen haaveesta, jota tämä matka ruokki ennenkuulumattomiin mittoihin.

Kaiken sen yksinäisen, hiljaisen pohdinnan vastapainona matkaan kuului Kilpisjärvellä ihana viiden hengen siskosseurue (joista vain yksi oli minun siskoni, muut kolme taas keskenään) ja lettukestit autiotuvassa, ja muuallakin matkalla ystäviä ja siskosein, maukas illallinen Kuusamossa, suloinen synttäriaamu Levillä ja erinomaisia kilometrejä Suomen maanteillä.

Tuomas Kyrön romaanissa Benjamin Kivi (2007) nimihenkilö Benjamin toteaa muun muassa:

En pitänyt vapaapäiviä. Kun tietää mitä tahtoo ja mihin aikoo, on aina vapaa.

Tavallaan Benjamin on oikeassa: jos tekee sitä mitä haluaa tehdä ja saa siitä iloa ja sisältöä elämäänsä, ei ole tarvetta vapautua siitä tekemisestä. Miksi vapauttaa itsensä jostain, josta tulee hyvä olo?

Kuitenkin ajatuksessa on jotain kiusallista, varsinkin näin loman alla. Teen kyllä työkseni sitä mitä haluan tehdä, ja välillä luulen tietäväni mitä tahdon ja mihin aion, mutta juuri nyt en silti kaipaa montaakaan asiaa niin paljon kuin sitä, että olisi jo ylihuominen, että lomani alkaisi. Että vapautuisin hetkeksi tästä työstä ja näistä ympyröistä, että Jyväskylän Rajakatu jäisi taakse ja eikä tarvitsisi nähdä siitä unta moneen aikaan.

Epäilen kuitenkin, että Benjaminin ajatus toimii myös käänteisenä. Jos tietää mitä tahtoo ja mihin aikoo, on aina vähän sidoksissa siihen. En usko, että matkustamalla edes Uuteen Seelantiin saisin Rajakatua – v-kirjasta puhumattakaan, sidos siihen on vuosien vahvistama – katoamaan mielestäni juuri nyt, aivan kirjan kiireimmässä vaiheessa. Kannan työtäni mukanani, ja niin sen kuuluu olla, sillä se on oleellinen osa minua.

Loma ja vapaapäivät syntyvätkin siitä, että vaikka Rajakatu ja muut työt ovat mielessä, niitä ei voi eikä tarvitse aktiivisesti tehdä. Edessä on ihan muita seikkailuja, ”sellainen seutu ja sellainen maa jota ei voi unhoittaa”.

Benjamin Kivi on muuten ihan hyvä kirja. Välillä meinasin väsyä siihen, mutta sitten taas jatkoin ja lopulta se pyöri ajatuksissa sitten kuitenkin monta päivää lukemisen jälkeen.

Huomaan, että on vähän liian kiire ja liikaa tekemistä. Merkkejä siitä esim.

  • nopeat mielialanvaihtelut kiukusta nauruun
  • unohtelu, sekä tavaroiden että ajatusten
  • sekava puhe: kesken lauseen saatan alkaa puhua jostain ihan muusta
  • en muista kuin yhden kauniin syyspäivän – meneekö lempivuodenaikani minulta ohi, vai onko tämä oikeasti ollut ihan harmaa kuukausi muuallakin kuin minun silmissäni?
  • tummansiniset renkaat silmien alla
  • pesemättömät pyykit, kissankarvojen peittämä koti
  • liian monta ”Sitten kun tämä on ohi, niin…” alkavaa lausetta
  • seurankipeä, laiminlyöty kissa
  • väsy

Tästäkin ohimenevästä stressivaiheesta kuitenkin selviän. Apuna esim.

  • ystävät, sisko
  • läheisen ystävän muutaman viikon ikäinen poika, joka nukahti tänään syliini ja sai minusta saman tien ikuisen ihailijan
  • ekat varpajaiset joihin pääsin osallistumaan, ja tietty etenkin niiden juhlien aihe, työkaveripariskunnan tyttönen
  • facebook
  • iltalukeminen, juuri nyt Markus Zusakin Kirjavaras

 

ja eniten:

loma.

Sieltä se tulla jollottaa, koko ajan lähempänä. Yhtä aikaa kamalaa ja ihanaa että se lähestyy, sillä niin tarpeeseen kuin loma tuleekin, tekemistä on ennen sitä aikamoisesti. Mutta minä selviän, aion selvitä. Itsepäisyyteni olen perinyt isältäni, enkä taatusti myönnä tappiotani tämän työvuoren äärellä ellei ole ihan ihan pakko. Vielä ei ole, vielä porskutetaan!

Olin pankkini tulevaisuutta käsittelevässä seminaarissa. Kuulun pankin hallintoneuvostoon, siksi olin mukana. Itsekin vähän yllätyin löytäessäni itseni tuollaisesta tilaisuudesta, mutta kyllä se kuitenkin oli hyvä päivä. Tämä luottamustehtävä tuo minulle aikamoisesti lisää oppia ja vähentää niitä vieraus-väreitä, joita saan kaikesta talouteen, veroihin ja pankkeihin liittyvistä asioista.

Paikalla oli monta hyvää puhujaa. Oli järkeen vetoavia ja niitä, joilta loppuivat sanat kesken, kun mielipide perustui lähinnä tunteisiin. Jostain syystä tunne-argumentit eivät yleensä ole yhtä vahvasti esitettyjä kuin järki-lauselmat. Paras puhuja oli kuitenkin se, joka näpäytti erästä järkeen vetoavaa toteamalla ytimekkäästi sen tosiseikan, ettei järkeä ja tunteita voi erottaa toisistaan kovinkaan yksiselitteisesti.

Järjellä tehtyjä päätöksiä vastustetaan tai puolustetaan tunteilla. Järkisyillä tehdyt päätökset aiheuttavat tunnereaktioita. Tunteisiin perustuvat päätökset voidaan yleensä selittää myös järkevästi – jos niin halutaan. Ihminen ei ole kone, joka toimisi aina vain yhdellä tapaa, ei edes tilanteesta riippuen vain yhdellä tapaa. Tunteet ja järki sekoittuvat päätöksenteossa useimmissa asioissa, koska päätöksentekijät ovat ihmisiä.

Järki-puhuja kehoitti tekemään järkeviä ratkaisuja ja vähentämään tunteiden merkitystä, koska vain järjellä saavutetaan realistisia tuloksia. Ymmärrän mihin puhuja pyrki, mutta hänen argumentointinsa on heikkoa. Myös järkevät ratkaisut voivat tuntua oikeilta, jos niihin löytyy hyviä perusteluja. Realismi on hyvää pitää mielessä, mutta on nimenomaa realismia ymmärtää, että tunteiden ”sammuttamisen” vaatimus vain ärsyttää ja siis nostaa esiin lisää tunteita. Samat perustelut voivat tulla hyväksytyiksi jos argumentoi paremmin – se jos jokin on päätöksenteon ja vaikuttamisen arkea.

Jane Austenin Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1811, suom. 1952) kertoo muuan muassa juurikin tästä asiasta. Monenkin poliittisen tai muuten yhteiskunnallisen vaikuttajan kannattaisi lukea se, ennen kuin lähtee vetoamaan järkeen päätöksenteon perusteena.

Itse asiassa olen viime aikoina taas ajatellut, että aika monen muunkin kannattaisi lukea Austeninsa tai ainakin hänen merkitystään käsittelevä luku kirjallisuushistoriasta ennen kuin alkaa liittää hänen teoksiinsa ”vain” -sanaa tai ennen kuin tuhahtaa tai kääntyy pois aina Austenin nimen kuullessaan.

Uudet opiskelijat aloittivat tänään meidänkin laitoksessa. Lämmin tervetuloa! heille, ja kivaa kun olette täällä ja olette innoissanne ja motivoituneita aloittamassa etnologian opintoja. Mattilanniemessä joka kulmauksen ruuhkauttaneet fuksiryhmät ovat jo alkaneet ärsyttää stressirajoilla liikkuvaa tutkijaa, mutta kun tänään puolivahingossa eksyin mukaan oppiaineemme aloitusinfoon, en enää mitenkään voinut ärsyyntyä uusien opiskelijoiden kirkkaista ilmeistä ja vilpittömästä aloitusinnosta. Pullanviipaletta mutustaessani ajattelin, miten ihanaa on, että joku jaksaa vielä uskoa yliopistoon, että he ovat halunneet tulla juuri tänne opiskelemaan juuri etnologiaa. Voi tervetuloa, tämä on hyvä laitos ja erinomainen oppiaine!

Tulin aloitusinfoon kun kuulin, että siellä on tarjoiluja, ja minulla oli nälkä. Pulla oli oikein hyvä välipala, kunnes tajusin, että mitään muuta kuin pullaa ja teetä ei olisi tiedossa koko iltana. Olin nimittäin matkalla kenttätöihin: ensimmäinen haastattelu klo 15, seuraava klo 18. Pullakahveja (tai minun tapauksessani teetä) tiedossa loppuillaksi. Noh, ehdin minä voileivän kiskaista ennen lähtöä ensimmäiseen tapaamiseen, mutta aika pullapainotteinen päivähän tästä tuli. Olisi pitänyt tylsien juttujen sijaan kertoa tästä uusille opiskelijoille, sillä kenttätöissä hyvin usein joutuu treenaamaan pullansyöntikykyjä.

Iltapäivällä minua väsytti ihan hulluna (ihmekös, kun lounas jäi heikoksi) enkä olisi millään jaksanut lähteä haastatteluihin, vieläpä yksin. Päivästä tulikin pitkä, mutta silti pyöräilin illalla Halssilasta Jyväsjärven rantaa pitkin kotia kohti loistavan hyvällä tuulella. Kaunis ilta, josta oli vaikea sanoa oliko se loppukesää vai alkusyksyä, kun päivä oli ollut niin lämmin. Rantaraitin näkymä, pumpulimainen kuunpuolikas puiden yllä – totisesti minulla ei ollut kiire, vaan poljin rauhassa ja nautiskellen.

Hyvän tuuleni lähde oli sama asia joka iltapäivällä meinasi lamaannuttaa: ajatus haastatteluista. Jälleen kerran sain nimittäin kokea kenttätöiden taian, ihastuttavan magiikan. Olen kohdannut kesän mittaan useita haastateltavia, jotka ovat etukäteen suhtautuneet tilanteeseen hyvin varauksella ja olleet vähäsanaisia ja hermostuneita alkuun. Mutta kun selitän kirjan tarkoitusta, selostan nauhan luottamuksellisuuden ja aloitan kyselemisen helpoista ”Milloin olet syntynyt ja missä? Milloin tulit Rajakadulle?” ja vähitellen siitä eteenpäin, niin useimmiten jäyhimmätkin vastaajat sulavat ja alkavat vähitellen kertoilla vaikka mitä. Aluksi monia vaivaa ”En minä muista mitään” -syndrooma, mutta kun muistojen langanpäitä aletaan seurata, ihmiset muistavat vaikka mitä. Ja millaisia kertojia maailma onkaan täynnä!

On hauskaa kuulla, missä käytiin salaa tupakalla ja missä pojat tekivät kiljua. Olen saanut kuulla rakkaustarinan ja monta kertomusta alueen tunnetuista persoonallisuuksista. Olen kuullut, miten pojat pelasivatkorttelipesäpalloa ja hyppäsivät mäkeä ja miten tarkkailukoulun poikia pelättiin. Kertomuksia juhlista, kertomuksia naapureista, kertomuksia koulun pihasta. Olen kuullut  ikäviä asioita ja naurettavan hauskoja tarinoita, mutta enimmäkseen kuitenkin juttuja arjesta ja onnellisuudesta eri vuosikymmeninä – sanalla sanoen tarinoita elämästä.

Kenttätöiden sinisävyinen osuus ovat vanhukset, jotka toivottavat tervetulleeksi koska tahansa uudelleen: ”Täällähän minä/me ollaan, mihinkäs me täältä. Tule joskus uudelleen, tule ajan kanssa.” Miten mielelläni tallentaisin näiden koko ikänsä tässä kaupungissa asuneiden ihmisten muistot ja kokemustiedon viime vuosisadasta Jyväskylässä, mutta kun omat resurssini ovat rajalliset, surkean rajalliset. Jotenkin haikea mieli tuli myös vanhasta herrasta, jonka varautuneisuus alkoi sulaa vasta siinä vaiheessa kun kävi ilmi, että pappani on ollut samassa jalkaväkirykmentissä siellä jossain. Sen jälkeen uskottavuuteni oli hänen silmissään selvästi parempi. Ja voi, entä nämä rouvat, joiden muistot olisivat väitöskirjalleni erinomaista aineistoa. Maailmassa on aivan liian paljon tarinoita!

Haastateltavat ovat jotakuinkin poikkeuksetta onnellisia saadessaan kiinnostuneen kuuntelijan muistoilleen. Kukapa ei nauttisi saadessaan puhua itsestään ja omista tekemisistään? Harva informantti silti hahmottaa täysin, miten onnelliseksi haastattelija tulee heidän juttujaan kuunnellessaan. Vaikka kuinka yritän vakuuttaa lopussa, että kertoja muisti tosi paljon asioita ja sain hyviä tarinoita talteen, ilmeet jäävät epäuskoisiksi: ”Mitäs minä, enhän minä muistanut mitään, tuommoisia juttuja vaan.” Ja kuitenkin kaikki he muistavat, ja jokainen haastattelu tuo uusia paloja tähän palapeliin. Työni haasteellisempi puoli onkin se, miten saada nauhalla palasina olevista jutuista yhtenäinen, kontekstoitu kertomus kirjaan. Haluan kirjoittaa niin, että kirjassa kuuluu näiden ihanien kertojien ääni, sillä tämä kirja syntyy heidän ansiostaan. Tutkijana ja kirjoittajana toimin tässä välikätenä, mutta kyllä tämä on ensisijaisesti Rajakadun alueen ihmisten kirja.

Elokuussa olen Lessingin jälkeen lukenut myös:

  • E.M. Forster: Maurice
  • Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
  • L.M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma
  • Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Työväenkirjallisuuden päivästä ostin mukaani Tuomas Kyrön Benjamin Kiven, mutta en ole vielä päässyt sitä loppuun. Kulunut viikko on ollut aika kiireinen ja stressaava, ja vaikka Kyrön teksti on kevyttä ja hauskaa, huomasin kaipaavani illalla jotain hempämpää. Siksi käsi onkin tarttunut L.M. Montgomeryn Tarinatyttöön, jota olen päässyt aina luku kerrallaan eteenpäin ennen kuin uni on voittanut iltaisin.

Työstressi vaikuttaa lukemiseen sekä ensinnäkin niin, että kaipaan iltakirjoilta keveyttä ja ehkä jopa romanttisuutta. Toiseksi stressi ja väsymys aiheuttavat sen, että lukeminen jää varsin vähiin – silmät painuvat kiinni jo kymmenessä minuutissa iltaisin. Ei vain jaksa, ja aamulla on aina aikainen herätys.

Mutta odotan lomaa! Kolmen viikon kuluttua tähän aikaan olen jättänyt kaiken Rajakatuun liittyvän Jyväskylään (suunnittelen jopa kalenterin ”unohtamista”) ja mukanani olevat kirjat ovat vain ja ainoastaan romaaneja. Sitä ennen pitää tehdä työtä kovasti ja vauhdilla, mutta siellä se pilkottaa jo, deadline nimittäin. Se siirtyi aikataulun laskemisepäselvyyksien vuoksi kahdella viikolla aikaisemmaksi kuin luulimme, joten kiire tulee, mutta tulkoon. Teen minkä ehdin, ja kirjoitan tänne kun ehdin.