Aina kun luen jotain Anne Tylerilta, minun tulee ikävä Koti-ikävää. Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982, suom. 1983) on Tylerin läpimurtoromaani ja myös se, jota lukiessa itse ihastuin Tylerin tyyliin.

En ollut lukenut Koti-ikävää vuosikausiin, mutta nyt heinäkuussa se tuntui äkkiä juuri oikealta lukuvalinnalta. Omat mielialat tietysti ohjaavat lukukokemusta, sillä jotenkin kirja tuntui vastaavan heinäkuussa paljon mielessäni pyörineisiin ajatuksiin. Kun oma työ tuntui tarkoituksettomalta ja motivaatio oli pahasti kadoksissa, suunnittelin oman lounaskahvilan perustamista. Tylerin romaanista löytyi kuvaus siitä, millainen haluaisin kahvilani olevan:

– Jos tämä ravintola olisi yksin minun, sanoi Ezra silloin, – en tarjoilisi tomaatteja talvisaikaan. Jos ihmiset niitä kyselisivät, niin minä sanoisin että kuinka nyt sellaista voitte ajatellakaan, ei nyt ole niiden aika. Keksisin heille jotakin parempaa.

– Nehän saapastelisivat ulos oikopäätä, tuumi Purdy.

– Ei, saattaisivat hyvinkin yllättää. Ja minä ripustaisin seinälle liitutaulun, jolle kirjoittaisin päivittäin vain pari kolme hyvää ruokalajia. Niin juuri! Ranskassahan sitä tehdään kaiken aikaa. Tai sitten en tarjoaisi valinnan varaa ollenkaan; silmäilisin ihmisiä ja sanoisin, että näytätte hiukan väsyneiltä, minäpä tuon teille häränhäntämuhennosta.

Hetken verran ajattelin jopa, että lounaskahvilakirjakauppani (huomaatteko, liiketoimintasuunnitelma on vielä hieman rajautumaton) nimi voisi hyvinkin olla Koti-ikävä. Minusta nimi kertoo kaiken siitä, mihin hyvää sekä hyvää ruokaa että vanhoja kirjoja tarvitaan, nimittäin kodin luomiseen.

Sitä en muistanut, että Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa on aika surullinen kirja. Se kerttoo ennen kaikkea perheestä. Pearl Tullilla on kolme lasta, ja kirja kertoo sekä Pearlista että kaikista lapsista vuorotellen, heidän lapsuudestaan ja kasvustaan aikuisiksi, pyrkimyksistään löytää oma paikkansa. Heidän perheensä ei ole kovin kiinteä perhe, välillä suorastaan kauhean, onnettoman rikkonainen ja hajanainen, mutta juuri siksi ehkä tavallinen ja tunnistettava, inhimillinen eikä kuvakirjasta, kasvatusoppaasta tai naistenlehden sivulta otettu.

Pearl uskoo nyt, että hänen perheensä on epäonnistunut. Kumpikaan hänen pojistaan ei ole onnellinen, eikä hänen tyttärensä näytä pysyvän naimisissa. [- -] Usein, kuin aidan yli jonkun toisen juhlia kurkkiva lapsi, hän silmäilee kaihoisasti muita perheitä ja ihmettelee, missä heidän salaisuutensa piilee. Ne vaikuttavat niin kiinteiltä. Johtuuko se siitä että ne ovat uskonnollisempia? Tai ankarampia, tai ehkä lempeämpiä? Saattoiko se olla siitä kiinni, että he osallistuivat urheilurientoihin? Lukivatko kirjoja yhdessä? Puuhasivatko jonkin yhteisen harrastuksen parissa? Hiljakkoin hän sattui kuulemaan, miten eräs naapurin rouva puheli itsenäisyyspäivän suunnitelmistaan: perhe aikoi lähteä retkelle. Jokainen perheenjäsen – lapsi tai aikuinen – saisi laittaa omaa erikoisherkkuaan. Ne jotka olivat liian pieniä ruuanlaittoon huolehtisivat paperilautasista.

Pearlin yli pyyhkäisi sellainen kaihon aalto, että hänen polviaan heikotti.

Olin heinäkuussa väsynyt ja masentunut, joten ehkä ylitulkitsin kirjan synkkää, perheyksikön epätoivoisuutta ja onnen mahdottomuutta kuvastavaa tarinaa. Toisaalta kirjassa oli valoakin, oli onnea ja onnellisuutta, johon viitattiin kuin ohimennen. Ja toisaalta: huolimatta tavallisista, hieman hajanaisista perhesuhteistaan kaikki Pearlin lapset löysivät elämästään hyviä asioita – ja olivat kaikesta huolimatta kiintyneitä toisiinsa. Ehkä perheen merkitys onkin siinä, että vaikka siirappimainen makeus puuttuisi ihmisten väliltä, yhteinen sävel löytyy silti tarvittaessa, sillä samaan perheeseen kuuluminen tuo ihmisten välille muista ihmissuhteista kirkkaasti poikkeavia merkityksiä. Perheeseen pätevät aivan omat sääntönsä, ja jokainen perhe on omanlaisensa.

Mainokset