Papu on ollut yli kaksi viikkoa lomalla maalla. Pitäähän kissankin lomansa saada, ja minulla oli reissuja ja vieraita ja töitä ja kaikkea. Eilen menin käymään maalla, ja iltapäikkäreille sain viereeni kehräävän, onnellisen, hieman taas laihtuneen kissan – joka haisi kuin rankkitynnyri.

Maalla on maaseudun huvit, näin kai se on nähtävä. Vaikka kotikotona on karjatalous varsin pienimuotoista nykyään ja jätehuolto kunnossa, on Papu jotenkin onnistunut löytämään jonkin kolon, josta hinkata itseensä lehmän virtsan hajua. Kissa oikeasti haisee lähestulkoon sietämättömälle. Sylissä sitä ei voi pitkää kuin lyhyitä aikoja. Mutta: sen tyytyväinen onni päästessään kainalooni, syvä kehräys – pakkohan minun on hajua sietää.

Tänään lähdimme kaupunkiin, ja edelleen hyvin vahvasti lemuava kissani käyttäytyi bussimatkan ajan esimerkillisesti. Luulen, ettei kukaan bussissa ehkä edes huomannut hajua, jos se nyt on meriitti. Kotikynnyksen yli astuttuamme Papu kantokassista alkoi kuulua syvä kehräys. Siis jo ennen kuin päästin sen sieltä ulos! Ihanasti kehräten kissaneiti sitten tuli ulos kassistaan ja tarkasti kotinurkat.

Syötyään ja juotuaan kehräävä hajupommini käpertyi sängylle, tyynyn kohdalle luonnollisesti. Huomenna ostan sille kaupasta jotain herkkuruokaa ja sekoitan siihen matolääkkeen. Pikkuinen on laihtunut aika lailla lomallaan. (Jännä että ihmisille harvoin käy samalla lailla.)

Hajusta huolimatta olen iloinen, että se on taas kotona. Täällä on ollut jotenkin niin autiota, vaikka samaan aikaan kyllä myös ihanan karvatonta. Tänä iltana on kuitenkin vietämme laatuaikaa katsomalla viimeisimmän Hercule Poirot’n, minä ja Paputintin, aka Haisuli.

Advertisements