En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään työhön liittyvää, vaikka olenkin ollut töissä läpi koko kesän. Kirjoittamattomuus on johtunut aika kovasta väsymyksestä ja ihmeen syvästä kurjan olon suosta, jossa olen rämpinyt. Kun ei ole ollut mitään hyvää sanottavaa, ei ole tehnyt mieli kirjoittaa lainkaan.

Ainahan välillä pitkin tutkijuusvuosiani on iskenyt motivaationpuutteen ja masennuksen kausia, mutta tällä kertaa synkkä jakso oli harvinaisen pitkä. Se alkoi jo reilusti ennen juhannusta ja jatkui läpi koko heinäkuun. Ei tehnyt mieli lähteä töihin aamulla, olen ollut kiukkuinen ja äreä, inhonnut sekä ihmisiä että työtäni. Tutkijuus-identiteettini on ollut syvemmässä kriisissä kuin kertaakaan sitten vuoden 2008 ja olen kyseenalaistanut koko homman järkevyyden ylipäätään. Olen kysynyt moneen kertaan itseltäni ja osin ääneen muiltakin, miksi teen väitöskirjaani, miksi se ylipäätään kannattaisi tehdä valmiiksi. Kunnon vastauksia ei tuntunut kesähelteillä löytyvän.

Matalimmaksi mielen veti se kun tajusin, että teen parhaillaan työtä johon minulla on 10 vuoden koulutus ja jollaisesta olen haaveillut. Tilaustutkimuksen tekeminen on parasta, mitä joskus kuvittelin voivani tehdä työkseni. Silti motivaationi on ollut aivan nollassa ja mieliala äreä ja onneton. Paljon paremmalta tuntui esimerkiksi kirjakahvilan liiketoimintasuunnitelmasta haaveilu. Jokin pieni ääni kyllä kuiski, että tällä tuulella ollessani työni voisi olla ihan mitä tahansa ja silti valittaisin. Hiljensin sen äänen ja ajattelin, että mikä muu tahansa olisi onnellisempaa, kunhan saisin tehdä jotain konkreettista.

Ehkä masennuskauteen tarvittiin vain tarpeeksi syvä laakso, että sieltä nouseminen voi taas alkaa. Tänään nimittäin on ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan ollut hyvä olo. Tapasin lounaalla kaksi ystävää YY-hankkeen tiimoilta, ja heidän seuransa ja juttelunsa saivat jotenkin ihmeen kaupalla mielialani keventymään hurjasti. Ehkä muutos johtui tosiaan ihan vain laaksonpohjan tavoittamisesta muutenkin, mutta annan mielelläni ansion oloni paranemisesta noille kahdelle hienolle naiselle. Ehkä niinkin simppeli asia kuin se, että he edustavat eri aloja ja siksi pitävät tekemääni työtä tosi mahtavana, riittää nostamaan sen arvostusta omassakin mielessä. Kun liikkuu vain omiensa joukossa, oma osaaminen hukkuu ja menettää kiiltonsa. Kävellessäni Ilokivestä takaisin kirjastoon ajattelin ensimmäistä kertaa koko kesänä ihan vilpittömästi, että ei tämä työ nyt ehkä niin kovin kurjaa ole, että ehkä tästä selviän. Positiivisempaa kohti siis mennään, joskin vieläkään en ihan tanssiaskeleita ottanut.

Ärhennellessäni tilaustutkimuksen teon haasteissa koko kesän, on v-kirjan tekeminen alkanut näyttää jälleen houkuttelevalta. Onko ihminen ikinä tyytyväinen siihen työhön, mitä juuri sillä hetkellä tekee? Onko ruoho aina vihreämpää aidan takana? Onko työstä tarkoituskaan nauttia? Haluaisin uskoa, että vielä jonain päivänä löydän jälleen sen tunteen, että se mitä teen juuri nyt, juuri tällä hetkellä, on parasta mitä osaan, parasta mitä voin kuvitella ja haaveiden täyttymys. Oli se sitten v-kirjan kirjoittamista tai oman kahvilan piiraiden suunnittelua, toivon että työnteon ilo palaa takaisin tämän synkän, ikävän kesän jälkeen.

Ehkä minä vain olen liian väsynyt. Kunnon lomaan on enää alle kaksi kuukautta – hip hei!

Advertisements