elokuu 2011


Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran perinteikäs vuosikirja Väki Voimakas on saanut uuden osan: nro 24 on nimeltään Työtä tekee mies, nainen. Sen ovat toimittaneet Kirsi-Maria Hytönen ja Eerika Koskinen-Koivisto.

Siitä asti kun tajusin, että kynä voisi olla minunkin aseeni, olen haaveillut näkeväni jonain päivänä oman nimeni kirjan kannessa. Siitä asti kun olen kirjallisuustapahtumissa kiertänyt, olen haaveillut siitä, että jonain päivänä olisin itse lavalla puhumassa yleisölle omasta tuotoksestani. Lauantaina toteutin haaveitani – mikä ihana, onnellinen päivä (ja Werstaalla – tietenkin)!

Kirja ei ole siinä mielessä omani, etten ole kirjoittanut sitä itse. Toisaalta se on mitä suurimmassa määrin myös minun tuotokseni, sillä Johdanto-artikkeli on minun ja kollegan yhteistekele, ja olemme toimittaneet kirjan muut artikkelit. (Toimittamisella en tarkoita tässä sitä, että tarkistettaisiin onko kaikissa artikkeleissa samankokoinen fontti, vaan paljon enemmän toimittajan hiustenlähtöä aiheuttavaa prosessia.)

Lauantaina Työväenkirjallisuuden päivässä esittelimme kirjaamme keskustellen yleisön edessä lavalla Tapio Bergholmin kanssa. Kaikki meni hyvin, paremmin kuin odotin, ja olin (olen) haaveiden toteutumisesta onnellinen ja iloinen. Tällaisia todellisia toteutuneita haaveita ei ihan joka päivä pääse kokemaan.

THPTS:n vuosikirja Väki Voimakas koostetaan nykyisin aina edellisen vuoden kesäseminaarin aiheesta ja seminaariesitelmiin pohjautuen. Työ ja sukupuoli olivat aiheena kesäseminaarissa 2010, ja kirja Työtä tekee mies, nainen koottiin siis viime talven aikana.

Teoksen kahdeksan artikkelia käsittelevät sukupuolen ja työn yhteen kietoutumista eri aikoina ja erilaisin aineistoin ja menetelmin. Historiallista näkökulmaa tuovat esiin Jarmo Peltola 1930-luvun lamaa Tampereella käsittelevässä artikkelissaan, Linnea Alho naisten palkkojen muodostumista vuosina 1945-1961 tarkastellessaan sekä kansatieteilijä Tytti Steel tutkiessaan naistyöntekijän muistelukerrontaa satamatyöstä. Entisiä aikoja muistelee ja kommentoi Ritva Savtschenko, joka puheenvuorossaan pohtii naisten osuutta takavuosien lakkoliikkeessä. Menneistä vuosikymmenistä tähän päivään kulkevaa analyysia tekevät sosiologit Satu Ojala ja Ari Hautaniemi, joiden mielenkiintoisessa artikkelissa tutkitaan kokemuksia työstä kvantitatiivisin menetelmin. Kokemuksien laadullista tutkimusta edustaa Sikke Leinikki, joka on perehtynyt korkeastikoulutettujen pätkätyökerrontaan. SAK:n tutkija, dosentti Tapio Bergholmin artikkeli tekee myös pitkän linjan ajallista katsausta. Bergholm esittää, että miesten työllisyys on rapautunut voimakkaasti naisten työmarkkina-aseman parantuessa. Tasa-arvokehitys on tietenkin oikein, mutta olisi silti syytä perehtyä tutkimuksessa ja päätöksenteossa myös miesten asemaan eikä sulkea siltä silmiään. Myös toimittajien kirjoittamassa johdannossa kartoitetaan aiheeseen liittyvää tutkimusta ja todetaan, että näkyvin sukupuolitutkimus on työn historian alalla kohdistunut viime vuosina naisiin, ja vaikka sille edelleenkin on kysyntää ja tarvetta, olisi syytä varmasti nostaa esiin myös miehiin ja esimerkiksi maskuliinisuuteen liittyvää tutkimusta.

Kirjan lehdistökappaleita saa seuralta, ja lisätietoja minulta (yhteystiedot esimerkiksi portfoliossa).

Mainokset

En ole tänä kesänä pystynyt juurikaan seuraamaan uutisia, ja olin pitkästä aikaa iloinen ettei minulle tule sanomalehteä. Pahinta oli tietysti Norjan tragedia: en ole kyennyt käsittelemään sitä lainkaan. Puristava pelko ja ahdistus lamauttaa ajatukset yhä vieläkin, jos koetan saada tapahtumista tai ilmiöstä jotain otetta, käsitellä sitä jotenkin niin että pelkääminen lakkaisi. Koen olevani jumissa, ja olen selvinnyt tilanteesta välttelemällä sitä. En lukenut lehtiä silloin, silmäilin vain otsikoita nettiuutisista ja vain varovasti jotain sen lisäksi. Jossain vaiheessa minun on löydettävä keino pelkoni ja pahan oloni käsittelemiseen – esimerkiksi kunnon itku tekisi hyvää, jonain päivänä.

Kun pahuutta ei pysty ajattelemaan, on syytä keskittyä hyvään. Erityisesti Reeta Karoliinan taannoinen kirjoitus tuntui hyvältä, oikealta ja aidolta, ja se lohdutti. Jotenkin paikan päällä Norjassa olevan blogituttavan kertomus hyvyyden voitosta saa minun kirkasotsaisen, välillä idealistisen sydämeni hymyilemään: ehkä meillä on vielä toivoa.

Melko väsyttävä kesä kääntyy jo lopuilleen, ja syksy tuo minulle yleensä uutta energiaa. Syksy tarkoittaa lisääntyvää työmäärää, mutta myös loman lähestymistä. Väsymys ja paineet ovat saaneet minut myös ajattelemaan tämän blogin tavoitteita ja merkitystä. Tänne kirjoittaminen on edelleen minulle suunnatonta mielihyvää antavaa, melkein terapeuttista tekemistä, mutta aiheuttaa välillä myös stressiä.

Stressi tulee lähinnä siitä, etten ehdi kirjoittaa kaikkea minkä haluaisin. Eniten rästissä on koko ajan kirjaseikkailujen raportointia – en ikinä olen ajan tasalla niiden kanssa, vaan raportit tulevat viikkoja lukukokemuksen jälkeen. Siispä – osin edellä linkittämäni Reeta Karolinan postauksen innoittamana – lupaan täten kirjoittaa tänne vähän vähemmän. Osa kirjapostauksista tulee jatkossa olemaan luetteloita lukemistani kirjoista, ja kirjoitan enemmän vain niistä kirjoista, joista minulla oikeasti on sanottavaa tai joista oikeasti haluan ja ehdin kirjoittaa.

Kesän mittaan mielessä ovat liikkuneet Rajakadun lisäksi monet muut asiat:  olen miettinyt myös sellaisia pieniä asioita kuten ystävyyksiä, tulevaisuutta, omia tavoitteitani, hyvää elämää, terveyttä. Ehkä nämä ovat niitä aikuisuuden kasvukipuja, vaikka en uskokaan ikäkriisiin enkä tunne näiden ajatusten liittyvän mitenkään numeroihin. Tuskin elämäni mitään äkkimuutosta kokee pohdinnoista huolimatta, mutta alppipolulla näkyy silti monia vaihtoehtoja, erilaisia suuntia ja risteyksiä. Iloa tuovat esimerkiksi tämän ja tämän kaltaiset ajatukset, joskin tunnen vielä olevani kaukana aidosta downshiftaamisesta, enkä tiedä kuinka syvälle siihenkään haluan mennä, lopulta.

Lauantaina 27.8. olen kuitenkin Tampereella, suosikkimuseossani eli Werstaalla, viettämässä jälleen Työväenkirjallisuuden päivää. Tervetuloa Kisälli-lavalle klo 15.30! Siellä julkaistaan minun ja kollegan toimittama Väki Voimakas 24, Työtä tekee mies, nainen. Keskustelua, keskustelua!

Väkivallan lapset -sarja on edennyt lukulistallani jo neljänteen osaan, ja tämä tietoisuudessani luin Lessingiä säästellen, viivytellen. En haluaisi aloittaa viimeistä kirjaa, kun tiedän että se on viimeinen ja sen jälkeen en enää tiedä, mitä Martha Quest (tai Marha Knowell tai Martha Hesse) ajattelee ja tekee. Kirjasarja on hyvä, ja koukuttanut minut omalla erityisellä tavallaan ja tyylillään.

Lumous haihtuu (Landlocked, 1965, suom. 1982) kertoo sodan päättymisestä. Martha on naimisissa, mutta avioliitto on pelkkä kulissi, ei mitään muuta. Rakkaus tulee Marthan elämään hämmentäen häntä syvästi, sillä ensimmäistä kertaa hän kokee rakkauden näin voimakkaana ja riippuvaisuuttakin luovana tunteena. Thomas, hänen rakastajansa, on myös tahollaan naimisissa, eikä Marthan ja hänen suhteellaan ole tulevaisuutta – mutta rakkaus on syvää, silti, siihen asti kunnes se päättyy.

Sodan päättyminen, sota-ajan muuttuminen rauhaksi, sodassa nuoruuutensa eläneiden nuorten aikuisten elämän -ja kuolemanjano, Neuvostoliiton muuttuminen ystävästä viholliseksi, Marthan ystäväpiirin idealistisen kommunismin muuttuminen vakaammaksi, vähemmän kirkasotsaiseksi – siinä muutamia kirjan teemoja. Sotakokemusten tutkijana minua kiinnosti erityisesti Marthan kautta kuvattu sotasukupolven trauma. Vaikka Rhodesia oli kaukana varsinaisesta taistelutantereesta, ovat Martha ja hänen ystävänsä kuitenkin väkivallan lapsia:

Oletetaan, että joku on rakastanut miestä (kuinka sen sitten haluaa käsittääkin) tai ollut hänen vaikutuksensa alainen tai (jos haluatte) haavoittunut hänestä, mutta joka tapauksessa tehnyt sen syvimmällä itsellään, ja sitten tämä mies ottaa kiväärin ja murhaan toisen miehen kostoksi. Mitä silloin hyödyttää sanoa: En hyväksy väkivaltaa?

Marthan ruumiin jokainen säie, kaikki mitä hän ajatteli, hänen jokainen liikkeensä, kaikki mitä hän oli, olivat sitä mitä olivat, koska hän oli syntynyt maailmansodan lopussa ja elänyt koko nuoruutensa toisen maailmansodan valmistelujen ilmapiirissä, sodan, joka oli kestänyt viisi vuotta ja lyönyt ihmisrotuun sellaiset haavat, ettei kenelläkään ollut aavistusta mitä niistä seuraisi.

Martha ei hyväksynyt väkivaltaa.

Martha oli itse väkivalta, sillä hänet oli siitetty, synnytetty, ruokittu ja kasvatettu väkivallalla.

Martha sanoi Thomasille: – Mitä se hyödyttää, Thomas, mitä hyötyä on väkivallasta?

[- -] Jos Thomas olisi tässä, seisoisi hänen kanssaan tämän puun alla, mitä hän sanoisi? Hän ei sanoisi mitään, hän kiertäisi käsivartensa Thomasin ympärille. Hän panisi kätensä Thomasin käteen ja tuntisi siinä kulkevan elämän kämmenessään. Siinä kaikki.

Lumous haihtuu on hurjan puhutteleva kirja, mutta aika selvästi osa sarjaa. Sen voi lukea ilman aiempien osien tuntemista, mutta ehkä se ainakin alussa hämmentäisi aika paljon, niin keskeltä Marthan tarinaa teos alkaa. Mitenkään erikoisen tarkasti aiempia osia ei tarvitse muistaa, en minäkään muista yksityiskohtia, mutta ainakin suunnilleen muistin esimerkiksi Marthan avioliitot ja lapsen sekä kommunistisen piirin. Muuta ei oikeastaan tarvitakaan, sillä rauhaan palaamisen vaikeiden teemojen kautta tämä kirja on oma kertomuksensa, ja ehkä tähän mennessä Väkivallan lapset -sarjasta minuun syvimmästi vaikuttanut.

Aina kun luen jotain Anne Tylerilta, minun tulee ikävä Koti-ikävää. Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982, suom. 1983) on Tylerin läpimurtoromaani ja myös se, jota lukiessa itse ihastuin Tylerin tyyliin.

En ollut lukenut Koti-ikävää vuosikausiin, mutta nyt heinäkuussa se tuntui äkkiä juuri oikealta lukuvalinnalta. Omat mielialat tietysti ohjaavat lukukokemusta, sillä jotenkin kirja tuntui vastaavan heinäkuussa paljon mielessäni pyörineisiin ajatuksiin. Kun oma työ tuntui tarkoituksettomalta ja motivaatio oli pahasti kadoksissa, suunnittelin oman lounaskahvilan perustamista. Tylerin romaanista löytyi kuvaus siitä, millainen haluaisin kahvilani olevan:

– Jos tämä ravintola olisi yksin minun, sanoi Ezra silloin, – en tarjoilisi tomaatteja talvisaikaan. Jos ihmiset niitä kyselisivät, niin minä sanoisin että kuinka nyt sellaista voitte ajatellakaan, ei nyt ole niiden aika. Keksisin heille jotakin parempaa.

– Nehän saapastelisivat ulos oikopäätä, tuumi Purdy.

– Ei, saattaisivat hyvinkin yllättää. Ja minä ripustaisin seinälle liitutaulun, jolle kirjoittaisin päivittäin vain pari kolme hyvää ruokalajia. Niin juuri! Ranskassahan sitä tehdään kaiken aikaa. Tai sitten en tarjoaisi valinnan varaa ollenkaan; silmäilisin ihmisiä ja sanoisin, että näytätte hiukan väsyneiltä, minäpä tuon teille häränhäntämuhennosta.

Hetken verran ajattelin jopa, että lounaskahvilakirjakauppani (huomaatteko, liiketoimintasuunnitelma on vielä hieman rajautumaton) nimi voisi hyvinkin olla Koti-ikävä. Minusta nimi kertoo kaiken siitä, mihin hyvää sekä hyvää ruokaa että vanhoja kirjoja tarvitaan, nimittäin kodin luomiseen.

Sitä en muistanut, että Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa on aika surullinen kirja. Se kerttoo ennen kaikkea perheestä. Pearl Tullilla on kolme lasta, ja kirja kertoo sekä Pearlista että kaikista lapsista vuorotellen, heidän lapsuudestaan ja kasvustaan aikuisiksi, pyrkimyksistään löytää oma paikkansa. Heidän perheensä ei ole kovin kiinteä perhe, välillä suorastaan kauhean, onnettoman rikkonainen ja hajanainen, mutta juuri siksi ehkä tavallinen ja tunnistettava, inhimillinen eikä kuvakirjasta, kasvatusoppaasta tai naistenlehden sivulta otettu.

Pearl uskoo nyt, että hänen perheensä on epäonnistunut. Kumpikaan hänen pojistaan ei ole onnellinen, eikä hänen tyttärensä näytä pysyvän naimisissa. [- -] Usein, kuin aidan yli jonkun toisen juhlia kurkkiva lapsi, hän silmäilee kaihoisasti muita perheitä ja ihmettelee, missä heidän salaisuutensa piilee. Ne vaikuttavat niin kiinteiltä. Johtuuko se siitä että ne ovat uskonnollisempia? Tai ankarampia, tai ehkä lempeämpiä? Saattoiko se olla siitä kiinni, että he osallistuivat urheilurientoihin? Lukivatko kirjoja yhdessä? Puuhasivatko jonkin yhteisen harrastuksen parissa? Hiljakkoin hän sattui kuulemaan, miten eräs naapurin rouva puheli itsenäisyyspäivän suunnitelmistaan: perhe aikoi lähteä retkelle. Jokainen perheenjäsen – lapsi tai aikuinen – saisi laittaa omaa erikoisherkkuaan. Ne jotka olivat liian pieniä ruuanlaittoon huolehtisivat paperilautasista.

Pearlin yli pyyhkäisi sellainen kaihon aalto, että hänen polviaan heikotti.

Olin heinäkuussa väsynyt ja masentunut, joten ehkä ylitulkitsin kirjan synkkää, perheyksikön epätoivoisuutta ja onnen mahdottomuutta kuvastavaa tarinaa. Toisaalta kirjassa oli valoakin, oli onnea ja onnellisuutta, johon viitattiin kuin ohimennen. Ja toisaalta: huolimatta tavallisista, hieman hajanaisista perhesuhteistaan kaikki Pearlin lapset löysivät elämästään hyviä asioita – ja olivat kaikesta huolimatta kiintyneitä toisiinsa. Ehkä perheen merkitys onkin siinä, että vaikka siirappimainen makeus puuttuisi ihmisten väliltä, yhteinen sävel löytyy silti tarvittaessa, sillä samaan perheeseen kuuluminen tuo ihmisten välille muista ihmissuhteista kirkkaasti poikkeavia merkityksiä. Perheeseen pätevät aivan omat sääntönsä, ja jokainen perhe on omanlaisensa.

Ystävä suositteli Herta Mülleria oman, hieman ristiriitaisen lukukokemuksensa perusteella. Hän puhui lukemastaan Müllerista vaikeahkona, outona kirjana, mutta oli valmis lukemaan lisää samalta kirjailijalta. Kirjastossa käydessäni en muistanut hänen lukemansa kirjan otsikkoa, mutta nappasin mukaan vastaan tulleen Herta Müllerin romaanin Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, 1997, suom. 2010) , koska sillä oli niin kiehtova nimi. Myöhemmin kävi ilmi, että ystäväni oli lukenut juuri saman Müllerin romaanin, ja lukukokemuksissamme olikin jotain samaa.

Päivät, joina minut on kutsuttu, tuntuvat lyhyiltä. Vaikka en tiedäkään, mitä Albu minusta haluaa, niin joku suunnitelma hänellä on minua varten. Tarvitsen ison puseronnappini ja viekkaan valheen, en muuta. Mikä suunnitelma minulla on, kun kuljeskelen ympäriinsä, en tiedä siitä senkään veraan kuin siitä mitä Albu minusta haluaa.

Olinpa tyhmä kun tänä aamuna katselin pääskysiä ennen kahdeksaa, vaikka Albu odottaa minua tasan kymmeneksi. En halua ajatella pääskysiä. En halua ajatella yhtään mitään, koska en ole mitään, paitsi kutsuttu.

Wikipedian mukaan Müllerin tuotannon toistuvia teemoja ovat sorto, pako ja diktatuuri. Niistä kertoo myös Tänään en halunnut tavata itseäni. Tarina on yhden aamun mittainen, mutta samalla yhden ihmisen koko elämä. Kertoja, nuori nainen, on matkalla kuulusteltavaksi kuten niin monta kertaa aikaisemminkin tämän nimeämättömän, painostavan, ihmisiä musertavan ja vapauden kahlitsevan diktatuurin voimasta. Matkallaan hän seuraa muita matkustajia ja kertaa elämänsä perusteita: kotia, isää, ensimmäistä aviomiestään ja nykyistä miestään Paulia, hänen ja Paulin rakkautta, ystäväänsä Lilliä joka yritti paeta.

Mitä enemmän sain tietää kertojasta, sitä vähemmän oikeastaan halusin päästä kirjan loppuun. Tuntui pahalta, aihe oli niin synkkä, enkä voinut ajatella tarinan päättyvän onnellisesti. Tosielämästä kertovat tarinat harvoin päättyvän loppusuudelmaan tai pahan lohikäärmeen kuolemaan. Müller kirjoitti kuitenkin taitavasti: kirjan loppu jätti sieluun kivun, vaikka en ymmärtänytkään kaikkea. Halusin lukea sen uudestaan, että ymmärtäisin, mutta jätin kuitenkin lukematta. Joskus on parasta luottaa ensimmäiseen tunnelmaan ja jättää liikaa kaivelematta pahan olon yksityiskohtia.

Muillakin suomennetuilla Herta Müllerin kirjoilla on houkuttelevia nimiä. Haluaisin lukea niitä lisää, sillä vaikka diktatuurissa elämisen arjesta lukeminen ei olekaan helppoa ja mukavaa, se tekee kuitenkin hyvää. Pitää lukea, ettemme unohtaisi, ja että muistaisimme taistella sellaista pahuutta vastaan.

Kirpputori Silinterissä Jyväskylän Kortepohjassa (Savelan S-marketin vieressä) on nyt aivan huippupöytä: Hytösen sisarusten vaatekaappien helmet 1990-luvulta tähän päivään myydään pois, eivätkä hinnat kirpaise! Mukana pöydässä myös kummityttöni äiti – siinä selitys lastenvaatteille ja imetyspaidoille. 😉 Vaattteiden lisäksi myynnissä aikamoiset määrät kirjoja, niin pääntyhjennyshömppää kuin vaativampaakin lukemista. Musiikkia on myös, elleivät ole jo menneet.

Meillä on oikeasti aika kivoja vaatteita, vaikka itse sanonkin, eivätkä ne kirjat, laukut ja kengätkään hullumpia ole. Käykää siis löytämässä itsellenne uutta vanhaa kivaa Silinterin pöydästä nro 145. Pöytä avautui tänään, ja uusia tuotteita tulee esille torstai-iltana ja jälleen lauantaina. Olen säästellyt joitain helmiä jokaiseen täyttökertaan, joten kannattaa ehkä käydä paikalla useamminkin.

Kierrättämisen voi myös naamioida synttärilahjaksi: pöydän tuotot minun ja siskoni osalta käytetään suoraan myöhemmin syksyllä toteutettavaan yhteiseen syntymäpäivämatkaan.

Silinteri on auki ma-pe 10-19 ja la 10-16. Tervetuloa!

Papu on ollut yli kaksi viikkoa lomalla maalla. Pitäähän kissankin lomansa saada, ja minulla oli reissuja ja vieraita ja töitä ja kaikkea. Eilen menin käymään maalla, ja iltapäikkäreille sain viereeni kehräävän, onnellisen, hieman taas laihtuneen kissan – joka haisi kuin rankkitynnyri.

Maalla on maaseudun huvit, näin kai se on nähtävä. Vaikka kotikotona on karjatalous varsin pienimuotoista nykyään ja jätehuolto kunnossa, on Papu jotenkin onnistunut löytämään jonkin kolon, josta hinkata itseensä lehmän virtsan hajua. Kissa oikeasti haisee lähestulkoon sietämättömälle. Sylissä sitä ei voi pitkää kuin lyhyitä aikoja. Mutta: sen tyytyväinen onni päästessään kainalooni, syvä kehräys – pakkohan minun on hajua sietää.

Tänään lähdimme kaupunkiin, ja edelleen hyvin vahvasti lemuava kissani käyttäytyi bussimatkan ajan esimerkillisesti. Luulen, ettei kukaan bussissa ehkä edes huomannut hajua, jos se nyt on meriitti. Kotikynnyksen yli astuttuamme Papu kantokassista alkoi kuulua syvä kehräys. Siis jo ennen kuin päästin sen sieltä ulos! Ihanasti kehräten kissaneiti sitten tuli ulos kassistaan ja tarkasti kotinurkat.

Syötyään ja juotuaan kehräävä hajupommini käpertyi sängylle, tyynyn kohdalle luonnollisesti. Huomenna ostan sille kaupasta jotain herkkuruokaa ja sekoitan siihen matolääkkeen. Pikkuinen on laihtunut aika lailla lomallaan. (Jännä että ihmisille harvoin käy samalla lailla.)

Hajusta huolimatta olen iloinen, että se on taas kotona. Täällä on ollut jotenkin niin autiota, vaikka samaan aikaan kyllä myös ihanan karvatonta. Tänä iltana on kuitenkin vietämme laatuaikaa katsomalla viimeisimmän Hercule Poirot’n, minä ja Paputintin, aka Haisuli.

Seuraava sivu »