Brontën sisarusten kirjoista minulle rakkain on Charlotten Jane Eyre, vaikka nuorempana ihastuinkin Emilyn Humisevaan harjuun. Anne Brontën romaaneja en ollut tätä ennen lukenut; Wildfell Hallin asukas (The Tenant of the Wildfell Hall, 1848, suom. 1971?) oli siis ensikosketukseni kirjailijasisaruksista nuorimpaan.

Olin kuitenkin nähnyt Wildfell Hallin filmatisoinnin joskus, joten tiesin kirjan juonen. Yleensähän kirja kuitenkin on parempi kuin filmatisointi, mutta valitettavasti Wildfell Hall ei oikein innostanut minua missään vaiheessa. En tiedä oliko mielialani väärä vai mikä, mutta juoni oli kökkö, dialogi teennäistä ja päähenkilö ärsyttävä.

Wildfell Hallin asukas kertoo Helen Grahamista, joka muuttaa pienen poikansa kanssa yksinäiseen, synkähköön kartanoon. Kyläläiset ovat tietysti uteliaisuudesta kiemurallaan, varsinkin kun rouva Graham on hiljaista, yksin viihtyvää sorttia, eikä erityisemmin välitä sosiaalisista menoista. Tarinaa kertoo naapurin nuori isäntä, Gilbert Markham, joka pian ihastuu rouva Grahamiin. Tunne olisi molemminpuolinen, jos rouva Graham olisi vapaa. Tarinan sisällä on toinen tarina, sillä Helen antaa päiväkirjansa ja samalla elämäntarinansa herra Markhamille luettavaksi selittääkseen, miksi heillä ei voi olla yhteistä tulevaisuutta. Hän on ihastuksen huumassa mennyt naimisiin alkoholistin, narsistisen miehen kanssa, ja on nyt Wildfell Hallissa paossa miehensä hulluutta. Avioliitto on siis kuitenkin pätevä.

Wildfell Hallin asukas kelpaisi alholin vaaroista kertovaksi opaskirjaksi, niin tarkasti Brontë kuvaa liiallisen juopottelun vaaroja ja haittoja. Osuvimmin se kuvaa sitä, miten pahasti liika alkoholi voi vahingoittaa perhettä. Helen Graham toimii rohkeasti jättäessään miehensä pienen poikansa tähden, ja siksi tätä romaania on kai pidetty feministisenäkin. Rouva Graham on kuitenkin niin ärsyttävän täy-del-li-nen joka asiassa, etten mitenkään jaksanut kiintyä häneen tai ihailla häntä. Olispa hän edes joskus tehnyt virheen (paitsi se avioliitto) tai ollut jotenkin vähemmän jäykkis, niin kirjasta olisi tullut luonnollisempi ja elävämpi! Elävyyttä onneksi tuo hieno suomennos by Kyllikki Villa.

Hupsua, mutta minulla on melkein huono omatunto, etten voinut erikoisemmin pitää Wildfell Hallista. Yleensä kuitenkin viihdyn erinomaisen hyvin 1800-luvun romaanien kuten Austenin tai Dickensin parissa, muista Brontëista puhumattakaan.

 

Mainokset