Toinen osa juhannusreissun lukemistoani oli ikuisesti lohduttava, aina yhtä hauska Kaari Utrion Rakas Henrietta (1977). Olen kirjoittanut Henriettasta ennenkin, sillä tähän kirjaan on mukava palata aina välillä. Lukukerrasta toiseen se on yhtä hauska ja yhtä piristävä. Ehdottomasti suosikkini Kaari Utrion tuotannosta.

Tällä lukukerralla kiinnitin oikeastaan ensimmäistä kertaa enemmän huomiota tarinan sankariin Fabianiin. Fabian on kyllä varsin prototyyppi romanttisen kirjallisuuden sankarista: ei sulavan komea niin kuin imelät salonkileijonat vaan vähän vaarallisen näköinen, matkustellut paljon, mikä tuo eksotiikkaa ja salaperäisyyttä, älykäs ja tuo sen esiin pitämällä pilkkanaan seurapiirejä tai jättämällä ne omaan arvoonsa, suhtautuu ihmisiin tasa-arvoisesti, upporikas. Noita kaikkiahan on myös esim. Heathcliff, tuo kaikkien romanttisten sankarien esi-isä. Aiemmin olen verrannut Fabiania Rhett Butleriin, ja kieltämättä noissa roistoissa on jotain samaa, ainakin heidän rakkautensa fyysisyydessä:

– Ei tämä ole romantiikkaa. Tämä on intohimoa. Minä haluan teidät, Henrietta. Haluan teidät vuoteeseen kanssani, haluan saada teidät itkemään ja nauramaan ja kirkumaan ja rakastamaan minua samanlaisella vimmalla kuin minä rakastan teitä. [- -]

-Minä en vanno mitään typeriä valoja, Henrietta, Fabian jatkoi armottomasti. – Mutta tulen aina kohtelemaan teitä täysjärkisenä, itseni veroisena ihmisenä.

Kuka tämänkään päivän nainen voisi vastustaa moista kosintaa? Onneksi Rakas Henrietta kuitenkin on vain romaani.

Ja se Vikstedtin muori mökissään naurattaa minua edelleen… 😉

Mainokset