Kaipasin juhannuslomalle täydellisen humpuukia luettavaa, ja täytyy sanoa että kirjavalintani onnistui kyllä. Juhannuspäivänä satoi hiljaa, ja päiväunien välissä seikkailin tutun mutta kierosti vieraannutetun Elizabeth Bennetin kanssa. Ei ollenkaan hullumpi idea minusta, siis yhdistää nykyinen kauhuhirviöbuumi sellaiseen ikiklassikkoon kuin Ylpeys ja ennakkoluulo. Tämä parodian laji vaatii kirjoittajaltaan vain zombikirjallisuuden tuntemusta, hyvän huumorintajun sekä tyylitajua olla tekemättä muodonmuutoksesta liian typerää. Minusta Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet (Pride and Prejudice and Zombies, 2009, suom. 2010) on ihan hauska, enkä meinannut edes jättää sitä kesken (toisin kuin joitain muita kirjaparodioita joskus).

Idea on tosiaan varsin simppeli. Zombi-versiossa Englantia on jo pitkään vaivannut varsin ikävä ja vaarallinen riesa, elävät kuolleet. Kaikkien kansalaisten velvollisuus on taistella näitä hirviöitä vastaan parhaan kykynsä mukaan. Herra Bennet on kouluttanut kaikki viisi tytärtään poikkeuksellisen hyviksi taistelijoiksi; erityisesti Elizabeth ja Jane ovat tunnettuja hyvistä tappamistaidoistaan. Tässä kehyksessä naapurikartanoon muuttaa herra Bingley, joka tuo mukanaan taistelutaitonsa viime aikoina laiminlyöneen herra Darcyn… Ja loppu on kirjallisuushistoriaa.

Elizabeth näki kauempaa, miten rouva Long koetti pyristellä kahden naispuolisen kauhistavan otteesta, kun nämä haukkasivat hänen kallonsa halki kuin pähkinänkuoren, jolloin tumma veri purskahti kynttiläkruunuihin saakka.

Herra Bennetin ääni kiiri ylitse pakoon pyrkivien vieraiden säntäilyn: ”Tytöt! Kuoleman viiskantaan!”

Elizabeth ja hänen neljä sisartaan – Jane, Mary, Catherine ja Lydia – ryhmittyivät ripeästi tanssilattian keskelle. Kukin tytöistä vetäisi tikarin nilkastaan ja asettui kuvitteellisen pentagrammin sakaroiden kärkeen. He alkoivat edetä yhtä jalkaa huoneen keskeltä ulospäin, toinen käsi sievästi selän takana ja toisessa tappavaa jälkeä tekevä tikari.

Vaikka alkuperäisen tarinan parhaita, terävimpiä dialogiosia on edelleen mukana ja henkilöt ovat tuttuja, on tämä tietenkin ihan eri kirja. Osaa sivuhenkilöistä on muovattu vähän eri suuntaan zombikuvion sisäänajamiseksi ja esimerkiksi lady Catherine on jotenkin vielä epäloogisempi, ja rouva Bennet aivan kamala akka. Oli silti ihan piristävää lukea tarina tästäkin näkökulmasta, vaikka soisinkin kaikkien tuntevan alkuperäisteoksen merkityksen kirjallisuuden historiassa ennen kuin tarttuvat parodiaan.

Tämän kirjan turhuudesta huolimatta voisin kyllä koettaa lukea myös tulossa olevan Järki ja tunteet ja merihirviöt, ja kunhan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet -leffa tulee tänne Pohjolan nurkkaan, haluan nähdä myös sen.

Mainokset