Kesäkuun vaikuttavin ja samalla myös ajallisesti aikaavievin lukukokemukseni oli Hannu Salaman romaani Minä, Olli ja Orvokki (1967). Olen joskus aikaa sitten aloittanut Juhannustanssit ja jättänyt kesken – olin silloin liian nuori sulattaakseni Salaman tyyliä, kieltä ja ajankuvaa. Viime elokuussa Työväenkirjallisuuden päivillä pääsin kuulemaan Hannu Salamaa livenä ja silloin päätin, että hänen tuotantoonsa on syytä tutustua Juhannustansseja monipuolisemmin. Minä, Olli ja Orvokki oli yksi tuona päivänä muistikirjaani merkityistä ”tutustumisen arvoisista” kirjoista, joten kerran tulin sitten hankkineeksi sen omaan hyllyyn, ja nyt sain luettuakin sen.

Minä, Olli ja Orvokki kertoo nuoren kirjailijan elämästä, kavereista, ryyppäämisestä ja luovasta työstä. Se kertoo Tampereen Pispalasta, työläisperheestä, kurjasta lapsuudesta, alkoholista, miehistä ja naisista, seksistä, merkityksistä ja merkityksettömyyksistä. Kertoja Harri Salminen on esikoisromaaninsa julkaissut ja uutta, kotiympäristöstään kertovaa romaania väsäävä kirjailijanalku. Viina vie, mutta niin vievät myös naiset. Krapulan, kirjoitusviikkojen ja ryyppyputkien vaihtelu tuo elämään rytmin, jonka tahdissa elää ja pohtia elämäänsä.

Harrissa on kai jonkin verran Salaman omakuvaa. Ainakin omasta taustasta ammentavan työläiskirjailijan luomisen tuska ja asema kaveriporukassa tuntuu aidosti koetulta.

Harva koulujakäynyt tajuaa kuinka vaikeaa on henkinen työskentely ilmapiirissä, missä henkevyys ilman selvää poliittista suuntaa on taivastelua, missä pitäisi pitää tosiasiat jossakin järjestyksessä päässään ilman kosketusta muihin realiteetteihin kuin kirottuun huonosti palkattuun työhönsä – ilman muuta tulevaisuutta kuin sinnikäs yrittäminen niin pitkälle että jokin paikka pettää tai jotakin muuta hassunkurista tapahtuu, esimerkiksi saa esikoiskirjansa läpi kaikkine kankeuksineen, joita saa jälkikäteen harmitella. Minulla ei sitä harmia ollut kun pääsin jyvälle kirjoittamisesta, mutta muutoin oli samanlaista kuin muillakin kaltaisillani: minusta oli tehdä lopun seksuaalihuolet, armopaloilla eläminen, isän sinnikäs viha, äidin hymähtelyt ja torveamiset ja valittelut ja kylänmiesten virnuilut: ”Kuinkas, mitäs oot työkses tehny, sää vaan noin niin kuin meinaat ruveta vähän niin kuin taiteilijaks ihan kokonaan, sää oot sitä mieltä ettei työnteko kannata enää ollenkaan.”

Harrilla vaihtuvat naiset ja kaverit, jotka ovat tässä kaikki rakkaussuhteiltaan yhtä epämääräisen oloisia kuin Harri itsekin. Harrilla olisi kihlattu morsiankin, kunnollinen tyttö jossain muualla, mutta suhde on toivottoman väljähtynyt. Kunnollisuuden puuskissaan Harri aina pyytelee tytöltään anteeksi, mutta tietää jutun menetetyksi. Mutta:

Mutta kenen saatanan kanssa minä sitten elättelisin toivoa paremmasta elämästä? Näitten Orvokkien, Paulojen ja Kirstien kanssa ei voinut olla muutoin kuin juovuksissa, ainoa mahdollisuus muunlaiseen olemiseen ja sekin ehkä vain siksi että jäi kokematta, olisi ollut se kihloihin mennyt Leena…

Minä, Olli ja Orvokki on Salaman avaus Pispala-aiheeseen, ja yksi hänen tärkeistä kirjoistaan. Salaman pääteoksena pidetään vuonna 1972 ilmestynyttä Siinä näkijä missä tekijä, joka jatkaa Harri Salmisen tarinaa. En tiennyt yhteydestä ennen kuin luin tämän, mikä ehkä oli ihan hyvä juttu. En ole ihan varma, miten Siinä näkijä missä tekijä rakentuu, mutta minulle tuli sellainen olo, että se on ehkä se kirja, jota Harri tässä romaanissa suunnittelee ja kirjoittaa, joka kertoo hänen vanhempiensa elämästä ja Pispalasta nimenomaan.

Mutta mää haluaisin nähdä naamanilmeet kun mää joskus kirjoitan sen suuren kansaneepoksen omasta kotikylästäni. Mää ajan siihen kyllä saatana kaiken typeryyden ja vittumaisuuden ja laumahengen mitä mää siitäkin kylästä oon löytäny. Oikeen saatanan paskantärkeetä porukkaa, leuhkaa ja tyhmää, sivistymätöntä ja oppimatonta. Mää kirjoitan sen verran vittumaisesti sen kaikki joskus, että mun muistollani ne ei kyllä itteensä ylentele.

Minä, Olli ja Orvokki ei ollut mikään helppo kirja, mutta ei kai hyvän kirjan tarvitse sitä ollakaan. Salaman kieli on oma lukunsa värikkyydessään (värikästä siis muutenkin kuin kirosanojen viljelyssä), mutta välillä hermostuin jo sisältöönkin: loputon ryyppybileiden, humaltumisen, känninaimisten ja krapuloiden kuvaus kyllästytti. Kuitenkin oli pakko jatkaa ja pakko lukea eteenpäin, ja loppupuolella oli jo niin tarinan lumoissa, etten olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Rytmi vei, Harrin elämä vei – ja totuus on, että päästyäni loppuun olin harmissani, että kirja päättyi.

Sen verran raskas lukukokemus tämä ensimmäinen loppuunsaatettu Salamani oli, että pidän pienen tauon ennen kuin luen seuraavan. Siinä näkijä missä tekijä on kuitenkin ehdottomasti luettava, ilman muuta.

Advertisements