Kerran kesäkuussa vietin Audrey-viikonloppua: luin Donald Spoton elämäkertaa Lumous. Audrey Hepburnin elämä (Enchantment: The Life of Audrey Hepburn, 2006, suom. 2009) ja katsoin elokuvat Loma RoomassaSabrina sekä suosikkini Aamiainen Tiffanylla. Aikamoista hemmottelua!

Audrey Hepburn on ihana näyttelijä, lumoava suorastaan – siitä olen Lumouksen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Elämäkerta on sujuva, sopivan mittainen ja kohdettaan kunnioittavasti käsittelevä. Opin uusia asioita esimerkiksi Hepburnin lapsuudesta miehitetyssä Hollannissa sekä uran alusta ja haaveista balettitanssijana. Myös elokuvauran kuvaus on sopivaa tasapainoittelua faktojen ja juoruilun välillä – toisinaan Spoto lipsahtaa vähän juoruilun puolelle kertoessaan meheviä pikku anekdootteja Hepburnin vastanäyttelijöistä, mutta Audreyta hän ei pilkkaa eikä naura.

Spoto kuvaa Audreyn yksityiselämää niin paljon kuin yksityiselämästään tarkasta näyttelijästä on mahdollista tietää. Hepburn lopetti uransa varsin nuorena omistautuakseen perheelleen ja lapsilleen. Myöhemmin hän ryhtyi Unicefin erityislähettilääksi ja omisti elämänsä hyväntekeväisyydelle, erityisesti siis sodista ja nälästä kärsiville lapsille. Siinä(kin) työssä hän on varmasti ollut hyvä, sillä ainakin tämän teoksen mukaan hän osasi valjastaa maineensa ja julkisuusarvonsa hyvän asian eteen ja tiesi, mikä vaikutus on sillä, että juuri hän tuo Unicefin asiaa esille.

Lumousta lukiessani muistin jälleen, miksi olen aina vältellyt elämäkertoja. Donald Spoto on kuuluisa elämäkertojen kirjoittaja ja tehnyt niitä paljon. Olen joskus vuosia sitten ainakin aloittanut hänen kirjoittamaansa Marilyn-elämäkertaa (ja ehkä James Deania, en ole varma), mutta loppuun asti en ole mitään hänen tekemäänsä lukenut tätä ennen. Ehkä sekin on merkki keski-ikäistymisestä, että jaksan nykyään lukea elämäkerrankin loppuun asti… Tai sitten Lumous vain on toimiva kirja. Lisäpisteitä teos saa siitä, että siinä on loppuviitteet. Ne eivät varmastikaan häiritse muita lukijoita, mutta tutkijana minua (ja varmasti muitakin) aina välillä kyllä kiinnostaa, mistä tiedot ovat peräisin ja harmittaisi, jos elämäkerrassa ei olisi viitteitä lainkaan. Hyvä päätös siis kustantajalta pitää ne siellä tekstin joukossa.

Lumousta vaivaa kuitenkin sama piirre, mikä minua väsyttää kaikissa yhden ihmisen tarinaa kuvaavissa teoksissa: kritiikin puute. Tässäkin Spoto tuntuu valinneen muutaman sanan, joilla kuvaa Hepburnia alusta loppuun asti: herkkyys, vilpittömyys, eleganttius, ystävällisyys jne. Valitulla linjalla pysytään koko ajan, eikä kuvauksen kohteesta esitetä mitään negatiivista. En tarkoita, että haluaisin Spoton haukkuvan sankaritartani, mutta jokin välimuoto putipuhtoisen kuvan ja likaisen juorukirjan välilläkin varmaan on? En tiedä, en usko että osaisin itsekään kirjoittaa yhtään sen paremmin, sillä kukapa elämäkerturi haluaa muuta kuin kunnioittaa kirjoittamisen kohdetta, etenkin jos henkilö on sellainen kuin Audrey Hepburn. Siksi onkin tavallaan myös varsin tyylikästä, miten Spoto vain toteaa esimerkiksi Hepburnin ketjutupakoinnin, mutta ei viittaa siihen enää kivuliaasti syöpään kuolevan, vanhan naisen vuoteen äärellä – kyllä lukija tajuaa asiayhteyden ilman, että sitä kaivellaan sen enempää. Juorut välillä hurjankin laihan Hepburnin syömishäiriöstä Spoto kuittaa valehteluksi heti alussa. Spoto jättää myös Hepburnin lapset rauhaan ja kertoo heistä vain sen mitä on tarpeen. Ainakin vanhempi poika on ymmärtääkseni ollut avustamassa kirjan teossa.

Elämäkerta myös opetti, että tiedän kovin vähän Audrey Hepburnin elokuvista. Ainakin Nunnan tarina pitäisi kaivaa esille jostain – Spoton mukaan se on Audreyn paras roolisuoritus.

Mainokset