heinäkuu 2011


Turku on nykyään ihana sekoitus tuttua ja vierasta: entinen kotikaupunki on muuttunut viidessä vuodessa kuten minäkin, mutta sinne on aina ihana palata. Näillä käynneillä minua kohdellaan kuin ruhtinatarta; turkulaisten ystävieni vieraanvaraisuus teki jälleen viikonlopustani luksusta. Oikeasti: missään muualla kuin turkulaisissa perheissä en ole saanut kokea vierailusta toiseen tällaista lämmintä, huolehdittua, hemmoteltua kohtelua – sanalla sanoen vieraanvaraisuutta. Olen heille kiitollinen tervetulleesta olosta joka kerta, ja pyrin samaan omassa kodissani.

Aurajokirannan Cafe Artin korvapuustit ja puiden varjostama pöytä, jo kymmenen vuotta seuraani kestänyt ystävä, Turun kauppatorin vilinä ja hurmaavalla aksentilla tarinoivat myyjät, Tildan tapaaminen iltapäivän verran, häkellyttävän kaunis maisema hänen ja miehensä uuden kodin ikkunasta, kolme pikkutyttöä joiden iloiset jutut, kiukunpuuskat, tekemiset, selitykset, juoksemiset ja vilpitön riemu kesästä tekevät hyvälle tuulelle, Logomon näyttelyt – muun muassa näistä oli viikonloppuni tehty. Kummityttö F:n perheessä hyvä ruoka on tärkeää, ja minua hellittiin aikamoisilla huolellisesti hyvistä aineksista kootuilla gourmet-aterioilla, joillaisia arjessani ei todellakaan yleensä näy.

Mutta kaiken iloisen keskellä ylimpänä mielessä on silti pienen kummityttö F:n iloinen, vielä hampaattomasti naurava suu, tämän puolivuotiaan pikkuprinsessan hyväntuulisuus ja säteilevät kasvot. Pikkuista hyvästellessä pala nousi kurkkuun. Hän on vielä ihan taapero, mutta hän on hurmannut minut ihan täysin – enkä ole ainoa. Pikkuinen F merkitsee kovasti omana, ihastuttavana itsenään, mutta myös siksi, että hänen äitinsä, isosiskonsa ja toinen kummitätinsä olivat opiskeluaikoina tukeni ja turvani monin tavoin ja vastavuoroisesti. F on kuin sinetti meidän kaikkien välillä, kultainen pieni tytöntyllerö, jonka haluaisin hemmotella pilalle joka päivä ihan silkasta rakkaudesta.

Mainokset

Tunnustus: en ole vieläkään lukenut Siilin eleganssia, vaikka kirjasta on touhotettu jo pitkään ja muistilappu on kulkenut kalenterin välissä – jos joskus sattuisin katsomaan kalenteria kirjastossa. Sen sijaan nappasin ohikulkiessani pikalainahyllystä mukaani Muriel Barberyn esikoisromaanin Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000, suom. 2011), joka on suomennettu vasta Siilin eleganssin menestyksen jälkeen.

Amma toteaa kirjoittaessaan blogissaan Kulinaristin kuolemasta, että

Lukija, joka on lukenut Siilin eleganssin, tietää koko ajan kirjan kertojaa enemmän ja se auttamatta pilaa osan kirjan viehätyksestä.

Tämä johtuu siitä, että kirjat sijoittuvat samaan ympäristöön, samalle kadulle ja myös samaan taloon. Olipa siis kerrankin ilmeisesti hyötyä siitä, että Barberyn tähtiromaani on vielä lukematta.

Kulinaristin kuolema kertoo juuri siitä, mitä otsikko sanoo. Kuuluisa ruokakriitikko tekee kuolemaa kotonaan ja kaipaa yhtä makuelämystä muistoistaan, yhtä tiettyä makua, joka on suurempi muita – sen hän haluaisi viimeiseksi ateriakseen, ei mitään muuta. Tämän muistojen suuren maun tavoittaminen kaikkien makumuistojen keskeltä muodostaa kirjan perusidean: kulinaristi käy kuolinvuoteellaan läpi parhaita makumuistojaan. Kuten kaikki ruoasta vähänkään kiinnostuneet tietävät, makumuistossa on yleensä kyse muustakin kuin vain ruoan mausteista: ympäristöstä, muista ihmisistä, tunnelmasta, mielialasta ja niin edelleen. Ruokamuistojen välissä sanansa ruokakriitikosta sanovat ympärillä olevat: vaimo, lapset, rakastajattaret, kissa, kadun kerjäläinen ja muut. Lyhyiden katkelmien kautta Barbery rakentaa kuvaa epämiellyttävästä, itsekkäästä ja tylystä ihmisestä, jonka elämän suurin intohimo on ruoka.

En saa tietenkään antaa tuomiotani koko kirjailijasta pelkän esikoisen perusteella, mutta olen kyllä vähän pettynyt. Kulinaristin kuolema oli toki mielenkiintoinen, mutta minusta vähän keinotekoinen ja ontto. Idea on hyvä, mutta toteutus jää ohueksi. Tuntuu kuin kirjassa yritettäisiin kahta asiaa, kirjoittaa ruokaromaania (lähes överiksi menevät ruokakuvaukset) ja toisaalta kehittää erikoisella rakenneratkaisulla henkilökuvaa ikävästä ihmisestä (mikä on aikamoinen haaste ilman tuota ruokasivujuontakin). Kunnianhimoista esikoisromaanille! Ehkä kuitenkin odotin liikaa kaiken hehkutuksen jälkeen. Siilin eleganssia odotan edelleen mielenkiinnolla ja positiivisin fiiliksin, niin kauniisti sitä on kuvattu kaikkialla.

Barbery onkin näkynyt kirjablogien maailmassa todella paljon. Esimerkiksi Kirjanurkkauksessa ollaan samoilla fiiliksillä kuin minä, mutta esimerkiksi Juuri tällaista -blogin Ilse on tykännyt tästä kirjasta huomattavan paljon enemmän kuin minä. Arvio löytyy myös esimerkiksi Kirjavinkeistä ja Susan Järjellä ja tunteella -blogista. Googlaamalla löytyy koko joukko muitakin kirjabloggaajia, jotka ovat arvioineet tätä ja Barberyn toista.

Brontën sisarusten kirjoista minulle rakkain on Charlotten Jane Eyre, vaikka nuorempana ihastuinkin Emilyn Humisevaan harjuun. Anne Brontën romaaneja en ollut tätä ennen lukenut; Wildfell Hallin asukas (The Tenant of the Wildfell Hall, 1848, suom. 1971?) oli siis ensikosketukseni kirjailijasisaruksista nuorimpaan.

Olin kuitenkin nähnyt Wildfell Hallin filmatisoinnin joskus, joten tiesin kirjan juonen. Yleensähän kirja kuitenkin on parempi kuin filmatisointi, mutta valitettavasti Wildfell Hall ei oikein innostanut minua missään vaiheessa. En tiedä oliko mielialani väärä vai mikä, mutta juoni oli kökkö, dialogi teennäistä ja päähenkilö ärsyttävä.

Wildfell Hallin asukas kertoo Helen Grahamista, joka muuttaa pienen poikansa kanssa yksinäiseen, synkähköön kartanoon. Kyläläiset ovat tietysti uteliaisuudesta kiemurallaan, varsinkin kun rouva Graham on hiljaista, yksin viihtyvää sorttia, eikä erityisemmin välitä sosiaalisista menoista. Tarinaa kertoo naapurin nuori isäntä, Gilbert Markham, joka pian ihastuu rouva Grahamiin. Tunne olisi molemminpuolinen, jos rouva Graham olisi vapaa. Tarinan sisällä on toinen tarina, sillä Helen antaa päiväkirjansa ja samalla elämäntarinansa herra Markhamille luettavaksi selittääkseen, miksi heillä ei voi olla yhteistä tulevaisuutta. Hän on ihastuksen huumassa mennyt naimisiin alkoholistin, narsistisen miehen kanssa, ja on nyt Wildfell Hallissa paossa miehensä hulluutta. Avioliitto on siis kuitenkin pätevä.

Wildfell Hallin asukas kelpaisi alholin vaaroista kertovaksi opaskirjaksi, niin tarkasti Brontë kuvaa liiallisen juopottelun vaaroja ja haittoja. Osuvimmin se kuvaa sitä, miten pahasti liika alkoholi voi vahingoittaa perhettä. Helen Graham toimii rohkeasti jättäessään miehensä pienen poikansa tähden, ja siksi tätä romaania on kai pidetty feministisenäkin. Rouva Graham on kuitenkin niin ärsyttävän täy-del-li-nen joka asiassa, etten mitenkään jaksanut kiintyä häneen tai ihailla häntä. Olispa hän edes joskus tehnyt virheen (paitsi se avioliitto) tai ollut jotenkin vähemmän jäykkis, niin kirjasta olisi tullut luonnollisempi ja elävämpi! Elävyyttä onneksi tuo hieno suomennos by Kyllikki Villa.

Hupsua, mutta minulla on melkein huono omatunto, etten voinut erikoisemmin pitää Wildfell Hallista. Yleensä kuitenkin viihdyn erinomaisen hyvin 1800-luvun romaanien kuten Austenin tai Dickensin parissa, muista Brontëista puhumattakaan.

 

Toinen osa juhannusreissun lukemistoani oli ikuisesti lohduttava, aina yhtä hauska Kaari Utrion Rakas Henrietta (1977). Olen kirjoittanut Henriettasta ennenkin, sillä tähän kirjaan on mukava palata aina välillä. Lukukerrasta toiseen se on yhtä hauska ja yhtä piristävä. Ehdottomasti suosikkini Kaari Utrion tuotannosta.

Tällä lukukerralla kiinnitin oikeastaan ensimmäistä kertaa enemmän huomiota tarinan sankariin Fabianiin. Fabian on kyllä varsin prototyyppi romanttisen kirjallisuuden sankarista: ei sulavan komea niin kuin imelät salonkileijonat vaan vähän vaarallisen näköinen, matkustellut paljon, mikä tuo eksotiikkaa ja salaperäisyyttä, älykäs ja tuo sen esiin pitämällä pilkkanaan seurapiirejä tai jättämällä ne omaan arvoonsa, suhtautuu ihmisiin tasa-arvoisesti, upporikas. Noita kaikkiahan on myös esim. Heathcliff, tuo kaikkien romanttisten sankarien esi-isä. Aiemmin olen verrannut Fabiania Rhett Butleriin, ja kieltämättä noissa roistoissa on jotain samaa, ainakin heidän rakkautensa fyysisyydessä:

– Ei tämä ole romantiikkaa. Tämä on intohimoa. Minä haluan teidät, Henrietta. Haluan teidät vuoteeseen kanssani, haluan saada teidät itkemään ja nauramaan ja kirkumaan ja rakastamaan minua samanlaisella vimmalla kuin minä rakastan teitä. [- -]

-Minä en vanno mitään typeriä valoja, Henrietta, Fabian jatkoi armottomasti. – Mutta tulen aina kohtelemaan teitä täysjärkisenä, itseni veroisena ihmisenä.

Kuka tämänkään päivän nainen voisi vastustaa moista kosintaa? Onneksi Rakas Henrietta kuitenkin on vain romaani.

Ja se Vikstedtin muori mökissään naurattaa minua edelleen… 😉

Kaipasin juhannuslomalle täydellisen humpuukia luettavaa, ja täytyy sanoa että kirjavalintani onnistui kyllä. Juhannuspäivänä satoi hiljaa, ja päiväunien välissä seikkailin tutun mutta kierosti vieraannutetun Elizabeth Bennetin kanssa. Ei ollenkaan hullumpi idea minusta, siis yhdistää nykyinen kauhuhirviöbuumi sellaiseen ikiklassikkoon kuin Ylpeys ja ennakkoluulo. Tämä parodian laji vaatii kirjoittajaltaan vain zombikirjallisuuden tuntemusta, hyvän huumorintajun sekä tyylitajua olla tekemättä muodonmuutoksesta liian typerää. Minusta Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet (Pride and Prejudice and Zombies, 2009, suom. 2010) on ihan hauska, enkä meinannut edes jättää sitä kesken (toisin kuin joitain muita kirjaparodioita joskus).

Idea on tosiaan varsin simppeli. Zombi-versiossa Englantia on jo pitkään vaivannut varsin ikävä ja vaarallinen riesa, elävät kuolleet. Kaikkien kansalaisten velvollisuus on taistella näitä hirviöitä vastaan parhaan kykynsä mukaan. Herra Bennet on kouluttanut kaikki viisi tytärtään poikkeuksellisen hyviksi taistelijoiksi; erityisesti Elizabeth ja Jane ovat tunnettuja hyvistä tappamistaidoistaan. Tässä kehyksessä naapurikartanoon muuttaa herra Bingley, joka tuo mukanaan taistelutaitonsa viime aikoina laiminlyöneen herra Darcyn… Ja loppu on kirjallisuushistoriaa.

Elizabeth näki kauempaa, miten rouva Long koetti pyristellä kahden naispuolisen kauhistavan otteesta, kun nämä haukkasivat hänen kallonsa halki kuin pähkinänkuoren, jolloin tumma veri purskahti kynttiläkruunuihin saakka.

Herra Bennetin ääni kiiri ylitse pakoon pyrkivien vieraiden säntäilyn: ”Tytöt! Kuoleman viiskantaan!”

Elizabeth ja hänen neljä sisartaan – Jane, Mary, Catherine ja Lydia – ryhmittyivät ripeästi tanssilattian keskelle. Kukin tytöistä vetäisi tikarin nilkastaan ja asettui kuvitteellisen pentagrammin sakaroiden kärkeen. He alkoivat edetä yhtä jalkaa huoneen keskeltä ulospäin, toinen käsi sievästi selän takana ja toisessa tappavaa jälkeä tekevä tikari.

Vaikka alkuperäisen tarinan parhaita, terävimpiä dialogiosia on edelleen mukana ja henkilöt ovat tuttuja, on tämä tietenkin ihan eri kirja. Osaa sivuhenkilöistä on muovattu vähän eri suuntaan zombikuvion sisäänajamiseksi ja esimerkiksi lady Catherine on jotenkin vielä epäloogisempi, ja rouva Bennet aivan kamala akka. Oli silti ihan piristävää lukea tarina tästäkin näkökulmasta, vaikka soisinkin kaikkien tuntevan alkuperäisteoksen merkityksen kirjallisuuden historiassa ennen kuin tarttuvat parodiaan.

Tämän kirjan turhuudesta huolimatta voisin kyllä koettaa lukea myös tulossa olevan Järki ja tunteet ja merihirviöt, ja kunhan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombiet -leffa tulee tänne Pohjolan nurkkaan, haluan nähdä myös sen.

Viimeistä Harry Potter -elokuvaa on mainostettu monimerkityksellisellä mainoslauseella Kaikki päättyy. Sillä viitataan tietysti muun muassa siihen (ja tätä elokuvan tuotteistajat ovat kovasti korostaneet), että kyseessä on viimeisen kirjan viimeisen osan filmatisointi – sarjalle ei ole enää tulossa jatkoa. Faneja on itketetty päätöksellä ja hurmoksesta on otettu irti kaikki mahdollinen.

Allekirjoitan New Yorkerin kirjaosaston kolumnistin Elizabeth Minkelin sanomiset, muun muassa:

No matter how the Harry Potter universe evolves, it will always have the books at the heart of things.

Kaikki päättyy -mainonta on minusta turhaa. Ei minusta elokuvan jälkeen tuntunut siltä, että kaikki olisi lopussa. Päin vastoin, elämähän jatkuu tarinassa mitä suurimmassa määrin. Vielä vähemmän minun yhteinen matkani Harryn, Hermionen ja Ronin kanssa on päätöksessä. Kittiä kanssa! Niin kauan kuin minulla on ne kirjat hyllyssä, voin palata Tylypahkaan uudestaan ja uudestaan. Kirjasarja ei olisi kaiken tämän kouhkaamisen arvoinen, jos sen pariin ei voisi palata monta kertaa. Siinä testataan Potterin paras loitsu, vahvin taika: että kirjaan voi ja haluaa tarttua vielä kymmenienkin vuosien kuluttua. Elokuvien tehosteet ja tietokonepelit voivat vanheta, muovilelut ajautua kaatopaikalle, mutta kirjat (nuo viisaat!) ovat magiikaltaan syvempiä.

Näin uusimman leffan viime lauantaina. Oliko hyvä? -kysymyksiin olen vastannut aina samalla tavalla: kun ei paljoa odota, ei petykään. Olin tietysti nähnyt edelliset elokuvat ja odotukset olivat samassa tyylissä – ja sitä sain mitä odotin. Koska tarina oli tuttu, tiesin myös missä kohdin tulisin itkemään – ja siinäkin kävi kuten odotinkin. Se riittikin. Nautin leffakokemuksesta ja joku päivä katson tämän(kin) vielä uudelleen, niin kuin olen uusintakatsonut kaikki aiemmat Potter-leffat. Mitään kiirettä uusinnalla ei kuitenkaan ole.

Minä nyt vaan olen Potter-fani, eikä siinä sen enempää. Olen ollut ensimmäisestä kirjasta lähtien ja tulen olemaan pitkään, sillä taika tuskin haalistuu ihan muutamassa hetkessä. Juuri nyt, ”kaiken päätyttyä”, mielessä korostuu tarina nimenomaan kolmikosta: Harryn, Hermionen ja Ronin ystävyydestä, rakkaudesta ja heidän yhdessä muodostamastaan voimasta. Siksi kaikki täältä tähän lainaamani kuvatkin ovat heistä kolmesta, eri elokuvista vain.

Kesäkuun vaikuttavin ja samalla myös ajallisesti aikaavievin lukukokemukseni oli Hannu Salaman romaani Minä, Olli ja Orvokki (1967). Olen joskus aikaa sitten aloittanut Juhannustanssit ja jättänyt kesken – olin silloin liian nuori sulattaakseni Salaman tyyliä, kieltä ja ajankuvaa. Viime elokuussa Työväenkirjallisuuden päivillä pääsin kuulemaan Hannu Salamaa livenä ja silloin päätin, että hänen tuotantoonsa on syytä tutustua Juhannustansseja monipuolisemmin. Minä, Olli ja Orvokki oli yksi tuona päivänä muistikirjaani merkityistä ”tutustumisen arvoisista” kirjoista, joten kerran tulin sitten hankkineeksi sen omaan hyllyyn, ja nyt sain luettuakin sen.

Minä, Olli ja Orvokki kertoo nuoren kirjailijan elämästä, kavereista, ryyppäämisestä ja luovasta työstä. Se kertoo Tampereen Pispalasta, työläisperheestä, kurjasta lapsuudesta, alkoholista, miehistä ja naisista, seksistä, merkityksistä ja merkityksettömyyksistä. Kertoja Harri Salminen on esikoisromaaninsa julkaissut ja uutta, kotiympäristöstään kertovaa romaania väsäävä kirjailijanalku. Viina vie, mutta niin vievät myös naiset. Krapulan, kirjoitusviikkojen ja ryyppyputkien vaihtelu tuo elämään rytmin, jonka tahdissa elää ja pohtia elämäänsä.

Harrissa on kai jonkin verran Salaman omakuvaa. Ainakin omasta taustasta ammentavan työläiskirjailijan luomisen tuska ja asema kaveriporukassa tuntuu aidosti koetulta.

Harva koulujakäynyt tajuaa kuinka vaikeaa on henkinen työskentely ilmapiirissä, missä henkevyys ilman selvää poliittista suuntaa on taivastelua, missä pitäisi pitää tosiasiat jossakin järjestyksessä päässään ilman kosketusta muihin realiteetteihin kuin kirottuun huonosti palkattuun työhönsä – ilman muuta tulevaisuutta kuin sinnikäs yrittäminen niin pitkälle että jokin paikka pettää tai jotakin muuta hassunkurista tapahtuu, esimerkiksi saa esikoiskirjansa läpi kaikkine kankeuksineen, joita saa jälkikäteen harmitella. Minulla ei sitä harmia ollut kun pääsin jyvälle kirjoittamisesta, mutta muutoin oli samanlaista kuin muillakin kaltaisillani: minusta oli tehdä lopun seksuaalihuolet, armopaloilla eläminen, isän sinnikäs viha, äidin hymähtelyt ja torveamiset ja valittelut ja kylänmiesten virnuilut: ”Kuinkas, mitäs oot työkses tehny, sää vaan noin niin kuin meinaat ruveta vähän niin kuin taiteilijaks ihan kokonaan, sää oot sitä mieltä ettei työnteko kannata enää ollenkaan.”

Harrilla vaihtuvat naiset ja kaverit, jotka ovat tässä kaikki rakkaussuhteiltaan yhtä epämääräisen oloisia kuin Harri itsekin. Harrilla olisi kihlattu morsiankin, kunnollinen tyttö jossain muualla, mutta suhde on toivottoman väljähtynyt. Kunnollisuuden puuskissaan Harri aina pyytelee tytöltään anteeksi, mutta tietää jutun menetetyksi. Mutta:

Mutta kenen saatanan kanssa minä sitten elättelisin toivoa paremmasta elämästä? Näitten Orvokkien, Paulojen ja Kirstien kanssa ei voinut olla muutoin kuin juovuksissa, ainoa mahdollisuus muunlaiseen olemiseen ja sekin ehkä vain siksi että jäi kokematta, olisi ollut se kihloihin mennyt Leena…

Minä, Olli ja Orvokki on Salaman avaus Pispala-aiheeseen, ja yksi hänen tärkeistä kirjoistaan. Salaman pääteoksena pidetään vuonna 1972 ilmestynyttä Siinä näkijä missä tekijä, joka jatkaa Harri Salmisen tarinaa. En tiennyt yhteydestä ennen kuin luin tämän, mikä ehkä oli ihan hyvä juttu. En ole ihan varma, miten Siinä näkijä missä tekijä rakentuu, mutta minulle tuli sellainen olo, että se on ehkä se kirja, jota Harri tässä romaanissa suunnittelee ja kirjoittaa, joka kertoo hänen vanhempiensa elämästä ja Pispalasta nimenomaan.

Mutta mää haluaisin nähdä naamanilmeet kun mää joskus kirjoitan sen suuren kansaneepoksen omasta kotikylästäni. Mää ajan siihen kyllä saatana kaiken typeryyden ja vittumaisuuden ja laumahengen mitä mää siitäkin kylästä oon löytäny. Oikeen saatanan paskantärkeetä porukkaa, leuhkaa ja tyhmää, sivistymätöntä ja oppimatonta. Mää kirjoitan sen verran vittumaisesti sen kaikki joskus, että mun muistollani ne ei kyllä itteensä ylentele.

Minä, Olli ja Orvokki ei ollut mikään helppo kirja, mutta ei kai hyvän kirjan tarvitse sitä ollakaan. Salaman kieli on oma lukunsa värikkyydessään (värikästä siis muutenkin kuin kirosanojen viljelyssä), mutta välillä hermostuin jo sisältöönkin: loputon ryyppybileiden, humaltumisen, känninaimisten ja krapuloiden kuvaus kyllästytti. Kuitenkin oli pakko jatkaa ja pakko lukea eteenpäin, ja loppupuolella oli jo niin tarinan lumoissa, etten olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Rytmi vei, Harrin elämä vei – ja totuus on, että päästyäni loppuun olin harmissani, että kirja päättyi.

Sen verran raskas lukukokemus tämä ensimmäinen loppuunsaatettu Salamani oli, että pidän pienen tauon ennen kuin luen seuraavan. Siinä näkijä missä tekijä on kuitenkin ehdottomasti luettava, ilman muuta.

Seuraava sivu »