Kazuo Ishiguron romaani Ole luonani aina (Never let me go, 2005, suom. 2005) oli pitkästä aikaa niin vangitseva teos, etten voinut laskea sitä käsistäni. Ostin sen Helsingin rautatieaseman pokkarikaupasta ja aloitin lukemisen jossain Tampereen jälkeen. Olin menossa junalta suoraan kaverini luokse, ja Ole luonani aina oli pakko ottaa esiin paikallisbussipysäkilläkin, mikä on harvinaista minulle. Kotona illalla se oli vain pakko lukea loppuun saman tien. Vaikka olen onnekkaasti lukenut toukokuussa monia hyviä kirjoja, Ole luonani aina poikkesi niistä juuri tällä vangitsevuudellaan: minun oli vain jatkettava lukemista, ahmittava sivuja, saatava tietää tarinan päätös.

Jos et halua tietää juonesta, lopeta lukeminen tähän. Ole luonani aina on niitä harvinaisia kirjoja, joissa sisällön tietäminen ennalta saattaa joillekin lukijoille lässäyttää tunnelmaa. Minua ennakkotiedot eivät haitanneet, mutta varoittelen tässä nyt kuitenkin ihan vain velvollisuudentunnosta.

Reeta Karoliina Kertomus jatkuu -kirjablogista luki kirjan suunnilleen samaan aikaan kuin minä, mutta alkuperäiskielellä. Lukukokemuksemme olivat hämmästyttävän samanlaisia ja suosittelenkin lukemaan myös hänen postauksensa aiheesta.

Ole luonani aina on dystopia – näitä on osunut lukemistooni nyt monta lähes peräkkäin. Tarinaa kertoo Kathy H, joka on kasvanut Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Nyt hän on aikuinen ja kertoo takautumina elämästä ja ystävistään Hailshamissa. Vaikka kirjan tarjoama vaihtoehtoinen, epätoivottava yhteiskunnan kuvaus on järkyttävä, se ei kuitenkaan ole kirjan ainoa tai edes suurin sisältö. Dystopia on tausta, keskiössä ovat Kathy ja hänen ystävänsä Ruth ja Tommy sekä muut Hailshamin kasvatit. Kathy kertoo hänen, Ruthin ja Tommyn välisestä kolmiodraamasta omalla, eleettömällä tavallaan, joka oikeastaan vie siitä turhan draaman ja jättää tarinan kolmikon välisistä suhteista.

Ishiguro kuvaa 1900-luvun lopun (suunnilleen?) Englantia niin, että lukija joutuu väkisinkin päättelemään itse suurimman osan. Hailshamissa ja muissa vastaavissa laitoksissa kasvatetaan siis kloonattuja lapsia, jotka kasvavat lääketieteen tarpeisiin, elintenluovuttajiksi. Kathy kuvaa tätä tieteisosuutta vain kertoessaan, miten lapset vähitellen alkoivat epäillä, että opettajat salaavat jotain. Kirjan loppuosassa sitten kerrotaan näiden lasten aikuisuudesta ja luovutuksista.

Ishiguron romaani on taitavasti tehty. Se herättää paljon kysymyksiä ja ajatuksia Suurista Kysymyksistä kuten ihmisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, taiteen merkityksestä ihmisyydelle ja siitä, mikä oikeastaan tekee meistä ihmisiä – missä meillä on sielu? Syvällisempää pohdintaa varten minun pitäisi kuitenkin lukea se uudelleen, hitaammin. Nyt vain juoksin sivuja pitkin samalla kun sydäntä puristi kylmä, hiipivä ahdistus siitä, että tässä ei ehkä käy kovin hyvin. Kathy ei juurikaan ota kantaa tai kommentoi eikä lainkaan kritisoi. Se jää lukijan itsensä tehtäväksi, hiljaa ja avuttomana moisen kauhukuvan edessä.

Suomennos oli hyvä, mutta Ole luonani aina olisi varmasti aika hyvä kokemus myös alkuperäiskielisenä. Tuoreehkoa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa (traileri täällä) en ole vielä nähnyt, mutta haluaisin nähdä (myös siksi, että Kathya esittää nuori, lupaava brittinäyttelijä Carey Mulligan). Ja haluan lukea jotain muuta Ishiguron kirjoittamaa: vaikka Ole luonani aina ei ole täydellinen kirja, sen lukeminen oli kuitenkin niin hyvä elämys, että olen valmis ihailemaan kirjailijaa.

Mainokset